Miksi karkuun juoksen?

Lauantaina aamulla heti herätessäni tunsin, että kaikki ei ollut hyvin. Liekkö syynä väärällä jalalla sängystä nouseminen vai muuten hieman epämukava fiilis, joka jylläsi sisällä. En vieläkään osaa sanoa. Mun viikonloppu oli aikoja sitten tiedetty vapaaksi lentopallon osalta. Töistäkin pyysin vapaata, jotta saisin tehtyä koulujuttuja ja ennen kaikkea levätä myös välillä. Hirveästi oli suunnitelmia. Piti käydä joukkuekaverin tupareissa, nähdä muitakin kavereita ja tehdä niitä koulujuttuja. Tuo aamu kuitenkin muutti kaiken.

Siinä vaiheessa, kun ensitöikseni kävin saattelemassa kummitytön ja muut pienet serkkuni junaan ja syyslomareissulle, mut valtasi jonkinlainen haikeus. Itekin kaipasi irtiottoa arjesta. Ei tarvitsisi murehtia koulujuttuja, töitä tai reenaamista. Saisi hetkeksi lyödä nollat tauluun ja vaan olla. Ehkä mä oon taas alkanut stressaamaan, ehkä en. Kuitenkin kaipaan hirveesti tukea ja siitä kertonee ehkä se, että oon panostanut taas ystäväsuhteisiin enemmän ja nähnyt niitä rakkaita useammin. Aamupala, aamureeni ja kesken reenin itku kurkussa soitettu puhelu kotiin: "Haittaisiko teitä, jos tulisinkin sinne?". Mulle niin rakkaaksi muodostunut kaupunki ahdisti. Täällä olo ja tiettyjen asioiden tiedostaminen sai palan heti nousemaan kurkkuun. Tein niinkuin kuka tahansa törmätessään isoon mörköön, lähdin karkuun.

Vajaa kaksi tuntia bussissa. Siitä ajasta 15 minuuttia itkemättä. Eroahdistus kaupungista iski ehkä päälle. Tajusin, että olin pettänyt ihmisiä, kun en ollutkaan Kuopiossa juhlimassa tupareita tai tekemässä muutakaan mistä oltiin sovittu. Mun oli vaan pakko päästä pois. Ennen bussista iskän kyytiin hyppäämistä piti koittaa kasata ittesä. Välttelin katsekontaktia. Tiesin, että isä näkisi mun läpi. Puhuin lentopallosta, se oli ainut asia mikä sai mut sillä hetkellä hieman paremmalle tuulelle. Loppujen lopuksi se paha olo taisi häipyä siinä vaiheessa, kun avasin kotioven ja tajusi olevansa turvassa, rauhassa. Lentopallon parissa vietetty ilta, iso keskustelu porukoiden kanssa ja mun oli parempi olla taas. Itse asiassa tätä oloa oon oottanut monta kuukautta. Mun on kevyt olla, voin puhua vanhemmille asioista niinkuin ne on ja ne on jälleen täysin osa mun elämää, mun iloja ja suruja.

Joskus tosiaan kaipaa sitä irtiottoa, mulle se oli matka reilun 100 kilometrin päähän ihmisten luokse, jotka ovat musta tällaisen luoneet. Äidin halaus, isin hymy ja kissan kehrääminen sylissä, niitä pieniä asioita, jotka saivat pahan olon pois. Maanantaina mä palasin taas innolla kaupunkiin, joka on osa mua. Uudella innolla tän viikon pari ensimmäistä päivää ovat olleet tehokkaita, vaikka pienoinen väsymys painaa. Jos se ahdistus johtuikin vapaasta viikonlopusta ilman lentopalloa? Koitan vaan tajuta, miksi mulle tuli niin polttava tarve lähtee pakoon jotain mulle niin rakasta. Oli miten oli, päätin, että ensi viikonlopusta ei samanlainen tule. Viime päivistä oppineena vinkki jokaiselle teistä: muistakaa puhua toisillenne. Ikinä et voi tietää, mitä siitä seuraa, jos et kokeile.

-Krisse