"Jokainen yksinäinen, valon jos sytyttää. Maailma herää." Oon aiemminkin täällä puhunut mun parisuhteista ja yleisestikin ottaen elämästä tosi avoimesti. Edellinen postaukseni lentopallosta tyhjenti oman sisäisen pankkini sillä saralla, joten nyt on aika kirjoittaa oman pään tyhjentävä postaus jostain ihan muusta. En itsekään tiedä etukäteen, mitä tästä tulee, sillä päätin, että annan tekstin vaan virrata ajatuksen juoksun mukana.
Oon viettänyt viimeiset 9 kuukautta yksin. Tällä tarkoitan siis sitä, että en ole ollut parisuhteessa. Viimeksi olin näin pitkään yksin 5 vuotta sitten. Samalla, kun mun parisuhde-elämä on muuttunut myös mun suhtautuminen itteeni on muuttunut. Viime kesänä olin täynnä itsevarmuutta. Uskalsin lähestyä ihmisiä miettimättä liikaa, mitä muut ajattelee tai mitä tilanteesta seuraa. Olin ollut samalla tavalla vapautunut viimeksi ehkä lukiossa. Tiiättekö sen tunteen, kun vedätte pään suhteellisen täyteen alkoholia ja menette tanssimaan baarin lattialle? Kuinka silloin tuntee itsensä maailman halutuimmaksi naiseksi, vaikka todellisuus siinä hetkessä saattaakin olla eri. Mä elin semmosessa kestohumalassa koko kesän. Olin itsevarma ja innoissani tulevasta, mitä ikinä se olikaan.
Syksy ja talvi murskas mut sit taas. En osaa itelleni selittää mitä tapahtui, mutta mun oma itsetunto romahti täysin. En tykännyt siitä miltä näytin. Olin omasta mielestäni läski ja luonnollisesti lähdin parantamaan oloani herkuilla. Mun päässä kalvoi tunne että en riitä muille, vaikka todellisuudessa en riitä itselleni. Jokaiselle, varsinkin naisille, tulee elämässään jaksoja, jolloin oma peilikuva enemmänkin itkettää ku saa hyvän olon aikaseksi. Nää on semmosia hetkiä, kun omaan tyytymättömyyteen pitää havahtua ja tehdä asialle jotain. Niin minäkin tein ja voin nykyään paljon paremmin. Olen jo paljon itsevarmempi kuin esimerkiksi kuukausi sitten.
Näen itse, että mun kohalla tohon pahan olon kasvamiseen vaikutti se, että olin niin paljon yksin. Mulla ei ollut vieressä ketään, joka ois muistuttanu mulle, että oon hyvä just tämmösenä. Toisaalta en kyllä silloin semmosta kaivannutkaan. Oon huomannut, että tällä hetkellä tää yksin oleminen on mulle se paras vaihtoehto lähinnä siksi, että haluan kohdata tulevaisuuden haasteet yksin. Maailmalla on niin paljon annettavaa mulle enkä itsekään tiedä vielä, mihin suuntaan haluan kulkea. Ja kun toisaalta, en mä oo yksin. Mulla on ihan älyttömän paljon ihmisiä mun ympärillä ja vaikka mun oma erävarmuus on heijastunut myös mun ystävyyssuhteisiin, uskon, että mun pöljäpuoli pääsee pian taas valloilleen. Oon kyllästynyt olemaan pidättyväinen, harkitsevainen ja laskelmoiva. Nyt ois ihan täydellinen paikka heittää turhat murehtimiset romukoppaan ja antaa elämän vaan viedä.
Marraskuussa olin ollu edelliset 7 kuukautta täysin tunnevammainen. En ollu ihastunut kehenkään. En, vaikka oon aina ollut pikaihastuja. Olin ehkä tietyllä tavalla rauhottunut sen suhteen ja ihastuminen vaati iha pirun paljon. Sitten joskus marras-joulukuussa säikähdin, kun tulikin tunteita. Ensiksi kiinnostuin ja sitten.. no, en tiedä mitä se oli, mutta jotain se oli. Piilotin kaikki fiilikset isoon arkkuun ja istuin sen kannen päälle. Minä en tunne niin minuun ei satu. Joku päivä ehkä taas, nyt en sitä tarvii. Pelkäsin parisuhteessa olleessani yksin jäämistä ihan älyttömän paljon, mutta nyt pelkään taas sitä, että en saisikaan olla yksin. Pitää löytää ne parhaat puolet molemmista maailmoista ja elää sellaista elämää, mikä tuntuu just nyt hyvältä. Vaikka täs on ollut taas tosi vaikeeta itsetunnon kanssa, oon alottanu uuden vuoden mielestäni ihan hyvin. En oikeastaan malta edes odottaa, mitä tää vuosi tuo tullessaan.
Tuo ihan vaan muistutuksena kaikille naisille.
- Krisse
