Kiitollisuudesta

Kesä on käsillä ja oon aika onnellinen. Tämän kuun alussa tuli tietynlainen vuosipäivä minulle ja minun henkiselle taistelulle. Tänään, kun istuimme parikymmentä henkeä sisältävän lähisukuni kanssa mummon luona, tunsin niin suurta kiitollisuutta, että en voi sitä sanoin kuvailla.  Mä oon puhunu täällä paljon siitä mun vuosi sitten alkaneesta taistelusta, omasta vahvuudestani ja kaikesta muusta itseeni liittyvästä. Mä oon huomannut, että en voi ikinä liikaa korostaa sitä, kuinka kiitollinen voin olla ihmisistä mun ympärillä. Kiitollinen juuri tästä elämästä.


Tämäkään kevät ei ole ollut kaikista helpoin, mutta pikkuhiljaa sitä alkaa itekin tajuamaan, että täydellisyyteen ja 100 prosenttiseen onneen on oikeastaan tyhmää edes pyrkiä. Rankat ajat on osa elämää. Alkuvuoteen sisältyi suhteellisen suuri määrä stressiä, liigakarsintoihin päättynyt kausi, taistelu kandin kanssa, ukin menetys ja viimeisimpinä ero. Ukin kuolema oli mulle ja meidän tiiviille suvulle todella raskas kokemus, niin kuin kuolema yleensä onkin. Tässä tilanteessa kiitollisuus mun perheestä ja suvusta korostui entisestään. Kuinka monta kertaa me halattiin milloin äidin, tädin tai serkun kanssa itku kurkussa toisiamme ja sovittiin, että tästä selvitään kyllä yhdessä. Ja niinhän me selvittiin, juuri niin kuin ukkikin olisi meidän halunnut selviävän. En voi ikinä korostaa liikaa, kuinka läheisiä me ollaan mun sukulaisten kanssa enkä myöskään sitä, kuinka kiitollinen olen siitä, että ne on kuunnellut, auttanut ja kantanut mua läpi mun ongelmista. Mä oon hyvä ihminen tässä suvussa juuri tällaisena kuin olen.

Kuinka ne sukulaiset, jokaikinen niistä, elää mukana mun lentopallon pelaamisessa. Monelle harrastuksen muuttuminen unelmaksi ei ole niin yksinkertainen asia ymmärtää. Jokainen laittaa tsemppiviestin ennen peliä, moni käy peleissä kannustamassa ja kyselee, että miten reenaaminen menee. Mulle se tuki on niin tärkeää. Mun elämästä on nyt kaksi urheiluhullua isoisää poissa. Toisen menetin jo 2011, toinen lähti kaksi kuukautta sitten. Molemmat aivan liian aikaisin. Voin vaan kuvitella, kuinka molemmat puisi nyrkkiä itku kurkussa, jos tietäisivät, mitä me saavutettiin joukkueena ja miten mä kehityin yksilönä tällä kaudella. Oon niin kiitollinen siitä, että sain tuntea heidät ja että he omalla esimerkillään tekivät minusta näin isänmaallisen, rehdin ja motivoituneen urheilijan. Unohtamatta tietenkään mun mummoja. Molemmat on taistellu tiensä surun keskellä ja täytyy kyl sanoo, et näiden naisten vahvuus on jotain niin huikeeta, että ei mitään rajaa. Mun esikuvia kaikki, aina.

Oon kiitollinen mun vanhemmista. He ovat mun tuki ja turva, niin kliseistä kuin se onkin. Porukoille ei oo ikinä vaikee puhuu, kynnystä siihen ei oo ees olemassa oli asia mikä tahansa. Ne osaa kyl sanoo mielipiteensä asioihin, mutta samalla ne kunnioittaa mun päätöksiä. Esimerkiksi nyt keväällä arvoin muutaman viikon ajan sitä, missä pelaan ensi kaudella ja ne tuki ja puhu mun kanssa tästä asiasta puhelimessa yhteensä useita tunteja. Mä tiedän, että te molemmat luette tätä ja tiiän, että en tätä kasvokkain sano suomalaisen luonteeni takia, mutta rakastan teitä. Uskon, että te tiiätte sen sanomattakin. Sisarukset samoin. Vaikka oottekin välillä iha pirun rasittavia, en tiiä mitä tekisin ilman teitä. Ilman vittuilua pikkuveljeltä tai suoria sanoja isosiskolta. Ollaan kaikki yhtä rasittavia omalla tavallamme, se on meidän vahvuus.

Mä oon kiitollinen ystävistä, psykologeista, kesästä, lentopallosta ja omasta elämästäni. Mä oon toitottanut sitä hirveetä ikävää ja tietynlaista katkeruutta ja vihaa, jotka syntyivät vuoden takaisten tapahtumien takia. Mä en oo toitottanut sitä, kuinka kiitollinen mä oikeesti oon siitä, että oon tässä. Viime postauksessa olin ylpeä omasta vahvuudestani. Nyt mä oon ylpee näistä kaikista ihmisistä mun ympärillä, siitä kuinka ne ite kukin tavallaan handlaa oman elämänsä ja samalla kykenevät tukemaan muun muassa mua. Mä oon ilonen siitä, että ne saa mut tuntee itteni tärkeäksi ja arvokkaaksi ja samalla myös täysin toheloksi ja kakkapääksi. Ne tuntee mut ja ne silti rakastaa mua. Eikö semmonen ookin ihan pirun siistiä? Kukaan niistä ei kadu sitä, että mä oon niiden elämässä eikä kukaan halua luopua musta (ainakaan tietääkseni..:D). Mä oon kiitollinen siitä, että Taneli ymmärsi, että mun pitää nyt olla yksin. Että mun pitää saada oikeasti nyt elämäni kuntoon. Silti se ihminen pysyy mun ystävänä ja kunnioittaa mun päätöstä.

Mä oon tällä hetkellä tasapainosempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan. Mun pitää työstää vielä viime aikoina tapahtuneita menetyksiä, mutta pikkuhiljaa nekin on kääntymässä iloisiksi muistoiksi. En tiiä, johtuuko se tästä kesästä vai mistä, mut kuljen joka päivä hymy huulilla. Mä alan löytää taas itteeni ja saatan hieman jo myös tykätä siitä ihmisestä, joka aamulla mua kattoo peilistä. Se on mulle jo tosi iso asia. Menneet pystyn pikkuhiljaa jättämään taakse ja musta alkaa tulee taas hauskempi ja rennompi ihminen, vaikka sitä ei ehkä täältä näekään. Toivottavasti läheiset sen näkee. Mul on paljon työtä vielä, et kaikki ois taas niin sanotusti normaalisti, mut I'm getting there ja vielä iha hyvää vauhtiakin. Piti vaan vähän kovemman käden kautta ymmärtää, mitä se vaatii ja mikä oikeesti on nyt itelle hyväksi. Kuolema pysäyttää, mutta samalla se myös auttaa tajuamaan, että tää elämä ei jatku ikuisesti. Miksi siis juuttua yhteen asiaan ja antaa sen ryssii koko homma? Mä aijon nauttia joka päivästä nyt kybällä, myös huomisesta kun kömmin kuuteen töihin.. :D Mä aijon muistaa olla kiitollinen, rakastaa, nauttia, nauraa ja olla oma itteni jokaikinen hetki. Mä aijon elää.

Ps. Tänään on äitienpäivä ja jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, niin mulla on maailman paras äiti ja maailman parhaimmat mummot.