Oon ehkä hieman ajoissa tän tekstin kanssa, mut viime päivinä ajatukset ovat eksyneet niin useasti kuluneen vuoden tapahtumiin, että tekstin kirjoittaminen nyt tuntui luontevalta, jopa hieman lohdulliselta. 13 päivää jäljellä vuotta 2015, joka on eittämättä ollut mun elämän raskain. En ois vuos, saatikka pari, sitten uskonut, että oisin tällisessa tilanteessa nyt. Vielä ei kaikelle menneelle pysty nauramaan, mutta niiden käsittely on helpottunut aika paljon. Tietenkin kaiken negatiivisen keskellä on ollut positiivisia asioita ja niistä negatiivisista on pitänyt ottaa opikseen ihan kantapään kautta.
Jos miettii joulunaikaa vuonna 2013 niin kaikki tämä tuntuu vielä uskomattomammalta. Vuonna 2013 elin silloisessa parisuhteessa, avoliitossa. Kaikki oli tasaista, turvallista ja tuttua. Niin tasaista, että vuoden 2014 alussa kaikki lähtikin muuttumaan. Tuli ero, tuli muutto, tuli uudet ihmiset, joiden kanssa vietin aikaa. Muutokset on aina ahdistanut mua, mutta silloin se tuntui niin raikkaalta. Myöhemmin tuli uusi parisuhde, "inttilesken" arki ja uusi kausi lentopallon parissa suurin tavottein. Syksy 2014 ohjasi mua mun mielestä enemmän kohti sitä, mitä halusin olla. Aloin tuntemaan oloni suhteellisen hyväksi, vaikka varsinkin epävarmuus parisuhteesta ja sen kestosta intin ja muiden "ongelmien" takia painoi mieltä. Silti koin viime vuonna näihin aikoihin itseni varsin onnelliseksi ja suhteellisen tyytyväiseksi siihen, millainen mun elämä oli. Vuoden 2015 piti olla edellistäkin parempi.
Henkilökohtaisesti koin ensimmäinen kolauksen maaliskuussa, kun kausi tössäsi taistelujen jälkeen välieriin ja tavoite liiganoususta jäi saavuttamatta. Vaikka tää laji on herättänyt ennenkin isoja tunteita, en oo ikinä pelannu niin ison tavotteen kanssa niin isossa roolissa. Tavoitteen saavuttaminen jäi niin pienestä kiinni, että koin ensimmäiset kunnon pettymyksen tunteet lajin parissa. Upea joukkue hajoaisi enkä välttämättä näkisi läheisiksi tulleita ihmisiä pitkiin aikoihin. Pettymys ja hävityn välieräpelin jälkeiset kyyneleet kertoivat itselleni aika paljon siitä, kuinka paljon tätä touhua rakastan ja kuinka paljon haluan pelaamisessa menestyä. Jälkikäteen tarkasteltuna se oli vaan yhden upean aikakauden loppu ja mulla ja meidän joukkueella on tällä kaudella taas uusi mahdollisuus.
Kevät oli perus tasapainoilua koulun ja töiden kanssa. Toukokuun alussa neljäs muutto Kuopion sisällä oli fakta ja tällä kertaa olinkin aivan yksin. Samaan aikaan kävin kahta taistelua itseni kanssa: välilevy alaselän nikamissa alkoi pullistelemaan ja jouduin käsittelemään tunteita, joita en koskaan aiemmin ollut kohdannut. Selän hajoaminen silloin oli kuin isku kuumalla paistinpannulla keskelle naamaa. Poikaystävä intissä ja se yks tärkein ystävä, joka oli ollut ennen tukena alkoikin etääntyä. Itkin itseni kuukauden ajan uneen joka ilta, välillä kivun ja välillä pahan olon takia. Päivät konttasin kämpässä paikasta toiseen ja yritin kehitellä mitä kummallisimpia asentoja, joissa pystyisin edes hetken olemaan. Selkä tulee teetättää töitä varmaan aina, että pystyn pelaamaan, mut henkiset kolaukset tuntuu paljon pahemmalta. Toukokuun alusta alkoi kierre, joka ei meinaa loppua sitten millään. Olen piipahtanut hetkittäin niin pohjalla, että koin välillä astuneeni masentuneen ihmisen saappaisiin. Se, jos mikä on pelottavaa. Psykologi puhui stressin helpottamisesta ja irtipäästämisestä, mutta minä pidin mieluummin kiinni ja stressasin.
Mä en tiiä, mikä musta on tullut. Se varmuus, mikä mulla oli itsestäni vuos sitten, on kadonnut. Musta on tullut varovainen, pelokas, vihainen ja oon koko ajan puolustuskannalla. Viihdyn enemmän yksin kuin muiden kanssa, koska haluan itse määrittää itseni enkä halua tehdä sitä muiden kautta. Musta on ollut hirveää huomata se, kuinka parhaan ystävän kanssa erkaantuminen aiheutti mulle kaiken tän. Uskallanko enää ikinä laskea ketään lähelle, koska laskin hänetkin pari viikkoa sitten pariksi päiväksi jutteluetäisyydelle ja löysinkin itseni taas peiton alta itkemästä ja miettimästä, mitä mä oon oikeesti tehny et ansaitsen tän? Oon ollut todella outo, ilkeä ja epäkunnioittava ihmisille toukokuun jälkeen ja oon koittanut psykologin kanssa selvittää sitä, miksi musta tuli tällainen. Vaihtoehtoja on monia, mutta ratkaisua ei oo löytynyt. Oon silti halunnut olla parempi läheisieni ja itseni takia ja silti jaksanut tehdä töitä. Oon käyttänyt niin monta tuntia siihen, että mietin omaa käyttäytymistäni ja myönnän itselleni sen, että monessa tilanteessa mikään ei oo oikeuttanu sitä, mitä oon sanonu/tehny.
Tästä vuodesta puolet on menny kylpiessä kaiken tän roskan seassa ja muistan viimeksi viime viikolla poikaystävälleni itkeneeni siitä, että millon tää loppuu. Miksi en osaa päästää irti vihasta, ikävästä ja yhdestä ihmisestä, joka ei omastakaan mielestään oo mun arvonen? Syy on mun mielestä aika yksinkertanen: tiiän ite tehneeni väärin enkä ikinä anna sitä anteeksi, että on mun syy, että asia on menny näin. Opin ehkä käsittelemään asiaa paremmin, mutta ajatus siitä, että en enää ikinä saa semmosta ystävyyttä, on aika murskaava. Toinen pystyy korvaamaan mut, mä en sitä ja se sattuu. Eniten sattuu se, että en saa/voi tehdä asialle yhtään mitään. Pitää päästä eteenpäin, pitää oppia ja pitää kasvaa. Ikävää, että asiat mitkä oon oppinut tästä on ollut lähinnä tyyliä "joskus se tärkein ihminen voi satuttaa eniten" tai "älä päästä ketään enää niin lähelle ystävänä". Mut onneks mul on paljon parempia ystäviä lähellä ja ne jaksaa ymmärtää sen, et edelleen tarviin paljon omaa aikaa ja rauhaa, mahdollisuuden käsitellä tätä kaikkea yksin. Ootte niin tärkeitä.
Ja maraton-postaus vaan jatkuu... Meidän parisuhde on käynyt hetkittäin yhtä pohjalla kun mäkin. Marraskuussa vedettiin hieman henkeä ja otettiin etäisyyttä, minkä jälkeen suhde on tuntunut paremmalta kuin koskaan. En voi ikinä kylliksi kiittää häntä siitä, kuinka hän on jaksanut seisoo mun rinnalla, vaikka en sitä oo hänelle helpoks tehny. Se, että mun lähiverkosta rakentuu hänestä ja mun perheestä on parasta, mitä tiiän. En ikinä haluis vaihtaa meidän perheen avoimuutta pois. Kuinka moni pystyy itku kurkussa kertomaan vanhemmille, että "välit parhaaseen ystävään meni tästä ja tästä syystä ja oon sen takia niin pohjalla, että oon päättänyt hakeutua psykologille"? Uskallan väittää, että ei kovin moni. Nää ihmiset perheessä, ystäväpiirissä ja parisuhteessa on pitänyt mut kasassa, vaikka tosiaan oon ollut aika hirvee ihminen niillekin välillä. Oon vaatinut tosi paljon ymmärrystä ja tukea, mutta en haluis aloittaa uutta vuotta keidenkään muiden kanssa.
Ootan vuodelta 2016 tasaisuutta ja turvallisuutta, jotain tuttua, mutta myös paljon uusia juttuja. Rakkautta, iloa, onnen hetkiä. Lohtua, voittoja, uusia retkiä. Tietenkin mukana on epäonnen päiviä ja epäuskoa. Surun hetkiä ja voimattomuutta. Keväällä mun pitäis saada kandinpaperit ja tutkinto ois tällöin jo yli puolen välin. Jäljellä on myös enää 4 alkulohkon peliä, jonka jälkeen taistelu liiganoususta alkaa pudotuspeleissä. Toivon kovasti, että uskallan jättää asioita vuoteen 2015 enkä raahaa niitä pilaamaan mun ensi vuotta. Vielä enemmän toivon, että onnistun kuljettamaan mukanani kaikki opitut asiat, kaikki ihanat ihmiset ja kaikki hyvät muistot, joita vielä seuraavien päivien aikana pystytään luomaan. Mulla on huomenna vuoden viimeinen työvuoro, jonka jälkeen saan muutaman päivän viettää rakkaiden kanssa Kuopiossa ennen kotikotiin lähtöä. Tän sekasotkutekstin myötä haluan toivottaa teille hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.
