Tavoitteita

Hei te siellä! Mun on ihan pakko nyt jakaa taas teidän kanssa muutama juttu, mikä on täs viime päivinä mieleni sopukoissa pyörinyt ja elämässä tapahtunut. Poikkeen hieman kaavasta kun päivitysväli ei olekaan enää se pari kuukautta vaan pari viikkoa ihan vaan siksi, et koen olevani niin paljon täynnä virtaa ja intoa tällä hetkellä, että pakko purkaa sitä johonkin.

Viime perjantaina suljin toistaiseksi viimeistä kertaa mun psykologin työhuoneen oven. "Eronhetki" tuntui todella tyhjältä. Teki niin mieli kaapata psykologi lämpimään halaukseen kiitokseksi kaikesta, mutta tyydyttiin molemmat hieman liikuttuneina kättelemään ja toivottamaan hyvät jatkot. Siihen huoneeseen tiivistyy mun vuoden mittainen matka. Siellä oon itkenyt tolkuttamasti ja kuluttanut pöydällä mua odottavaa nessukasaa aika hyvää vauhtia. Siellä oon tuntenut ymmärrystä, vapautta puhua asioista ja uskallusta olla oma itteni, samalla kuin oon ollu keskellä hämmennystä. Siellä oon jauhanut yhdestä samasta asiasta ja ihmisestä viimeisen yhdeksän kuukauden ajan jokaisella kerralla. Ollaan käsitelty mun parisuhteita, menneisyyttä, omaa käsitystä itsestäni ja menettämistä, sitä kuinka käsittelen kaikkea tätä.

Menetykset ja niiden käsittely on mulle suhteellisen hankalaa niinkun jokainen varmasti on sen huomannutkin. Ja kenellepä se ei olisi. Oon kuitenkin hyväksynyt sen, että asioiden pitkään prosessoiminen on vaan mun tapa. Eikä siinä todellakaan ole mitään väärää. Kaikkien noiden ahaa-elämysten, oman itsensä ymmärtämisen ja vahvan minän löytämisen taustalla on monta 45 minuutin pätkää psykologin kanssa, joka loppupeleissä oli juuri sopiva psykologi minulle. Voin kertoa, että ei oo kolme varttia menny ikinä niin nopeasti kuin niiden neljän seinän sisällä siinä nojatuolissa. Kukapa ei tykkäisi itsestään puhua ;)

Kaikkien niiden minuuttien jälkeen, tutkiskelun ja tajuamisen myötä mun elämä ei oo enää suorittamista. Mä en enää koita selviytyä ilman pahan olon purkautumista päivästä toiseen. Viha ja katkeruus on laskettu tästä kropasta noin 95 prosenttisesti pois. Se 5 % ei lähde varmaan ikinä, kun niin moni asia jäi selvittämättä. Kannan sitä vaan jatkossa osana itseäni muistutuksena siitä väännöstä, jonka kävin itseni kanssa yhden ison virheen takia. Ikävä ei häviä mihinkään, vaikka kuinka pitäisi unohtaa. Jotkut asiat elämässä merkitsee vaan niin paljon, että niitä ei voi viitata lapasella edes silloin kun tietää, että niin olisi helpompi. Ehkä joku päivä asiat vielä selvitetään, kuka tietää. Little did I know, kun 2013 kirjoitin eräistä ihmisistä näin. Asiat muuttuu. Sen sadannen kerran totean, et niiden kanssa vaan pitää oppia elämään. Ikinä ei tiedä, saako joku ihmissuhde, liiganousu tai joku ihminen yleensäkin uuden mahdollisuuden. Arvaamattomuus, yksi elämän hienoimmista piirteistä.

Sen sijaan, että suorittaisin elämää mä oon alkanut asettamaan itselleni pitkästä aikaa tavoitteita. Ne liittyvät niin pelaamiseen, omaan henkiseen ja fyysiseen kuntoon kuin opiskeluunkin. Parisuhteen päätyttyä mulle on jäänyt tietynlainen vapaus käteen. Nyt mä voin yksin ihan kaikessa rauhassa kattoo, mitä mä haluan elämältä ja mihin kaikkeen mä oikeesti pystynkään. Liiganousu. Kolme kautta Puijossa takana ja viime kaudella päästiin jo niin lähelle. Haluan ihan aikuisen oikeesti olla saavuttamassa sen viimeisen askeleen tän seuran ja tiimin kanssa. Ja kukapa siihen uskoo kaudella, jos me ei uskota siihen jo nyt ja tehdä sen eteen iha saakelisti töitä. Mun motivaatio pelaamiseen ja reenaamiseen on taas korkeammalla kuin viime vuonna. Mä en halua enää hävitä, me voitetaan se kauden viimeinen peli. Mä alotan maisteriopinnot syksyllä ja aijon nekin saada ajallaan valmiiksi. Ihan vaan siksi, että mä pystyn siihen. Siinä muutama tavoite.

Elämässä tapahtuneiden muutosten myötä oon saanut elämääni niin uutta kuin vanhaakin takaisin ja se saa mut todella iloiseksi. Maailmassa on anteeksiantoa, ymmärrystä ja uusia mahdollisuuksia. Minäkin sain juuri sellaisen. Mä pitkästä aikaa odotan seuraavia kesäkuukausia ilman sitä ahistuksen pelkoa. Seuraavan kerran kun mun eteen lyödään este niin osaan käsitellä sitä paljon paremmin. En sano, etteikö voisi tulla enää sellaisia esteitä, jotka johdattaisivat mut takas siihen psykologin huoneeseen, mutta mä en häpee sitä ajatusta enää niin kuin vuosi sitten. Haluan olla paras versio itsestäni ja jos tarvitsen siihen apua niin sitten tarvitsen. Pohjalta on noustu pinnalle ja mä aijon pysyä nyt tässä.