Lentopallosta

Hei! Oon teille täällä aika monta kertaa ennenkin valottanut omaa tietäni lentopalloilijaksi ja urheilun ystäväksi yleisestikin. Nyt kuitenkin päätin tehdä ihan kunnon postauksen, missä hieman tarkemmin avaan omia ajatuksiani liittyen siihen, kuinka matkallani oon tähän pisteeseen päätynyt. Tää postaus on lojunut puoliksi valmiina kolmisen kuukautta enkä oo kokenut tekstiä tarpeeksi hyväksi saatikka valmiiksi. Mutta koska minäkään en oo valmis ihmisenä enkä lentopalloilijana, annan tämän tekstin tulla kokonaiseksi teidän päässänne. Katsotaan, jos tän avulla mä syttysin tähän kirjoittamiseen taas uudelleen.

Me ollaan mun sisarusten kanssa eletty urheilumaailman vaikutuspiirissä tosi pienestä asti, kuten olen täällä ennenkin kertonut. Meidän perheessä yhdistyy kaksi urheiluhullua sukua. Isä sekä äiti olivat pelanneet lentopalloa ennen meidän syntymää ja myös yleisurheilu sekä hiihto olivat sukulaisten kautta todella läheisiä lajeja. Isän puolella sukua yleisurheilussa kahmittiin SM-mitalleja kun puolestaan äidin puolella hiihto oli se ykköslaji. Meitä ei pienenä tarvinnut pakkottaa olemaan ulkona ja leikkimään. Käytiin yleisurheilukoulussa, aloitettiin lentopallo ja talvet hiihdettiin ja luisteltiin. Oltiin aktiivisia lapsia ja siitä on kiittäminen vanhempia ja muita sukulaisia, sekä sitä, että ollaan saatu varttua maalla, missä tekemistä on pitänyt itse viritellä.

Lähtötilanne oli tämä

Mulle kävi jo varsin alkuvaiheessa selväksi, että olin meidän silloin vielä viisipäisestä serkusparvesta laiskin ja varmaankin ikäisekseni myös huonoin kaikessa urheilussa. Keskinäinen vertailu oli kovaa niin meidän serkusten kesken kuin ympärillä pyörivien aikuistenkin silmissä ja me kisailtiin lähes tulkoon joka kerta toisiamme vastaan aina mäkihypystä pituushyppyyn. Täytyy myöntää, että mua ei silloin oikein kiinnostanut mikään sen kummemmin, johtuen todennäköisesti siitä, että tunsin itseni paskaksi kaikessa. Kokeilin kaikkea ja kun en oikein pärjännyt, luovutin. Lentopallo sytytti, mutta kun se yläasteen alkaessa jäi syrjään, ei mua huvittanut sitä sen pahemmin millään korvata. Makasin koulun jälkeen sohvalla, tein läksyjä ja pyörin kavereiden kanssa. Hain ehkä sitä omaa juttuani. Musta aina tuntui, että olin viimeisin meistä viidestä, jonka suku uskoisi joskus kilpaurheilun pariin tosissaan päätyvän. Harrastivathan kaikki muut melkeinpä tosissaan jotain tai olivat aktiivisia yleisestikin kaikessa. Muistan esimerkiksi yhden siskoni yleisurheilukisan, joka järjestettiin juuri minun 10-vuotis syntymäpäivänäni Saarijärvellä ja matkattiin sinne bussilla. En halunnut osallistua, mutta äiti sai minut mukaan lupaamalla  useamman jäätelön reissun aikana. Se siitä aktiivisuudesta urheilun pariin.. Jäätelö maistuu kyllä edelleen.

Kuva: Jörgen Korkman

Loppujen lopuksi oon erittäin iloinen siitä, että oon joskus osallistunut niihin hiton hippohiihtoihin ja koulujen välisiin yleisurheilu kilpailuihin. Muistan kirkkaasti kuin kutosluokalla yllätin kaikki ja nappasin koulujen välisistä perinteisen hiihtotavan kisoista pronssia. Edelle ehti vaan kaksi tyttöä, jotka siihen aikaan harrastivat ihan tosissaan hiihtoa. Olin niin innoissani, että melkein unohdin kättelyt palkintopallilla. Kaikkien niiden kokemusten jälkeen opin, että inhoan häviämistä ja rakastan sitä itsensä voittamisen ja tietenkin myös muiden voittamisen fiilistä. Mun sisällä palaa halu olla paras. Opin myös, että minusta ei ehkä kuitenkaan ole yksilölajien urheilijaksi. Tarvitsen muita ympärilleni. Tässä peliin astui kaiken aikaa mua kiinnostanut penkkiurheilu. Seurasin lajia kuin lajia ja olin kärryillä maailman kärkituloksista ja lajien parhaista urheilijoista aina pesäpallosta uintiin ja formuloihin. Tämänkin urheiluhulluus on tarttunut kotoa todella vahvasti. Vuoden 2009 keväällä ennen yhteishaun alkua seurattiin tiiviisti perheen kanssa Pielaveden Sampon mestaruuskamppailua Rovaniemen joukkuetta vastaan. Se ottelusarja sai mut valitsemaan Pihtiputaan lukion lentopallolinjan Viitasaaren lukion sijaan ja noh tällä tiellä ollaan. Tää stoori tuntuu tänä päivänä vielä absurdimmalta, kun samaisessa ottelussa pelannut tyyppi valmentaa mua tällä hetkellä. Tietyllä tavalla tähän kauteen kulminoituu jotain.

Jälkikäteen tarkasteltuna oon tosi iloinen, et en oo ollu se niin sanottu ykköstähti jo nuorena. Nousin puskista, ilman mitään paineita ja kasvatin itselleni matkan aikana ison motivaation ja palon tätä hommaa kohtaan. Ennen kaikkea tein itseni näköisen matkan: alku oli kömpelö, mutta lopputulos vaikuttaa varsin pätevältä ja onnistuneelta. Näytin niin monelle, että musta on oikeesti tähän. Se, että mut noteerattiin viime kauden jälkeen muissakin joukkueissa tuntui ihan pirun hyvältä. Se oli yks merkki mulle itelleni, että oon tullu todella pitkän matkan siihen pisteeseen, et mun ei enää tarvii hävetä, kun kosken palloon. Vaikka tiedän, että oon kehittynyt ja oon ylpeä siitä, että oon päässy tähän pisteeseen, mun pitää muistaa olla nöyrä. Ei mene kautta ettenkö kohtaisi loukkaantumisia ja se kertoo siitä, että teen edelleen jotain väärin. Vastoinkäymiset kasvattaa, vaikka välillä tuntuisikin siltä, että voisi välillä kaivautua hiekan alle niin kuin isosiskon intiaani-barbi teki kun pikkusisko päätti kateuksissaan sen piillottaa. Aina ei oo helppo saada ymmärrystä ja monen silmissä oon edelleen se tyyppi, joka ei saanu palloa syöttämällä ees verkolle asti. Mut oon valmis osoittamaan jokaikiselle epäilijälle, että mä oon joku päivä parempi kuin yksikään teistä. Siksi mä en anna periks, vaikka kuinka välilevyt pullistuisikin.

On ollu hienoa ja hieman hämmentävää huomata, kuinka eniten mua tällä hetkellä motivoi se, kuinka mun isoisät poisnukkuessaan olivat musta niin pirun ylpeitä. He näkivät sen palon ja siinä vaiheessa, kun he vielä olivat täällä, he uskoivat muhun ja varmasti uskovat edelleen. He näkivät ja ymmärsivät, kuinka tärkeetä tää touhu on mulle. Ilman läheisiä ja heidän tukea sekä sitä, että ne ei epäile mun motivaatiota enää ollenkaan, mä myös uskon itse itseeni enemmän. Luotan siihen, että musta on oikeesti tähän. Se ajaa mut joka päivä salille tekee parhaani. Oon huomannu, että ilman lentopalloo mä en ois tässä enkä tämmönen. Sen kautta oon saanu mun tärkeimpiä ystäviä, mun koko perhe elää ja hengittää urheilua, mikä yhdistää meitä ja mä oon pysyny hyvässä kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin lajin harrastamisen avulla. Se yhteisöllisyys, mikä lajiin kuuluu on huikeeta. Mul meni aikani päästä siihen piiriin sisään, mutta nyt ku siinä oon nii tiiän, et se on osa mun elämää aina. Lentopallo ei oo koko elämä, mut aika lähellä. Se tekee musta paremman ihmisen.