Koen hirveän turhauttavaksi lähteä jauhamaan teille tämän hetkisestä arjestani: Jatkuvasta esseiden sun muiden koulutehtävien tulvasta, reenaamisesta, loukkaantumisesta toipumisesta, töistä (tai niiden vähäisyydestä) ja muusta sellaisesta, josta ehkä liiankin usein jankkaan. Ympärilläni olevilla ihmisillä tapahtuu aika rankkoja asioita ja ihmissuhteiden pohtiminen on ollut aika pinnalla viime päivinä. Omat murheet ovat alkaneet tuntua todella pieniltä ja sitä alkaa kasaamaan muiden murheista isoa painoa omille harteille. Tekisin edelleen mitä vain, että heistä kukaan ei joutuisi kokemaan mitään pahaa. Se on edelleen niin outoa, miten jonkun toisen paha olo voi tuntua mussa pahemmalta kuin oman elämäni murheet.
Oon aina pitänyt itseäni hirveän sosiaalisena ihmisenä. Monesti oon jopa väkisin hakenut muiden hyväksyntää ostamalla lahjoja ja olemalla joku jota en ole. Oon mennyt ajoittain todella alas vain siksi, että olen päättänyt että haluan olla jonkun ystävä, vaikka se ihminen suoranaisesti käyttääkin mua vaan hyväkseen. En ole ikinä meinannut hyväksyä sitä, jos joku ei tykkääkään minusta. Inhoan sitä, että minusta puhutaan pahaa selän takana tai minun seurassa ei viihdytä. Miksi en kelpaa? Ajan myötä sitä on oppinut, että kaikkia ei voi miellyttää, ei edes niitä jotka minusta aidosti tykkäävätkin. Yksi parhaimmista ystävistäni joskus totesi, että pitää osata olla itsekäs. Käsite tuntui minulle niin kovin vieraalta ja siinä vaiheessa, kun yritin ajaa tätä itsekkyys-moodia itteeni niin vedin sen ihan täysin överiksi. Oli vain minä ja minulle ei saanut sanoa yhtään mitään kritiikkiä. Tämä on siinä mielessä jäänyt edelleen päälle, että saatan itse sanoa itseäni hölmöksi tai vaativaksi, mutta siinä vaiheessa kun toinen sen minulle sanoo saatan hyvinkin helposti hermostua. Onko tuttua?
Oon huomannut kehittyneeni ystävänä. Parhaimpien ystävien kanssa ystävyys on niin vuorovaikutteista, että voi sanoa toiselle, mikäli kokee että tämä ei anna itsestään kaikkea. Mulle on tärkeää, että ne ihmiset jotka ovat mulle rakkaita kokevat myös olevansa rakkaita. Vaikeina hetkinä tulee olla läsnä, kuunnella ja auttaa. Hyvinä hetkinä on taas parasta kun on joku jonka kanssa jakaa se hymy. Ystävät ovat kaikki kaikessa tässä suhteessa, mutta parhaimmillaan elämässä on joku, jonka kanssa sen kaiken voi jakaa sanomatta sanaakaan. Sellainen yhteys on aika harvinaista, että toinen tunnistaa heti jos joku on vialla tai jos jotakin jää sanomatta. Uskoisin, että kaikki meistä etsii sitä omasta elämästään, vaikka tietenkin kukaan yksittäinen henkilö ei voi korvata ystäviä. Ehkä se menee niin, että kun sen yhteyden jonkun kanssa löytää, ystävät ovat silloinkin niitä, jotka hymyilevät kanssasi ja muistavat pitää ne jalat maassa.
Minulle ajatus sellaisesta yhteydestä aiheuttaa perhosia vatsanpohjaan. Jos joku oikeasti näkisi heti minusta, että joku on pielessä ja osaisi auttaa ilman että pyydän... Kuulostaa niin pelottavan hyvältä. Joku toinen tietäisi minusta jotain, mitä en välttämättä itse osaisi ajatella. Joku saisi minut punastumaan ja pelkäämään sitä, että nolaan itseni ja juuri sillä hetkellä isken pääni seinään rojahtaessani sohvalle. Sitten puna nousee entistä enemmän kasvoille. Joku joka saisi minut jännittämään niin paljon, että kömpelyyteni ylikorostuisi ja lähestyessäni häntä vetäisin häntä vahingossa turpaan. Ja jälleen punastuttaa. Silti olo olisi enemmänkin huvittunut kuin vaivautunut, koska kaikesta tuollaisesta huolimatta sen ihmisen kanssa olisi vain niin luonnollisen hyvä olla. Jokaikinen laulu, jonka kuulee liittyy jotenkin häneen. Pelottavinta on, että pitkänkin ajan jälkeen huomaat olevasi koko ajan yhteydessä häneen. Ystäväsi kysyy, mistä te oikein juttelette kun koko ajan joko näette, puhutte puhelimessa tai viestittelette. Alat itsekin miettimään. Et löydä muuta vastausta kuin elämä, me puhumme elämästä.
Siinä vaiheessa kun et enää sano puhuvanne sinun elämästä tai hänen elämästä, tajuat itsekin, että teidän elämänne ovat kiinnittyneet toisiinsa. Hän kävelee sitä polkua sinun kanssasi. Huomaa ne tulevat kuopat ehkä jopa ennen sinua ja valmistautuu nostamaan sinut sieltä pois. Hän näkee milloin polkua ympäröi upea maisema ja tarttuu sinuun lujemmin kiinni, koska haluaa sinun muistavan sen hetken aina. Hän on ajatuksissasi kun suljet silmät ja ensimmäinen mielessä kun heräät. Hän on se, jolle haluat ensimmäisenä kertoa, jos jotain tapahtuu oli se sitten jotain hyvää tai jotain pahaa. Hän on se, josta haluat loputtomasti höpöttää kaikille ja jonka kanssa saat riidan aikaan siitä, kun hän ei sanokaan niin kuin odotat. Tärkeintä on se, että te molemmat ymmärrätte, että riidoilla on teitä vahvistava vaikutus ja niiden myötä opitte toisistanne enemmän. Ne tekevät teistä parin.
Oon aina kokenut olevani ihminen, joka tarvii miehen. Suhteessa ei kuulu olla suhteen vuoksi vaan miehen vuoksi. Pitää siis osata olla myös yksin. Sitä kai tässä ollaan opeteltu. Yksin olemista. Jos osaan olla jo yksin ja osaan olla ystävä ja jatkuvasti kehittyä ystävänä, luulisi että ei enää tarvitsisi opetella hirveästi asioita. Mutta minulla on vielä paljon opittavaa itsestäni ja jostain toisesta, joka haluaa tarttua minua kädestä ja vetää minut omalle polulleen. Elämä on edelleen jatkuvaa oppimista ja tutkailua. Vaikka tässä tekstissä ei ollutkaan ehkä mitään päätä eikä häntää, sen minussa herättävät ajatukset saavat jalkani vispaamaan ja hymyn nousemaan kasvoille. Rakastan näitä ihmisiä ympärilläni ja siksi haluan toivottaa rakkauden täyteistä viikkoa teille jokaiselle!
(kuvat Googlesta)
- Krisse
