Long time no see

Liian pitkä aika, aika siitä kun viimeksi tänne pääsin ajatuksiani purkamaan. Aika tuntuu olevan joka päivä kortilla, väsymys kasaantuu ja ne pienet tunnit, jolloin saa vaan olla, kuluu rakkaimpien kanssa. Kohta kolme kuukautta ollaan Henkan kanssa Kuopiossa asusteltu. Kaikki tuntuu olevan oikeasti paremmin kuin kohdallaan. Jokainen murhe ja huoli unohtuu kun Henkka ottaa syliin, halaa lujasti ja sanoo, et kaikki on oikeesti hyvin.

Mun jokainen tunti on suunniteltu. Jokainen minuutti kulkee tarkan aikataulun mukaan. Tuntuu, et hengityksenkin pitää mennä juuri tietyssä tahdissa, että jaksaa. Sitten kuin sattuu vihdoin ja viimein vapaapäivä edes osittain, kuten ensi viikon tiistai, voitte olla varmoja, että minä en tee yhtään mitään! Kroppa ei pääse huilaamaan, pää on tukossa pahemmin kuin koskaan aikaisemmin. Inhoan sitä, että lunta ei tule, koska täällä on ihan hirveän pimeää ilta viidestä aamu kahdeksaan suunnilleen. Herää niin on pimeää ja kun tulee illalla kotiin on pimeää. Missä välissä tää pieni ihminen saisi kulkea valoisan aikaan muutenkin kuin kiireellä koululta kotiin ja kotoa reeneihin?

Kaipaan raitista ilmaa, ulkoilu kun tosiaan jää vähälle kun aika menee koulujuttuihin ja salissa pallon lätkimiseen. Siks mua on alkanut aika rajusti ahdistamaan tää kaupunki. Kaikki on nii harmaata, tylsää ja pimeää. Valon tähän talveen onneks Henkan lisäks on tuonut mun ihanat joukkuetoverit. Pelimatkat on oikeesti parasta aikaa vaan antaa kaiken tulla. Keskustellaan asioista maan ja taivaan väliltä, silloin saa tosiaankin olla täysin oma itsensä. Oon myös tässä viime kuun aikana tajunnu, kuinka tradenomin opinnot ei täysin ole mun juttu ja se puolestaan on saanut mut ajamaan itteeni eteenpäin kevään pääsykokeiden suhteen. Oon kerrannu mielessä, mitä viimeksi kysyttiin ja millaisia ne kysymykset muodoltaan oli. Minähän haluan päästä sinne sisälle, se on NYT tai ei koskaan.

Mun paha tapa on aina ollut miettiä asioita eteenpäin liiankin paljon. Nyt oon kuitenkin huomannut sen positiiviseks asiaks. Oon hyvä organisoimaan mun päiviä. Yritän jaksotella koulutöitä aina niille päivillä, jolloin on vähän muutakin tekemistä, että jäisi sit tällaisia vapaahetkiä ja pääsis rentoutumaan. Oon nyt jonkun puolitoista viikkoa vetäny silleen, et yhtään puhdasta lepopäivää ei ole tullut. Kroppa kiittää tässä vaiheessa... Onneks nyt ei sit ole aamureenejä ennen ensi viikkoa ja pääsee reenit vetämään itsenäisesti sopivissa raoissa. Meillä on koulussa myös tosi mielenkiintoinen Savonion-viikko tulossa. Päästään tekee yhteistyötä eri alojen kanssa ja lisäks mukaan tulee meidän kv-opiskelijat. JEE ENGLANTIA!

Meillä oli myös koulussa eka tentti ja siitä tulikin sit 3 ja ekasta ryhmätyöstäkin 5 (!!).Tajusin just nyt et en oo tosta ees porukoille sanonu. Ollaan aika vähän pidetty yhteyttä. Mä oon hoitanu omia hommiani täällä ja porukat Viitasaarella. Ollaan varmaan kaikki aika kiireisiä.. En ole kotona käynyt nyt kolmeen viikkoon ja kyllä sinne jo haluaisi. Tuntuu niin haljulta vaan facebookista lukea sisarusten kuulumisia tai puhelimessa nopeesti kerrata, mitä kuukauden sisällä on tapahtunut. Oli huippua, kun sisko kävi poikaystävänsä kanssa meillä kylässä. Meillä on neljästään vaan aina niin hauskaa. Nauretaan kaikille sattumuksille, toistemme poikaystäville ja puhutaan porukoista. Tällä hetkellä haluaisin vaan kaikista eniten saada iskän kattomaan meidän pelejä. Tuntuu, et oon kerrankin kehittynyt eikä sen tarvitsis hävetä silmiään päästä. Lisäks, musta on alkanut tuntumaan, että en saa oikein kunnolla palautetta meidän valmentajalta.. Iskän palaute siis olis kultaakin kalliimpaa tällä hetkellä.

Kaiken tän stressin ja ajanpuutteen keskellä oon edelleen onnellinen. Vaikka pinna saattaakin välillä palaa turhankin helposti väsymyksen painaessa, oon silti sisälläni kuin pieni lapsi pomppulinnassa. Henkka, kaverit, LENTOPALLO, elämä, rakkaus, muistot ja jokaiset onnen hetket. Aina kun pysähdyn hetkeksi mietii tätä kaikkea, sitä kuinka onnellinen saankaan olla, hengitys salpaantuu. Olen edelleen täysi, olen minä ja elän MINUN elämää, minun onnehippusista koostuvaa elämää. Murheen muruset karisee harteilta, kaikki on hyvin.

Oon miettinyt tuttuun tapaani asioita taas aika paljon. Olin viikonloppuna yksin kämpillä, kun Henkka pääsi kotonaan käymään (oon niin kateellinen..). Mietin sitä, että voisin toteuttaa yhden unelmistani ja suunnata vaihtoon, kun Henkka on armeijassa. En kuitenkaan jaksaisi sitä erossa oloa, jos oma elämä menisi koko ajan samaa kaavaa pitkin, joten vaihtoon lähtö olisi täydellistä juuri silloin. Lisäksi päädyin myös miettimään joululahjoja. Raha on kyllä aika kortilla, mutta kyllä sitä jotain pientä varmasti saa hommattua taas kaikille rakkaille. Ihanaa kun se joulunaika on jo niin lähellä. Olen ite alkanut omassa hiljaisuudessani polttelemaan kynttilöitä ja kuuntelemaan joulubiisejä. Lisäksi ajattelin tällä viikolla leipoa ekat joulutortut ja keittää glögit. Eessä olis myös eka joulu Henkan kanssa, vaikka fyysisesti vietetään se erillämme: Henkka Maaningalla ja minä Viitasaarella. Kuitenkin tulee semmonen lämmin fiilis, kun jouluaattona on joku rakas jossain ja sille saa hommata jonkun kivan lahjan ja tietty saa siltä itsekkin sellaisin, ainakin toivottavasti.

Haluun vielä puhua tässä papasta. Viime viikolla tuli vuosi siitä, kun pappa lähti enkelin mukana taivaaseen. Viime viikko tuntuikin jotenkin ylitsepääsemättömän raskaalta, vaikka en pappaa kovin paljoa miettinyt, pari kertaa päivän aikana. Kynttilän sytytin ikkunalle, kun en haudalle päässyt. Tuli itselleni sellainen olo ton viime viikon jälkeen, että nyt on viimeistään aika alkaa tehdä niin kuin pappa meitä neuvo. On aika jatkaa elämää eteenpäin.