HYVÄ ME!

Näin se ois sit vaan muutto saatu aikaseks. Kamat purettu kotona kaappeihin ja voin sanoa et mä tarvitsen toisen vaatekaapin. Tota vaatetta kertyny kolmen vuoden aikana niin paljon, että vaikka olinkin karsivinani ne "huonot" pois, kaapin ovi ei mene edes kiinni.. Kuitenki hyvä olla kotona ja suurin ikävä Putaalle odottaa varmaan vielä itseään.

Tänään käytiin likkojen kanssa sit Ylistarossa tahkomassa A-tyttöjen välierät. Saldona kolmesta pelistä kaksi voittoa, yksi tiukka 2-1 tappio ja paikka lopputurnauksessa. MAHTAVAA! Sain tänään muutenkin kauan odottamaani vastuuta kentällä ja tuntuu niin hienolta aatella, et mun kova työ aletaan pikkuhiljaa huomaamaan. Nyt ois sit parin viikon huili. Pallotuntuma saattaa olla vähän kateissa, jos en salille tässä ajassa pääse, mutta ennen lopputurnausta se varmasti taas löytyy. Tuli taas tuo lentopallon huonokin puoli tänään huomattua, kun pallo tuli torjuntatilanteessa hienosti sormille ja oikean käden etu- ja keskisormen nivelet täysin turvonneet. Toivottavasti pian taas täydessä kunnossa, vaikka ei nuo sormet mun kentälle menoa estänyt, hurmos meni kivun ohi. Loukkaantumiset ja tämmöset pienet vammat kuitenkin osa tätä lajia niin en ala enemmän ruikuttamaan.

Nyt sitten huomisen saa olla kotosalla läheisten kanssa ja nauttia. Maanantaina suunnaks Jyväskylä ja yökyläilemään siskon luo. Mulla onkin ollut ikävä niitä hetkiä kun maataan illalla pimeässä kahdestaan ja käydään läpi niitä raskaimpiakin asioita.Siinäkin taas semmonen henkireikä, kun tietää et niin läheltä löytyy ihminen, jolle avautua, sille avautumiselle kun tuntuu olevan aina tarvetta.. Siksi varmaan siskon muutto Jyväskylään vuoden alussa tuntu niin raskaalta. Se ei enää olekaan täällä joka viikonloppu kun tulen kotiin vaan menee helposti se kuukaus ennen kuin nähdään seuraavan kerran.

Perjantaina pääsen sit oikein toden teolla rentoutumaan ja nauttimaan näistä kevät keleistä. Suuntana olis Ylläs. 15. kevät putkeen kun perheen kanssa sinne tälleen keväällä suunnataan eli voitais puhua jo perinteestä. Reissun aikana ois tietty tarkotus pitää säännöllisistä reeniajoista kiinni, että ei pohja täysin katoa. Onneks oon löytäny tän todellisen palon reenaamiseenkin takas :) Viikon reissun jälkeen tiivis reeniviikko Putaalla alle ja suunnaks lopputurnaus ja Kausala. Tällä porukalla ja hyvällä hengellä kaikki on mahdollista. Mahtavaa myös päättää mun aikakausi Plokissa lopputurnaukseen.

Tosiaan ens syksynä pitäis metsästää uusi joukkue, jossa jatkaa mun unelman toteuttamista. Mikä joukkue se sitten on, se riippuu pitkälti opiskelupaikasta. Siitä, mihin olen hakenut ja miks, voisin puhua sitten seuraavalla kerralla. Nyt on mun aika levätä tiiviin kirjotusten täyteisen talven jälkeen. Nauttikaa tekin!

First part is over

Oon tullu omassa elämässäni tietynlaiseen risteyskohtaan. Lukio on valkolakin päähän iskemistä vaille valmis ja tulevaisuus pelottaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Blogin aloittaminen tuntui tässä vaiheessa jotenkin tosi luonnolliselta. Haluan purkaa omia ajatuksiani tulevasta ja tästä hetkestä näin julkisesti, koska itselleni kirjoittamat tekstit ei oo auttanu mua sillä tavalla kun oisin halunnu.

On ehkä hyvä valaista mun elämää, niin pystytte jatkossa ymmärtämään mun ajatuksen juoksua vähän paremmin. Ikää on karttunu tässä vaiheessa se vähä vajaa 19. Kotoisin olen Viitasaarelta, jossa mun porukat ja pikkuveli asuu tällä hetkellä, isosisko muutti tammikuussa pois. Mulle suurin muutos oli kun ysiluokka lähestyi loppuaan ja mä tein silloin tähän mennessä elämäni suurimman päätöksen ja lähdin seuraamaan niin epärealistiselta tuntunuttu unelmaani lentopalloilijan urasta ja muutin pois kotoa. Unelma tuntui epärealistiselta siksi, että olin ollut kolme vuotta (yläasteeen ajan) pelaamatta ja taitotasoni oli lähes nollassa, ainakin muihin verrattuna.

Tulin lukioon Pihtiputaalle, jossa on erillinen lentopallolinja. 8 kertaa reenejä viiden koulupäivän aikana plus viikonloppuiset turnaukset alkoi nopeasti tuntumaan kropassa. Silti musta alko tosi nopeesti tuntua et tää on sitä mitä mä haluan tehdä. Lukio kulki koko ajan loppujen lopuks melko helpostikin mukana. Sain tossa pari viikkoa sitten päättötodistuksen, keskiarvo näytti semmosta 9,4.

Nyt istun tyhjässä huoneessa. Kolme vuotta tuli vuodatettua kyyneleitä niin surun kun ilonkin takia tässä huoneessa. Auto on pakattu, enää yhet reenit ja sit ois aika hyvästellä Pihtipudas. Ei tietenkään lopullisesti, koska uskon et meidän pelit jatkuu vielä lopputurnauksen merkeissä, joten pitää palata reenaamaan.

Mulla on vaan niin uskomaton olo. Niin onnellinen, mutta samalla haikea. Päälimmäisenä ehkä ylpeys. Musta oli siihen, mihin harva usko mun pystyvän. Oon kehittyny lentopalloilijana ja ennen kaikkea ihmisenä. Oon noussu sieltä vaihtopenkiltä alotuskuusikkoon ja oon siinä samassa oppinu tykkäämään itestäni ihan aidosti, olemaan juuri sellainen kun oikeasti olen

Pihtipudas ja nää ihmiset täällä opetti mulle niin paljon. Nää ihmiset joita mulle tulee niin kovasti ikävä. Ne on myös yksi syy siihen, että miksi musta tuntuu vaikealta nähdä tulevaisuuteen. Kaikki rakkaat ystävät, mun tuki ja turva, jää tänne. Mä lähen muualle ja pitäs taas muka uskaltaa rikkoa tää kuori ja näyttää itsensä muille. Aikuisiahan tässä ollaan, eikä se oo ollu mulle koskaan kovin vaikeaa, siis rikkoa sitä kuorta, mut silti tulevaisuus ja siihen liittyvät ihmiset on tällä hetkellä niin suuri kysymysmerkki, että se saa kylmät väreet kulkemaan mun selkää pitkin. Mut kuitenkin, tän blogin kautta halukkaat pääsette seuraamaan mitä mun elämässä tapahtuu niin opiskelun, ihmissuhteiden kun ihan arkistenkin asioiden parissa eli siis mitä mun tulevaisuus siis tuo tullessaan.

Nyt ei pitäis enää murehtia näitä asioita enempää, tulevaisuudelle kun en minäkään mitään mahda. Etenen päivä kerrallaan ja tarpeen mukaan tulen taas purkamaan tuntojani tänne.

Ei onni tule etsien, se saapuu eläen.
- J.H Erkko