Lokakuisia kuulumisia

Istun mun harmaassa angry birds -yöpaidassa sängyllä juuri paikalleen laitettujen jouluvalojen kaltaisten tähtien valossa. Tukka sekasin ja märkänä suihkun jäljiltä ja iltapala sängyn vieressä. Kardashianit alkaa kohta, mun maanantai-illan kohokohta. Nilkkaa kolottaa vähän kun lenkillä astuin petollisen lehtikasan päälle ja alla olikin joku tyhmä kuoppa. Tuollaisista pitäisi varoittaa etukäteen tai sitten toimia niinkuin aikuiset ja kiertää ne lehtikasat. Lapsetti ja piti päästä kulkiessaan potkimaan lehtiä ilmaan... Tulin viime yönä kolmen maissa yöllä pelireissulta kotiin ja tää päivä on menny pitkälti koomaillessa. Oon kelaillu asioita mun päässä taas aika paljon ja väsyttänyt itteeni niillä vähän lisää.

Mut valtaa edelleen tosi paha mieli siitä, kuinka mun lempivuoden aika, kesä, oli tänä vuonna mun elämän synkimpiä aikoja. Mulla ei ole mitään hajua siitä, mitä tarkoittaa kun ihminen käy todella pohjalla, mutta koin saavuttaneeni itse silloin jonkinlaisen pohjan. En voi käsittää vieläkään, miten yksi elämänmuutos voi romauttaa mut niin alas. Oon edelleen todella paljon täynnä vihaa ja ahdistusta. Tuntuu, että en jotenkin ole vieläkään osannut jatkaa elämää tällaisena kuin se nyt on. En jotenkin pysty hyväksymään sitä, että tapahtunutta ei voi muuttaa vaan niiden asioiden kanssa pitäisi yksinkertaisesti oppia elämään.

Eniten tässä istuessani mietin sitä, kuinka paljon mun luonne on muuttunut. Yksi niistä piirteistä, mikä mussa on säilynyt tän kaiken jälkeen, on se, että en vieläkään osaa ajatella kaikissa päätöksissäni itseäni. Mietin edelleen liikaa, mitä muut aattelee tai mikä tekisi toisen ihmisen onnelliseksi, vaikka ei teekään minua. Aika karua, että kun kohtaa sen pohjan, niin silti on tavallaan valmis menemään omasta tahdosta vieläkin alaspäin, koska ei halua muiden kokevan tätä. Mun lupaus itsekkäämmästä elämästä ei ihan toteutunut. Varsinkin, kun uskalsin kesällä sanoa mielipiteitäni asioista ja sitten huomasi, että se vaan pahensi kaikkea.

Järkyttävintä on huomata kuinka paljon oon kääntyny itteeni. En tarkoita nyt sitä, ettenkö osaisi puhua mulle tärkeille ihmisille, joihin luotan. Aikaisemmin olen kuitenki ollut aikamoinen hölösuu ja kokenut tuntemattomillekin puhumisen jotenkin tosi helppona ja luonnollisena. Oon ihmisten suhteen siis ehkä hieman varovaisempi. Miksi laskea vieraita ihmisiä liian lähelle, kun joku rakkaimmistakin voi kuitenkin satuttaa? Musta on tullut myös epävarmempi ja viihdyn liiankin paljon yksin. Oon laiminlyönyt mun ihmissuhteita ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Oon ollu paska ihminen ja tietenkin selittänyt itselleni sitä sillä, että en oo tällä hetkellä oma itteeni. Mut miks se oikeuttais mua kohtelemaan muitakin huonosti? En jälkiviisaana keksi yhtään syytä.. Anteeksi rakkaat!

Asioista puhuminen ja ihmisten läsnäolo auttaa, joten en ihan ymmärrä itteeni. Miksi ihmeessä sitten olen vähemmän sosiaalinen ja lukittaudun omaan yksiööni 31 neliön sisään? Ehkä mä alan pikkuhiljaa kapuamaan ammattiavun jne avulla täältä pohjalta, mutta siinä menee oma aikansa. Keväällä on taas harkinnan paikka sen suhteen, pitäisikö mun jättää Kuopio hetkeksi taakse. Pienet piirit, ilkeät muistot ja jatkuvasti mukana oleva viha saa mulle kotikaupungiksi muuttuneen paikan tuntumaan niin ahdistavalta. En jaksa ymmärtää, miksi ihmeessä annoin itse mennä tämän näin? Kuopio on kuitenkin paikka, jossa pystyn näkemään itseni asumassa aina. Itsesyyttelyn ajan pitäs olla ohi ja mun pitäs alkaa pikkuhiljaa hyväksymään omat virheeni. Ja uskon kyllä, että kaiken saamani avun kautta mä pystyn kyl siihen. Lentopallo on parasta terapiaa, ainakin yleensä, jos muistaa vaan keskittyä tekemiseen eikä siihen kaikkeen, mikä on ympärillä.
Kuulostaa kovin kliseiseltä, mutta tässä miettiessäni tätä kaikkea jälleen kerran alan oikeasti uskomaan siihen, että tavalla tai toisella mä saan itteni vielä takaisin ja selviän tästä kaikesta vahvempana. Haluan oppia elämään tämän nykyisen tilanteen kanssa, koska varsin selväksi on tullut, että paluuta vanhaan ei ole. Ja toisaalta, se vanha elämä ei ollutkaan enää mua varten. Haluan teidän kaikkien tätä lukevien läheisten ymmärtävän teidän merkityksen ja sen kuinka paljon mä rakastan teitä ja teidänkin hyvinvoinnin kannalta haluan itse tulla omaksi itsekseni. Toivon myös, että tää teksti taas avasi teidän silmiä siitä, että on ihan okei myöntää, että kaikki ei oo hyvin. Sen myöntäminen ei tee musta eikä sustakaan yhtään sen huonompaa ihmistä.

Sormet ei oikein enää jaksa liikkua näppäimistöllä ja puhelimen merkkivalo vilkkuu muutaman saapuneen viestin merkiksi. Haluan jo vastata reissussa olevalle miehelle. Ikävä ei ole kovin kivaa, kun sen kanssa elää nyt sen kaksi viikkoa. Pakastimessa odottaa viikon ainoan lepopäivän herkku, Ässämix-mehujää. Takapuolikin alkaa jo puuttua tässä varsin epäergonomisessa asennossa. Ehkä siis aika lopetella tää teksti tähän. Mä päätin just, että teen tästä viikosta taas paremman kuin viime viikosta ja hilaan itseäni taas pykälän lähemmäs pintaa. Pian voin taas hengittää paremmin.

Tuttavaksi jäi paniikin tunne

että en oo kukaan, en ees olemassakaan

Lakkaamatta etsin pelastajaa

On mulla ollut aina joku, jota rakastaa

Pelko päivät söi, mä ootin

hetkeä, kun jäisin yksin

Hahmotonta, kasvotonta

mustaa vuotta liian monta

En kiinni meihin jäänytkään

ja sittenkin voin hengittää, ilman sua

mä jään, pysähdyn ja mua ei kanna toiset enää

Antti Tuisku-Hengitän