Hei kaikki! Alkuvuosi on ollut suhteellisen tiukkaa settiä, kun töitä on ollut normaalia enemmän ja koulun osalta on koittanut suorittaa viimeisiä tenttejä. Se kynnys tenttikirjan avaamiseen on ollut vielä korkeampi kuin aiempina vuosina ja aikaa lukemiseen on mennyt mun mittakaavassa paljon. Lisäksi viime viikonloppuna alkoi pleijarit, joita on odotettu koko kauden ajan. Kandiksi valmistuminen sekä liigaan joukkueen kanssa nouseminen on ollut syksyn alusta asti mun tähtäimessä. Nyt, kun ne asiat sitten alkavat konkretisoitumaan ja vaatimaan viimeisiä ponnisteluja, pitäisi samalla jaksaa pitää itsestään huolta. Aika on ollut siis todellakin kortilla eikä blogin päivittäminen ole ollut se ykkösprioriteetti. Se, että siivosin tänä aamuna ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon, kertoo aika paljon siitä, miten paljon aikaa ja voimia mulla on ollut.
Silloin, kun tekemistä riittää, sitä keskittyy enemmän vaan siihen, että nyt kun mä saan tehtyy tän ja sitten sen niin sitten saan hetken levätä. Sitten sitä tajuaakin, että neljään viikkoon ei ole ollut yhtään päivää, kun olisit voinut vaan olla ja tehdä asioita niin kun itse haluaisit... Ei olisi töitä, reenejä, työhakemusten täyttelyä, koulujuttuja eikä sovittuja tapaamisia. Mullahan on siis myös projekti nimeltä kandi tässä tekeillä ja pelkästään sen hahmottelu vie paljon aikaa. Stressitekijöitä siis on paljon ilmassa ja niitä saa lisää, kun joutuu miettimään mitä muut ihmiset aattelee musta viimeisen vuoden aikana tapahtuneiden asioiden takia. Tai jos murehtii jatkuavasti sitä, saako oman alan kesätöitä tai kestääkö kroppa kauden loppuun asti.
Eilen sitten tapahtui jotain sellaista, mikä laukaisi kaikki patoutumat. Olin sopinut, että menen mun poikaystävää odottamaan hallille kunhan saisin itse tentin tehtyä yliopistolla. Odottelin, että hän saisi treeninsä loppuun ja selailin hallin aulassa puhelinta. Sitten näin tutun selän. Ihmisen, jota ikävöin ihan älyttömästi. En nähnyt kasvoja, en kuullut ääntä enkä itsekään sanonut mitään. En edes tiedä, huomasiko hän minua. Taneli tuli paikalle muutaman minuutin päästä. Mentiin kauppaan ja aloitin äkkäilemään muun muassa siitä, kuinka Tanelin kanssa on niin vaikea käydä kaupassa. Olin ihan huippu tyttöystävä taas vaihteeksi... Pääsin kotiin ja kun takki ei pysynytkään henkarissa, kaikki tunteet nousi pintaan. Itkin vartin. Nojasin Taneliin ja hoin, että miksi tää sattuu edelleen, eikö tää voisi jo loppua. Niin hervotonta itkua en oo päästäny ulos pitkään aikaan. Makasin vielä itkemisen jälkeen toisen vartin sängyssä ihan hiljaa. En voisi olla kiitollisempi siitä, että sillä aikaa Taneli teki mulle ruokaa ja vei vielä myöhemmin Houkutukseen kahville. Me ollaan parisuhteessa tultu pitkä ja raskas matka tähän hetkeen, mutta mä oikeesti rakastan ja arvostan sitä ihmistä ja sen antamaa tukea ihan älyttömän paljon.
Illalla mä sitten aloin miettimään asioita Tanelille, koska en kokenut olevani henkisesti valmis vielä kasaamaan asioita tänne. Mä tajusin eilen, että kaiken jälkeen mä oon ihan sairaan vahva muija ja oon itestäni tosi ylpeä. Mun on pitäny vaa jaksaa ilman, että kaikki mulle läheiset ihmiset ois edes mun tilannetta tajunnu tai antanut tukea niinkun oisin toivonut. Harva loppupeleissä on yrittänyt ees ymmärtää. Mä oon viimeset kolme vuotta opiskellut yliopistossa, tehnyt töitä Lidlissä ja pelannut ykkössarjaa. Moni ois jossain vaiheessa voinu himmata opiskeluja. Mä valmistun kandiksi täysin aikataulussa ja opintopisteitä tulee yli vaaditun eikä arvosanatkaan ole huonoja. Moni ois voinu lopettaa pelaamisen tai pelannut vaan puolivaloilla. Mä oon pyrkinyt antamaan 100% itsestäni jokaisessa reenissä. Tästä esimerkkinä esimerkiksi se kehitys, mikä mussa on ulkoisestikin kovan reenaamisen myötä tapahtunut. Mä uskon, että joku päivä pelaan vielä liigaa ja joku päivä mä tuun olee vielä paras. Moni ois nostanut opintolainaa tai eläis vanhempien rahoilla (enkä nyt dissaa tässä niitä henkilöitä, jotka niin tekee). Mä päätin tienata omani ja käydä ympäri vuoden töissä. Moni ois voinu tuhota oman elämänsä viime kesänä vielä pahemmin kun mä. Mut mä olin vahva ja myönsi flipanneeni, hommasin itteni psykologille ja halusin oppia omista virheistäni. En varmasti ollut ensimmäinen enkä viimeinen ihminen, jonka arviointikyky ja todellisuuden käsitys pettää. Oon iloinen et pystyn sen rohkeesti myöntämään jälkikäteen.
 |
| 2016 /2014 |
Kaikkien näiden vuosien jälkeen oon kasvanut. Mä pystyn myöntämään omat virheeni enkä mene oman luonteeni taakse, jos sanon asioita ilkeästi. Mä tiedän tehneeni väärin ja mä tiiän, että viime kesänä mä flippasin ihan täysin tavalla, jota en itsekään osannut edes odottaa. Mä oon silti ihan huippu tyyppi ja jos joku tulee sitä asiaa kyseenalaistamaan niin saa paistinpannusta. :) Mä tiiän, että osaan olla mm. itsekäs, ylidramaattinen ja ärsyttävä, mutta samalla osaan olla mm. rakastava, sosiaalinen ja ymmärtäväinen. Se, mitä mä oon vuos sitten tehny/mitä mulle sillo tapahtu ei määritä mua ihmisenä. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, että ulkopuoliset ihmiset voisivat tulla sanomaan, että viime vuoden tapahtumilla ei olisi mitään merkitystä. Mulle niillä on, koska tiedän tuhonneeni asioita osaltani enkä ikinä tule täysin pääsemään siitä yli. Mä en ansaitse välillä joitain asioita, mutta kuka täällä päättää mitä kukakin ansaitsee? Se ihminen, mikä mussa asu vielä reilu vuosi sitten, ei ole hävinnyt minnekään. Se koki kolauksen ja otti opikseen, ja nyt se on vaan vahvempi versio itsestään. Mä oon jaksanu nää kolme vuotta tasapainoilla niin monen asian kanssa, että enköhän mä jaksa sitä jatkossakin. Varsinkin, kun mulla on semmosia ihmisiä ympärillä kuin Taneli.
Jos tää teksti pitäisi nyt tiivistää jotenkin niin sanotaanko niin, että jokainen on niin vahva kuin itse päättää. Älä anna ulkopuolisten mielipiteiden määrittää sinua, koska harva niistä ihmisistä tietää, mitä käyt läpi elämässäsi ja pään sisälläsi. Myönnä rohkeasti virheesi ja opi niistä, vaikka niitä ei annettaisikaan anteeksi. Sinä kasvat siitä, mutta se, joka ei anna anteeksi, ei. Sinä ole juuri sellainen, kuin itse haluat olla. Minä olen vahva, ole sinäkin.
- Krisse
