Nyt, syyskuussa, meidän on entistäkin parempi. Ollaan kuukaus asuttu tässä meidän pienessä yksiössä. Henkan nimi laitettu vuokrasoppariin, jotta KELA antais meille enemmän apuja. Nukutaan joka yö vierekkäin, painaudun sen kainaloon, annan sen potkia mua ja herään siihen kun se huutaa "Mister Beannnnn!" mun selän takana. Meidän elämä on arkea, yksinkertaista, rakkauden täyteistä arkea.
Oon kyl löytäny itestäni yllättäviäkin puolia. Musta on tullut hirveen jäkättävä aina välillä. Väsyttää tulla 6 tunnin työpäivän jälkeen kotiin ja huomata, et yhden tunnin koulussa viettänyt kultani istuu kahden-neljän kaverinsa kanssa meijän sohvalla ja pelaa änäriä.. Ei siinä mitään, mutta joskus sitä toivoisi, että ilman ajatusten lukua muakin lellittäs välillä. Mut kyl Henkka oppii. Tuli mieleen, kun tänään koulussa syötiin kahden jätkän kans samassa pöydässä. Ei ne meille mitään puhunu, mut kahestaan keskustelivat siitä kuinka kiva olisi, jos kotona olis joku joka siivois ja tekis ruuan. Sitäkö varten myö naiset ollaankin...?
En ole kuitenkaan katkera, olen onnellinen just näin. Oon tavallaan hyväksyny roolini tän huushollin pyörittäjänä ja oon ylpee siitä, mitä saan täällä aikaa ja siitä kuinka siistinä tää paikka on pysyny huolimatta siitä, että pojat käy terrorisoimassa tätä aina välillä. Tosiaan, eka koriste-esinekin hajos tos viime viikolla. Mut vahinko mikä vahinko.
Koulu sujuu hyvin. Oon loppujen lopuks aika super-innoissani kaikesta uudesta, vaikka jotkut tunnit vähän puuduttaakin välillä. Juridiikan kurssi on tähän mennessä ollu selkeesti mun suosikki, niin yllättävää kun se onkin.;) Meijän luokka on ihan jees. Välillä tuntee ittensä urveloks tai silleen, et ei aina oteta mun mielipidettä huomioon.. Luokalta kun löytyy niitä likkoja, jotka etenee ulkonäöllä ei niinkään järjellä ja pojathan ei välillä muuta kato ku ulkonäköä. Oiva valtti siinä siis ryhmätöihin! No ei, porukka on oikeesti mukavaa, pitää vaan koittaa ite sopeutua paremmin. :)
Reenit taas: IHANAAA! Tuntuu hirveeltä, kun paikat on niin jumissa että ei saa itteensä ees ylös sängystä. Mut tietääpähän tehneensä jotakin. Oon löytäny paikkani joukkueessa ja tuntuu et lähtee taas reeneissä vanhoja tekniikkavirheitä tippumaan pois. Eli eteenpäin mennään. Koitan aina antaa reeneissä kaikkeni, se vie mua vaan eteenpäin. Nyt on vaan tullu taas huomattua se, et urheilija ei tervettä päivää näe. Olkapää revähti syysturnauksessa ja siinä tuntuu koko ajan kipua. No onneks täs tulee nyt taukoa, kun ei tänään ollutkaan reenejä. Ens viikolla sit taas tikissä.
Nyt yritän tuskastella tän tyhmän torstain pois.Tyhmiä torstaita on joka viikko, joudun olemaan siis aina yhden yön viikossa yksin. Ei tää nyt paha ole, mut kun ei osaa enää olla yksin. Mut onneks oon onnistunut keksimään tämmöstä järkevää tekemistä kuten blogin kirjottaminen. Yritän kirjoitella tänne nyt useammin, lupaan!
