Hymyile ja kaikki on taas hetken aikaa paremmin

Sen sijaan, et alottaisin tän tekstin anteeks pyydellen, koska saikkuhan tuli päätökseensä jo kaksi viikkoa sitten ja minä en oo blogin kanssa saanut mitään uutta aikaan, totean vaan että elämä on ihanaa. Mä en tiiä mikä uus feng sui -asenne mut on vallannut, mut tiiättekö ihmiset mitä? Tää tyttö, joka on pienen ikänsä tuntenut käsitteen stressi ja vielä kaiken lisäksi reagoinut siihen kropallaan, yleensä vatsallaan, on pikkuhiljaa pääsemässä tästä pahasta tavasta eroon. Tuntuu kuin joku olisi mennyt pääni sisään ja puhaltanut sieltä kaiken pölyn pois ja kaiken sen roskan alta paljastu aivot, joita tässä pikku hiljaa taas opetellaan käyttämään. Oon tietyllä tavalla elänyt elämääni suorittamalla. Aikatauluttaminen on siinä mielessä tosi hyvä asia, et ilman sitä mä saattaisin naama punaisena myöhästellä joka päivä töistä ja muista tapaamisista, mutta siinä vaiheessa kun joudut kalenterista katsomaan mitä minäkin kellonlyömällä pitää tehdä, asiat alkaa mennä överiksi.

Jos elämää oikeesti koittaa elää niinkuin minä oon koittanu oikeastaan koko Kuopiossa oloaikani ajan tehdä, tuloksena on pidemmän päälle burn out. Halusin olla kaikessa paras. Paras tyttöystävä, työntekijä, opiskelija, lentopalloilija, ystävä.. mitä näitä nyt on. Eka feilas pahemman kerran oikeestaan jo viime syksynä, tajusin että en ollut valmis olemaan sellainen tyttöystävä mitä oon aina halunnut olla, hetki oli väärä. En ollut tarpeeks kypsä.Ystävänä oon pikkuhiljaa alkanut kehittymään, vaikka varmasti löytyy niitäkin ihmisiä siellä ruudun toisella puolella, jotka haluaisivat palavasti sanoo tähän eriävän mielipiteensä, mut hei mua on vaan yks ihminen, en voi hajota useampaan paikkaan. Noiden muiden kohdalla oon oppinut sanan priorisointi. Mun piti oikeesti päättää mikä mulle on tärkeintä ja liekkö syynä nää mua ympäröivät enemmän ja vähemmän urheiluhullut ihmiset, oon valinnut pallon.

Opiskelut on mulla aina kulkenut elämässä jotenkin omalla painollaan, varsinkin nyt kun oon omalla alallani. Tuntuu, että iha turhaa stressata asiasta, joka on mulle kuitenkin niin itsestään selvä ja hyviä arvosanoja tulee lähes lukemattakin, kun asiaa osaa valmiiksi jo soveltaa. Opiskeluilta liiennyt aika menee suoraan kropan huoltoon ja reeneihin. Ellei olisi noita töitä sotkemassa. Oma vikahan se osaksi on, että ei saa itteensä tiettyyn rytmiin kii, puhun siis unesta, vaan päivät menee vähä mite milloinkin kropan jaksamisen vaihdellessa. Mutta rahaa tarviin ja tän kesän mä vielä meen niin, että työt ja reenit on vaan saatava yhdistettyä. Syksyllä mun elämässä on vaan yks numero ykkönen ja se on lentopallo.

Voi olla et kirjotan tätä nyt ehkä hieman innostuksen huuruttamien lasien läpi, koska kävin tänään ekoissa lajireeneissä sitten maaliskuun ja kipu ei kuulunut enää kuvioon. Enkä ollut täysin surkeakaan, vaikka edellisestä pallokosketuksesta sisällä oli aikaa.. Tiedän et haluun kehittyä, haluun hitto vie joku päivä olla paras. Haluan osoittaa itelleni, et musta oli siihen ja samalla hankkia itelleni vielä unelma-ammatinkin. Mut tää kaikki ei tuu koskaan onnistuu, jos mä aina stressaan tällä tavalla. Yks ihminen, mulle tosi läheinen, on ollut mun tukena tän kevään. Saanu mut kasvamaan ihmisenä, opettanu mulle asioita, joita en ees ollu tajunnu aikasemmin aatella. Saanu mut tajuu, et mun pitää priorisoida, päättää mikä mulle on tärkeintä ja mihin panostan. Kyllä ne muut asiat tulee mukana. Sille samaiselle henkilölle tein muutaman uuden vuoden lupauksen vuoden alussa ja tää tais olla niistä viimeinen, jota en oo vielä toteuttanu. Lue se nyt täältä: MINÄ EN ENÄÄ STRESSAA!

Mä en osaa sanoin kuvatakaan kuinka paljon mun pitäis kiittää sitä henkilöä, joka on tän olon mulle tuonu. Reggae-musiikki soi non-stoppina päässä ja aamulla kun nousen hymyn kare nousee heti kasvoille eikä se illalla nukkumaan mennessä oo minnekään kadonnu. Tätä voisi oikeastaan kutsua rakkaudeksi, koska oon löytänyt sellaisen. Oon löytänyt rakkauden omaa elämääni kohtaan. Joku viisas hopsu joskus sanoi, että ei voi elää toisen kanssa ennen kuin oppii elämään itsensä kanssa. Oon tainnu saavuttaa ensimmäisen aika ison vaiheen tosta itseni elämisen kanssa, vaikka paljon pitää vielä töitä tehä. Kesälle oon miettiny kaks projektia: joka viikon maanantai päätän jonkun asian, mitä teen tulevalla viikolla ja toinen on, että vihdoin ja viimein teen itsestäni ulkoisesti sen näköisen miltä musta myös tuntuu. Tää eka viikko lähti lyhyellä ja vähä kattavammalla päätöksellä, et teen tästä viikosta huikeen ja ainakin näin kahden päivän jälkeen oon tainnu siinä onnistua. Toinen projekti lähtee liikkelle kunhan palkka napsahtaa tilille. Enkä siis tarkoita ulkoisen olemukseni muutoksella laihduttamista tms vaan yritän uusia vähän lookia ja samalla tehä tästä mun uudesta huoneesta mun näkösen :) Muuttokin nimittäin tapahtui tuossa reilu viikko sitten!

En sit tiiä johtuuko tää sisäinen hyvä olo stressittömyydestä, kesästä, lentopallosta, uudesta rakkaudesta vai mistä, mutta mun olo on kevyempi ja raikkaampi ku moneen kuukauteen. Sinä rakas ihminen, joka varmasti mun käskystä tän luet tällä hetkellä tiiät, et tuossa aikaisemmin puhuin juurikin sinusta. Oot tehny musta vahvan, ihmisen jollainen oon aina halunnut olla. Oon vihdoin oma itsevarmempi itteni, oon löytänyt sun avulla sen väylän, jota tiedän haluavani kulkea. Kaikki on paljon selkeempää ja pyydän sulta nyt anteeks, koska tiiän et mun piti mennä klo 23 nukkuu, mut tää nyt piti vaan saada kirjotettua.. Onneks on ystäviä, ei mulla muuta. Palaillaan taas, mutta en lupaa milloin, koska mä oon nykyään nii lepponen et en jaksa ottaa ressiä tästä kirjottamisestakaan. Tää kun tuntuu tälleen "vahingossa" luonnistuvan paljon paremmin. Enkä kertaakaan ees kerrannut mitä oon viime aikoina tehny, hyvä mä. Ehkä siitä puuduttavan jankkaavasta postaustyylistä päästään nyt eroon, ehkä. Seurailkaa mua igssä, jos haluutte arkee nähdä. Sieltä mut bongaa iha omalla nimellä, täällä nää kuvat on vähä sieltä sun täältä. Kiitos rakkaat, et ootte olemassa. Teidän takia mä täällä tätä vielä kirjottelen, pus!

Krisse