Oon tullu omassa elämässäni tietynlaiseen risteyskohtaan. Lukio on valkolakin päähän iskemistä vaille valmis ja tulevaisuus pelottaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Blogin aloittaminen tuntui tässä vaiheessa jotenkin tosi luonnolliselta. Haluan purkaa omia ajatuksiani tulevasta ja tästä hetkestä näin julkisesti, koska itselleni kirjoittamat tekstit ei oo auttanu mua sillä tavalla kun oisin halunnu.
On ehkä hyvä valaista mun elämää, niin pystytte jatkossa ymmärtämään mun ajatuksen juoksua vähän paremmin. Ikää on karttunu tässä vaiheessa se vähä vajaa 19. Kotoisin olen Viitasaarelta, jossa mun porukat ja pikkuveli asuu tällä hetkellä, isosisko muutti tammikuussa pois. Mulle suurin muutos oli kun ysiluokka lähestyi loppuaan ja mä tein silloin tähän mennessä elämäni suurimman päätöksen ja lähdin seuraamaan niin epärealistiselta tuntunuttu unelmaani lentopalloilijan urasta ja muutin pois kotoa. Unelma tuntui epärealistiselta siksi, että olin ollut kolme vuotta (yläasteeen ajan) pelaamatta ja taitotasoni oli lähes nollassa, ainakin muihin verrattuna.
Tulin lukioon Pihtiputaalle, jossa on erillinen lentopallolinja. 8 kertaa reenejä viiden koulupäivän aikana plus viikonloppuiset turnaukset alkoi nopeasti tuntumaan kropassa. Silti musta alko tosi nopeesti tuntua et tää on sitä mitä mä haluan tehdä. Lukio kulki koko ajan loppujen lopuks melko helpostikin mukana. Sain tossa pari viikkoa sitten päättötodistuksen, keskiarvo näytti semmosta 9,4.
Nyt istun tyhjässä huoneessa. Kolme vuotta tuli vuodatettua kyyneleitä niin surun kun ilonkin takia tässä huoneessa. Auto on pakattu, enää yhet reenit ja sit ois aika hyvästellä Pihtipudas. Ei tietenkään lopullisesti, koska uskon et meidän pelit jatkuu vielä lopputurnauksen merkeissä, joten pitää palata reenaamaan.
Mulla on vaan niin uskomaton olo. Niin onnellinen, mutta samalla haikea. Päälimmäisenä ehkä ylpeys. Musta oli siihen, mihin harva usko mun pystyvän. Oon kehittyny lentopalloilijana ja ennen kaikkea ihmisenä. Oon noussu sieltä vaihtopenkiltä alotuskuusikkoon ja oon siinä samassa oppinu tykkäämään itestäni ihan aidosti, olemaan juuri sellainen kun oikeasti olen
Pihtipudas ja nää ihmiset täällä opetti mulle niin paljon. Nää ihmiset joita mulle tulee niin kovasti ikävä. Ne on myös yksi syy siihen, että miksi musta tuntuu vaikealta nähdä tulevaisuuteen. Kaikki rakkaat ystävät, mun tuki ja turva, jää tänne. Mä lähen muualle ja pitäs taas muka uskaltaa rikkoa tää kuori ja näyttää itsensä muille. Aikuisiahan tässä ollaan, eikä se oo ollu mulle koskaan kovin vaikeaa, siis rikkoa sitä kuorta, mut silti tulevaisuus ja siihen liittyvät ihmiset on tällä hetkellä niin suuri kysymysmerkki, että se saa kylmät väreet kulkemaan mun selkää pitkin. Mut kuitenkin, tän blogin kautta halukkaat pääsette seuraamaan mitä mun elämässä tapahtuu niin opiskelun, ihmissuhteiden kun ihan arkistenkin asioiden parissa eli siis mitä mun tulevaisuus siis tuo tullessaan.
Nyt ei pitäis enää murehtia näitä asioita enempää, tulevaisuudelle kun en minäkään mitään mahda. Etenen päivä kerrallaan ja tarpeen mukaan tulen taas purkamaan tuntojani tänne.
Ei onni tule etsien, se saapuu eläen.
- J.H Erkko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti