Etäsuhteet on aina kuulostanut mun korvaan ihan älyttömältä. Epäilin pitkään niiden toimivuutta ja ennen kaikkea sitä, kuinka sellainen sopisi mulle. Oon ehtinyt useamman kerran elämässäni julistamaan, että minähän en sellaiseen koskaan lähde. Ihan vaan luoteeni takia, joka on suhteellisen malttamaton ja sopivasti läheisriippuvainen. Näin lisäksi, että etäsuhde ei yksinkertaisesti voi toimia: joko välimatka erottaa tai sitten viimeistään yhteen muutto pitkän erossa olon jälkeen, kun yhteiselo ei olekaan samanlaista huumaa kuin etäsuhteen aikaiset vierailut toisen luona.
Kun J tuli 1,5 vuotta sitten mun elämään, en luonnollisestikaan edes harkinnut mitään suhdetta, olihan J pelkkä juhannusöinen baarisäätö. Jokin mua piti myös koko ajan varpaillani ja pakotti pitämään tietyn hajuraon koko tyyppiin, koska välimatkaa oli vuosi sitten vielä yli 400 kilometriä. Eli käytännössä kuvio oli aika mahdoton enkä ollut myöskään aiempien suhdekolhujen takia valmis suhteeseen. Kun J kävi ensimmäisen kerran Kuopiossa, muistan sanoneeni kavereilleni, että ei tästä mitään vakavaa ainakaan vielä tuu kun on tuota välimatkaa, vaikka samalla olin sanonut jo Jlle rakastavani tätä. Sydän tiesi, mikä on oikeaa, mutta pää pisti hanttiin. Niin kornia kuin se onkin.
Noh asiat johti toiseen ja päätettiin yhessä "ottaa riski" ja lähtee kokeilemaan, mitä tästä touhusta tulee. Mun asenne oli se, et nyt on aika tehä mahdottomasta mahdollista. Hommasta tuli hitusen helpompaa, kun muutin Huittisiin, joka siis sijaitsee yli puolet lähempänä Espoota kuin Kuopio. Tai no.. Se on vähän miten sen tulkitsee. Tavallaan helpompaa, tavallaan ei. Meillä molemmilla on vielä tällä hetkellä työt ja molemmat reenaa pitkin viikkoa, viikonloput menee peleissä. Näkemisiä pitää vekslailla ja miettiä moneen kertaan uudestaan, kun toiselle tuleekin joku uusi meno.
Ollaan keskimäärin 6 yötä kuukaudessa yhessä. Tälleen läheisriippuvaisena voin sanoa, että se on aika vähän. Tiedostan, että moni etäsuhde on välimatkojen ja näkemisten suhteen varmasti haastavampi kuin tämä meidän, miksi haluankin korostaa, että puhun nyt vain meidän suhteesta ja omista fiiliksistäni. Niistä fiiliksistä, jotka seilaa aika paljon laidasta laitaan. Näinä päivinä, kun lähden Jn luota takas Huittisiin, käyn läpi aika ison tunneskaalan. Oon onnellinen ja surullinen. Tunnen ikävää ja iloa, kiitollisuutta ja katkeruutta. Mut tämmöstä tää nyt vaa tällä hetkellä on.
Etäsuhteessa oon oppinut tuntemaan toisen paremmin kuin aikaisemmissa suhteissa. Puhutaan tolkuton määrä puhelimessa, käytännössä joka ilta. Pisin puhelu viimeisten 8 kuukauden aikana on kestänyt suunnilleen 8 tuntia. Ja silti sitä asiaa riittää. Puidaan pelejä, reenejä, työpäiviä, ihan arkisia asioita. Vaikka toinen onkin 165 kilometrin päässä, en muista milloin oisin nukahtanut kuulematta sanoja "minä rakastan sinua" Jn suusta. Ja vaikka J onkin fyysisesti kauempana, koen hänen olevan tosi voimakkaasti mun päivissä läsnä. Kukaan ei tiedä mun fiiliksiä niin hyvin kuin J. Sen vuoksi kaiken ikävän keskellä kiitollisuus toisesta ja yleinen onnellisuus vie eteenpäin ja on päällimmäisenä mielessä.
Ei tää elämä etäsuhteessa kuitenkaan ole niin ruusuilla tanssimista, mitä ehkä edellinen lause antaa ymmärtää. On hankalaa, kun vaikeina päivinä ei saa halausta. Jokainen lähtö Espoosta tuntuu vaikeammalta, mitä pidemmälle pimeä syksy etenee. Ärsyttää, kun toisen kanssa saa olla maksimissaan kaksi päivää yhdessä. Tuntuu, että kerkee aina hetkeksi tottua toisen läsnäoloon ja sitten pitää taas päästää irti. Tulee itku, ikävä. Onhan se nyt ihan helvetin perseestä.
Mut sen mä sanon, että päivääkään en oo katunu. En oo katunut sitä, että annoin niiden tunteiden tulla ja uskalsin ylipäänsä lähteä suhteeseen, vieläpä etäsuhteeseen. Mikään asia ei mun elämässä oo tuntunu niin oikealta kuin Jn kanssa oleminen. Pohjattoman onnellinen fiilis. En ole odottanut tulevaisuutta pitkään aikaan näin paljon ihan vaan siksi, että mulla on nyt ihminen, jonka kanssa saan sen jakaa. Vaikka meidän suhde ei oo sieltä helpoimmasta päästä, se on kypsä ja tasapainoinen. Toista tuetaan ja kannustetaan oli asia mikä tahansa, asioista keskustellaan suoraan eikä riidoille oo pahemmin ollut aihetta.
Vaikka tällä hetkellä ei haluaisi mitään muuta kuin olla Jn luona fyysisesti, tiedän että nää hetket erossa vaaditaan. Ihan vain siksi, että molemmat saa tahoillaan tehdä sitä, minkä kokee tärkeäksi eikä toinen rajoita sitä. Parasta on, että jokainen sekunti vie mut lähemmäksi sitä hetkeä kuin asun Jn kanssa saman katon alla ja heipat, bussi-itkut ja jatkuva ikävä on muisto vain. Siinä hetkessä saan sanoa "minä rakastan sinua" kasvokkain joka ilta ja vielä aamullakin. Olisi hölmöä, jos sillä ajatuksella ei jaksaisi eteenpäin, eikös? Kuten J on sanonut: me ei tarvita lottovoittoa, koska ollaan voitettu toisemme tässä elämässä. Joskus se riski siis vaan kannattaa ottaa.
