Miksi karkuun juoksen?

Lauantaina aamulla heti herätessäni tunsin, että kaikki ei ollut hyvin. Liekkö syynä väärällä jalalla sängystä nouseminen vai muuten hieman epämukava fiilis, joka jylläsi sisällä. En vieläkään osaa sanoa. Mun viikonloppu oli aikoja sitten tiedetty vapaaksi lentopallon osalta. Töistäkin pyysin vapaata, jotta saisin tehtyä koulujuttuja ja ennen kaikkea levätä myös välillä. Hirveästi oli suunnitelmia. Piti käydä joukkuekaverin tupareissa, nähdä muitakin kavereita ja tehdä niitä koulujuttuja. Tuo aamu kuitenkin muutti kaiken.

Siinä vaiheessa, kun ensitöikseni kävin saattelemassa kummitytön ja muut pienet serkkuni junaan ja syyslomareissulle, mut valtasi jonkinlainen haikeus. Itekin kaipasi irtiottoa arjesta. Ei tarvitsisi murehtia koulujuttuja, töitä tai reenaamista. Saisi hetkeksi lyödä nollat tauluun ja vaan olla. Ehkä mä oon taas alkanut stressaamaan, ehkä en. Kuitenkin kaipaan hirveesti tukea ja siitä kertonee ehkä se, että oon panostanut taas ystäväsuhteisiin enemmän ja nähnyt niitä rakkaita useammin. Aamupala, aamureeni ja kesken reenin itku kurkussa soitettu puhelu kotiin: "Haittaisiko teitä, jos tulisinkin sinne?". Mulle niin rakkaaksi muodostunut kaupunki ahdisti. Täällä olo ja tiettyjen asioiden tiedostaminen sai palan heti nousemaan kurkkuun. Tein niinkuin kuka tahansa törmätessään isoon mörköön, lähdin karkuun.

Vajaa kaksi tuntia bussissa. Siitä ajasta 15 minuuttia itkemättä. Eroahdistus kaupungista iski ehkä päälle. Tajusin, että olin pettänyt ihmisiä, kun en ollutkaan Kuopiossa juhlimassa tupareita tai tekemässä muutakaan mistä oltiin sovittu. Mun oli vaan pakko päästä pois. Ennen bussista iskän kyytiin hyppäämistä piti koittaa kasata ittesä. Välttelin katsekontaktia. Tiesin, että isä näkisi mun läpi. Puhuin lentopallosta, se oli ainut asia mikä sai mut sillä hetkellä hieman paremmalle tuulelle. Loppujen lopuksi se paha olo taisi häipyä siinä vaiheessa, kun avasin kotioven ja tajusi olevansa turvassa, rauhassa. Lentopallon parissa vietetty ilta, iso keskustelu porukoiden kanssa ja mun oli parempi olla taas. Itse asiassa tätä oloa oon oottanut monta kuukautta. Mun on kevyt olla, voin puhua vanhemmille asioista niinkuin ne on ja ne on jälleen täysin osa mun elämää, mun iloja ja suruja.

Joskus tosiaan kaipaa sitä irtiottoa, mulle se oli matka reilun 100 kilometrin päähän ihmisten luokse, jotka ovat musta tällaisen luoneet. Äidin halaus, isin hymy ja kissan kehrääminen sylissä, niitä pieniä asioita, jotka saivat pahan olon pois. Maanantaina mä palasin taas innolla kaupunkiin, joka on osa mua. Uudella innolla tän viikon pari ensimmäistä päivää ovat olleet tehokkaita, vaikka pienoinen väsymys painaa. Jos se ahdistus johtuikin vapaasta viikonlopusta ilman lentopalloa? Koitan vaan tajuta, miksi mulle tuli niin polttava tarve lähtee pakoon jotain mulle niin rakasta. Oli miten oli, päätin, että ensi viikonlopusta ei samanlainen tule. Viime päivistä oppineena vinkki jokaiselle teistä: muistakaa puhua toisillenne. Ikinä et voi tietää, mitä siitä seuraa, jos et kokeile.

-Krisse

Mököpäivä, mene pois!

Mököpäivä. Ihmisen pahin vastus. Mikään ei onnistu. Kaikki sanat mitkä suusta tulee on negatiivisia. Vessapaperirulla koulun vessassa on ihan väärinpäin telineessä ja prkl vie ku se vituttaa. Siinä kun ei oo kuin yksi tapa laittaa se rulla oikein. Kuulitteko? YKSI tapa. Ja muahan ei todellakaan kiinnosta mikään helvetin puheviestintä ja ihmisten kanssa juttelu tänään. Mua ei vaan huvita. Ja mä en todellakaan halua oppia mitään uutta. Epäonnistun kuitenkin. Vittu kun tuonkin naama vituttaa tänään, vaikka eihän se mulle mitään oo tehny. Tyyny on huonosti. Miksi en voi vaan käpertyä jonkun kainaloon tänä yönä just nyt? Miksi mun pitää vaan tyytyä tähän himputin nalleen taas? Pyykitkin piti pestä. Miks hitossa oon tämmönen saamaton paska?) Miksi siivouspäivä siirtyi taas? Miksi meninkään syömään keksejä tänään? Mikä hitto mussa on vikana?? Rakas minä, se on vaan yksi päivä.

Eilinen tuntui kirjaimellisesti siltä, että kaikki oli mua vastaan. Jokaikinen vastaantulija ja hymyilevä kasvo. Ne varmasti vaan ilkku mulle ja mun murjottavalle ilmeelle. Kaikki piti kääntää itteeni vastaan. Kaikesta piti saada puristettua se viimeinenkin negatiivisuuden mahdollisuus irti. Mikään ei onnistunut. Oma kroppakin tuntui ihan vieraalta paikalta olla. Siihen isoin syy ehkä maanantain hieronnasta jäänyt hieman löysähkö olo ja fyssarikäynti. On se hassua, miten ihmiskropassa voi olla semmosia oikeita virheitä, jotka vaikuttaa elämään paljon enemmän kuin se yksi punainen finni keskellä otsaa juuri ennen treffipäivää. Kaikkeen tartuin eilen. Suurin osa lauseistani alkoi tai päättyi, tai sisälsi muuten vaan aivan liikaa kirosanoja. Lienee pyydettävä joukkuetovereiltakin anteeksi eilistä käytöstäni reeneissä.

Onneksi mököpäivistäkin oppii. Omia negatiivisia tunteita pitää oppia hallitsemaan ja voin kertoa, että jos eilen kaiken olisin päästänyt ulos oisin itkenyt puolet päivästä. Päätinkin jättää näköjään sen itkemisen tälle päivälle. Oon vaan lipunut liikutuksen hetkestä toiseen suurimmaksi osaksi siksi, että mussa velloo tunne, jota en todellakaan osaa hallita. Välillä en edes osaa selittääkään sitä, miksi nyt itkettää. Oon puhunut itekseni tänä iltana enemmän kuin pitkään aikaan. Koittanut purkaa pääni sisällä mikä tää tämmönen surkupäivä nyt sit on? Eikö mököpäivää seuraakaan päivä, jolloin instagramiin voi iskee vaikka sata kuvaa #lovemylife?

Mulle alkuviikko on ollu tunteiden vuoristorataa. Koitan vakuutella itelleni, että on oikein olla mökö välillä. Mutta entäs jos en haluaisi olla? Haluaisin olla se Kristiina, joka onnistuin olemaan tänään 2 tuntia toisin sanoen reenien ajan. Koin taas niitä onnistumisia, iloa ja nautintoa pelaamisesta. Olin oma iloinen, puhelias ja välittävä itseni. Sitten palasin sohvalle ja olkkariin omaan kuplaani omien tunteideni kanssa. Mikä tää tunne on, kun missään ei oo hyvä olla, vaikka elämässä on tällä hetkellä kaikki mitä haluaa? En voi suoraan sanoa mistä mökö- ja surkupäivät kumpuaa, koska en tiedä. Silti halusin tähän aikaan illasta, jolloin olen lähes poikkeuksetta ollut monena iltana jo nukkumassa, purkaa tätä kaikkea tänne huutoitkun saattelemana. Yks ystävä tossa äsken mua yritti piristää ja sanoi että itku puhdistaa. Tän illan jälkeen olo on varmasti puhtaampi kuin koskaan.

Mulla ei oikeesti oo mitään hätää. Tiiän, että oon onnellinen. Kaikki on hyvin. Tiiän, että jos tahdon, musta on mihin vaan. Musta on oppimaan takapateri satasen askelilla. Musta on juttelemaan tärkeelle ihmiselle ilman että kuulostan tylyltä tän oudon tunteen takia. Musta on kääntämään tää negatiivisuus huomenna positiivisuudeksi ja olemaan taas oma itteni.

Päähän koskee. Oon tänä iltana itkeny ihan tarpeeksi. Alkaa jo hieman väsyttää ja ajatus aamusta ilman herätyskelloa rauhoittaa. En tiiä oikein itekään, mitä oon viimeisen puolen tunnin aikana kirjoittanut. En tiedä saako kukaan teistä kiinni tän tekstin punaisesta langasta, mutta silti koen polttavaa tarvetta julkasta tän just nyt. Mä haluan myöntää sen, että mulla on huonoja päiviä. Haluan tuoda itselleni julki nää ajatukset, mitkä on päässä pyörinyt pari viime päivää. Mä haluan huomata aamulla, että tällä tekstillä oli vaikutuksensa muhun. Se, että sain purettua tätä kaikkea tähän, tekee musta vahvemman ja auttaa oppimaan itestäni. Jätän teksin tällaiseksi, kuvattomaksi ja puhtaaksi. Se on muistutus siitä, kuinka mun elämä on oikeesti valkea taulu, johon minä muodosta oman tarinani niinkuin muodostin tämänkin tekstin.

Mulla on kova kiire kasvaa ja olla vahvempi ihminen, aivan kuin olisin lapsi, joka haluaisi jo olla aikuinen. Näinä päivinä mä kuitenkin huomaan, että matkaa on vielä aika paljon. Musta kuitenkin tuntuu, että mulla on nyt ne tarvittavat palaset mun ympärillä, joiden avulla kokoan itestäni oman itteni. Olen kokonainen niinkuin monesti oon aikaisemminkin sanonut. Tän illan ja tunnemyrskyjen aikana mä oon päättänyt paljon. Mun tulee pitää mun kropasta hyvää huolta eli kuntoutettava jalat kuntoon ja pidättävä huoli kaikesta muustakin niinkuin tähän asti. Mun tulee uskoo itseeni ja ehkä se kaikista tärkein asia on, että mun tulee antaa ihmisten osoittaa välittämistä ja rakkautta mua kohtaan ilman, että kyseenalaistan sitä ja olen siksi töykeä. Ei kukaan voi lukea mun ajatuksia ja tietää, että nyt mulla on hankaaa, jos en sitä ääneen sano.