Moi! Mä oon jo jonkun aikaa halunnut kirjoitella tänne uusista tuulista, jotka mun elämässä tällä hetkellä puhaltelee. Mun piti hetken aikaa kuitenkin itse pureskella kaikkea tätä uutta ennen kuin pystyin tuottamaan tästä edes jollakin tavalla järkevää tekstiä. Päätin nyt kuitenkin pienessä tunnepuuskassa avata vähän kaikkia fiiliksiä, joita mun päässä pyörii tällä hetkellä. Niin kuin aina ennenkin, kirjoitan tän tekstin hetken mielijohteesta tietämättä sitä, mihin tämä vie. Valmistaudu siis tekstin pomppimiseen ja siihen, että punaista lankaa ei välttämättä löydy ollenkaan.
Vielä vuosi sitten mä julistin sitä, kuinka Kuopio on niin sanotusti mun kaupunki. Kuinka mä en halua muuttaa täältä pois ja luonnollisesti tää tuntemus anto mulle lisämotivaatiota pelaamiseenkin, jotta paikkakunnalle saataisiin liiga-joukkue. Ajatuskin Kuopion ja täällä asuvien ystävien jättämisestä tuntui tosi pahalta enkä tälleen jälkikäteen tarkasteltuna usko olleeni millään tavalla valmis kohtaamaan muutoksia. Niin kuin oon ennenkin täällä maininnut niin mä en oo ollut mikään mestari sopeutumaan elämän mun eteen heittämiin muutoksiin. Muutoksien aikaansaamia fiiliksiä on ollut tosi hankala käsitellä ja se on ehkä hieman koomistakin, että mun blogi kulkee edelleen nimellä Täältä tullaan tulevaisuus, koska mä oon pelänny sitä tulevaisuutta ihan pirun paljon. "Päivä kerrallaan" -tyyppisessä ajattelumallissa ei oo todellakaan mitään vikaa ja oon tyytyväinen siitä, että oon semmosen omaksunut. Pitää kuitenkin myöntää, että pienet eteenpäin katsovat tulevaisuudensuunnitelmat piristää tosi paljon arkista elämää.
 |
| (Google-kuvahaku) |
Tilannehan on nyt se, että mulla ja Kuopiolla on enää 24 päivää yhteistä aikaa jäljellä. Siitä ajasta 9 päivää menee kaiken hyvän lisäksi jossain muualla kuin täällä. Oon enemmän kuin innoissani muutosta Huittisiin ja ylipäänsä kaikesta siitä, mitä siitä muutosta seuraa. Oman alan työ, uusi joukkue, muutto pois omalta mukavuusalueelta jne. Pääsen oikeesti haastamaan itseäni todella monessa asiassa. Etäisyys kaikkiin täällä asuviin rakkaisiin ystäviin sekä perheeseen kasvaa yli 300 kilometriin. Pitää luoda uusi turvaverkko, sopeutua pienempään paikkakuntaa ja yrittää hoitaa opiskelut etänä. Kaikista hienointa täs kaikes on se, että pääsen panostamaan lentopalloon enemmän kuin koskaan aiemmin. Oman henkisen ja fyysisen puolen haastaminen lentopallon parissa on mulle se tärkein asia, joka tekee Huittisiin muutosta odottamisen arvoista.
Neljä edellistä kautta kului tosi nopeasti Puijo Wolleyssa. Kehityin joukkuepelaajana ja yksilönä. Ensimmäisellä kaudellani, kun olin mukana edustusjoukkueessa, joukkue kävi aallonpohjalla ja nousi sitten takaisin omalle paikalleen ykkössarjan kärkiporukoihin. Sain pelata lentopalloa mun parhaiden ystävien kanssa samassa joukkueessa ja kokea ne kaikki tunneskaalat yhdessä. Matkustettiin tuhansia kilometrejä yhdessä ja näiden neljän vuoden aikana kehitystä ei tapahtunut pelkästään pelaajissa vaan myös koko seurassa. Oon ikuisesti kiitollinen valmentajien uskomisesta mun kykyihin, pelikavereista ja muutenkin niistä uusista ystävistä, jotka PuWosta tarttui mukaan. Puhumattakaan talkoolaisista ja muista tukijoista. PuWossa oli hyvä pelata ja kehittyä kohti omaa unelmaa, joka nyt sitten on käsillä. En voisi parempia kortteja käteeni saada, kuin mitä täältä lähtiessäni mukaan sain. Koen kuitenkin, että lentopallolla on mulle vielä paljon annettavaa, minkä takia haluan lähteä haastamaan itseäni, kehittymään ja toivottavasti vuoden päästä olen taas parempi pelaaja. Ei tätä hommaa rakastaisi, jos siinä ei haluaisi kehittyä ja joku päivä olla paras.
Mun maisteriopinnot on siinä vaiheessa, että muutto oli mahdollinen ja vaikka kuinka tuleekin ikävä Lidlin työkavereita niin samalla tuntuu myös hyvältä hypätä myyjän hommista omaa koulutusta vastaaviin tehtäviin. Mun elämä tulee ottamaan omasta näkökulmastani tietynlaisen täyskäännöksen, vaikka todellisuudessa vaan työpaikka ja paikkakunta muuttuu. En ois uskonut vielä vuosi sitten, että oon näin onnellinen tulevasta muutosta ja siitä, että pääsen rakentamaan omaa elämääni vihdoin yhden mun unelman ympärille. Fiilis on vähän niinkun tänä aamuna, kun huomasin urheilutaloustieteen kurssiin menneen läpi: epätodellinen. Oon ylpee itestäni. Tyttö, joka ei 16-vuotiaana saanut syötettyä palloa edes verkon yli, näytti kaikille närhen munat ja teki jotain, johon kovin moni ei uskonut. Minä uskoin, siksi kai tässä tilanteessa nyt ollaan.
Kuopio jätti muhun ison jäljen. Oon kiitollinen jokaisesta ihmisestä, jotka tuli osaksi mun elämää täällä asuessani. Tunteet on mennyt laidasta laitaan ja välillä oon hukannut itteni ihan täysin. Tärkeintä on, että täältä lähtiessäni voin sanoa kulkeneeni pitkän matkan ja löytäneeni itseni. Voisin luetella tähän useita kymmeniä ihmisiä, jotka ovat merkanneet mulle tosi paljon ja tehneet täällä asumisesta helppoa. Haluaisin kiittää niitä, jotka on opettanut mulle asioita ystävyydestä ja rakkaudesta. Niitä, jotka omalla esimerkillään ja yleensäkin veivät mua eteenpäin lentopalloilijana. Haluan kiittää niitä, jotka satuttivat minua ja samalla tekivät minusta vahvemman. Täällä kehityin pelaajana, löysin uusia ihania ihmisiä mun elämään, hankin (melkein) itselleni tutkinnon, sain arvokasta työkokemusta Lidlissä ja tärkeintä on, että opin rakastamaan itseäni.
Kuten sanoin, jos joku olisi vuosi sitten mulle sanonut, että muutat Kuopiosta vuoden päästä pois olisin todennäköisesti ahdistunut todella paljon. Samoin vuosi sitten uhosin sitä, kuinka mä en halua sitoutua vaan haluan nyt elää elämääni yksin, koska tulevaisuus oli niin avoin. Tällä hetkellä nauran vuoden takaiselle minulle. Nauran ja itken samaan aikaan, koska mun on vaan niin hyvä olla. Oon löytänyt mun elämään ihmisen, jonka takia Kuopiosta lähteminen on helpompaa, päivät 100 kertaa parempia ja tämä hetki tässä paras hetki elämässäni. Huittisiin lähtemiselle oli myös yksi merkittävä syy, se on nimittäin 242 kilometriä lähempänä J:tä kuin Kuopio. Etäsuhde on asia, jolle olisin nauranut räkäsesti vuosi sitten, mutta tällä hetkellä en haluaisi mitään muuta. Mä en etsinyt suhdetta ja tein oikeestaan kaikkeni, että semmosta ei tulisi. Loppujen lopuksi tarvittiin yksi Helsingin pelireissu ja pari päivää siitä oven taakse kukkien kanssa ilmestyvä mies ja mä olin myyty. Toisin sanoen mä sain tältä lentiskaudelta enemmän kuin hopeaa..
Niin kliseistä kuin se onkin niin mä luulin tietäväni mitä rakkaus on. En kuitenkaan oo koskaan kokenut sitä näin. Rakkaus ei oo ikinä ollut näin vaivatonta, helppoa, hauskaa ja suurta. Lähtemiset ei oo koskaan tuntunut näin pahalta eikä jälleennäkemiset näin hyvältä. J saa mut tuntee itteni hyväksi just tämmösenä ja mun silmissä hän on yksinkertaisesti täydellinen. Kukaan ei oo ikinä saanut mua nauramaan tälleen ja vaikka kuinka oon yrittänytkin niin en osaa ees mököttää J:lle. J:n ansioista tulevaisuus tuntuu jännittävältä ja sitä haluaakin tehdä jo jotain suunnitelmia. J on tuonu mun elämään paljon motivaatiota urheiluun liittyen ja on ollut niin huikeeta tajuta se tuki, mikä siltä suunnalta tulee. Mun on pitänyt myös samalla itse tutustua uuteen lajiin, mikä on ollu samalla tosi mielenkiintoista sekä puuduttavaa. Jos katsoo muutamaan päivään jonkun 6 korispeliä ymmärtämättä lajista sen tarkemmin mitään, niin ymmärrätte varmaan mistä se puuduttavuus tulee.
 |
| (Google-kuvahaku) |
Edellä mainituista syistä johtuen koen olevani ihan hirveän onnellinen ja kiitollinen niin monesta asiasta tällä hetkellä. Otsikoin edellisen tekstini "End of an era" tietämättä siitä, kuinka merkittävä aikakausi tuleekaan päättymään ja mitä kaikkea jatkossa tulee tapahtumaan. Vaikka J olikin siinä vaiheessa ollut osa mun elämää tavalla tai toisella 9 kuukauden ajan niin en mä uskaltanut myöntää ees sitä, mitä oli tapahtumassa. Mä en myöskään yhtään tiennyt missä tulen pelaamaan tai ylipäänsä muutenkaan, mitä teen kun kesä tulee. Nyt mä tiedän ja nyt mä oon valmis katsomaan mitä kaikkea nää uudet asiat tuo mun elämään. Toisin sanoen, kun kuun lopussa lähden muuttokuorman kanssa kohti Huittista, yksi tarina päättyy, mutta samalla pääsen kirjoittamaan jotain uutta.
