Etäsuhteesta

Etäsuhteet on aina kuulostanut mun korvaan ihan älyttömältä. Epäilin pitkään niiden toimivuutta ja ennen kaikkea sitä, kuinka sellainen sopisi mulle. Oon ehtinyt useamman kerran elämässäni julistamaan, että minähän en sellaiseen koskaan lähde. Ihan vaan luoteeni takia, joka on suhteellisen malttamaton ja sopivasti läheisriippuvainen. Näin lisäksi, että etäsuhde ei yksinkertaisesti voi toimia: joko välimatka erottaa tai sitten viimeistään yhteen muutto pitkän erossa olon jälkeen, kun yhteiselo ei olekaan samanlaista huumaa kuin etäsuhteen aikaiset vierailut toisen luona.

Kun J tuli 1,5 vuotta sitten mun elämään,  en luonnollisestikaan edes harkinnut mitään suhdetta, olihan J pelkkä juhannusöinen baarisäätö. Jokin mua piti myös koko ajan varpaillani ja pakotti pitämään tietyn hajuraon koko tyyppiin, koska välimatkaa oli vuosi sitten vielä yli 400 kilometriä. Eli käytännössä kuvio oli aika mahdoton enkä ollut myöskään aiempien suhdekolhujen takia valmis suhteeseen. Kun J kävi ensimmäisen kerran Kuopiossa, muistan sanoneeni kavereilleni, että ei tästä mitään vakavaa ainakaan vielä tuu kun on tuota välimatkaa, vaikka samalla olin sanonut jo Jlle rakastavani tätä. Sydän tiesi, mikä on oikeaa, mutta pää pisti hanttiin. Niin kornia kuin se onkin.

Noh asiat johti toiseen ja päätettiin yhessä "ottaa riski"  ja lähtee kokeilemaan, mitä tästä touhusta tulee. Mun asenne oli se, et nyt on aika tehä mahdottomasta mahdollista. Hommasta tuli hitusen helpompaa, kun muutin Huittisiin, joka siis sijaitsee yli puolet lähempänä Espoota kuin Kuopio. Tai no.. Se on vähän miten sen tulkitsee. Tavallaan helpompaa, tavallaan ei. Meillä molemmilla on vielä tällä hetkellä työt ja molemmat reenaa pitkin viikkoa, viikonloput menee peleissä. Näkemisiä pitää vekslailla ja miettiä moneen kertaan uudestaan, kun toiselle tuleekin joku uusi meno.

Ollaan keskimäärin 6 yötä kuukaudessa yhessä. Tälleen läheisriippuvaisena voin sanoa, että se on aika vähän. Tiedostan, että moni etäsuhde on välimatkojen ja näkemisten suhteen varmasti haastavampi kuin tämä meidän, miksi haluankin korostaa, että puhun nyt vain meidän suhteesta ja omista fiiliksistäni. Niistä fiiliksistä, jotka seilaa aika paljon laidasta laitaan. Näinä päivinä, kun lähden Jn luota takas Huittisiin, käyn läpi aika ison tunneskaalan. Oon onnellinen ja surullinen. Tunnen ikävää ja iloa, kiitollisuutta ja katkeruutta. Mut tämmöstä tää nyt vaa tällä hetkellä on.

Etäsuhteessa oon oppinut tuntemaan toisen paremmin kuin aikaisemmissa suhteissa. Puhutaan tolkuton määrä puhelimessa, käytännössä joka ilta. Pisin puhelu viimeisten 8 kuukauden aikana on kestänyt suunnilleen 8 tuntia. Ja silti sitä asiaa riittää. Puidaan pelejä, reenejä, työpäiviä, ihan arkisia asioita. Vaikka toinen onkin 165 kilometrin päässä, en muista milloin oisin nukahtanut kuulematta sanoja "minä rakastan sinua" Jn suusta. Ja vaikka J onkin fyysisesti kauempana, koen hänen olevan tosi voimakkaasti mun päivissä läsnä. Kukaan ei tiedä mun fiiliksiä niin hyvin kuin J. Sen vuoksi kaiken ikävän keskellä kiitollisuus toisesta ja yleinen onnellisuus vie eteenpäin ja on päällimmäisenä mielessä.

Ei tää elämä etäsuhteessa kuitenkaan  ole niin ruusuilla tanssimista, mitä ehkä edellinen lause antaa ymmärtää. On hankalaa, kun vaikeina päivinä ei saa halausta. Jokainen lähtö Espoosta tuntuu vaikeammalta, mitä pidemmälle pimeä syksy etenee. Ärsyttää, kun toisen kanssa saa olla maksimissaan kaksi päivää yhdessä. Tuntuu, että kerkee aina hetkeksi tottua toisen läsnäoloon ja sitten pitää taas päästää irti. Tulee itku, ikävä. Onhan se nyt ihan helvetin perseestä.

Mut sen mä sanon, että päivääkään en oo katunu. En oo katunut sitä, että annoin niiden tunteiden tulla ja uskalsin ylipäänsä lähteä suhteeseen, vieläpä etäsuhteeseen. Mikään asia ei mun elämässä oo tuntunu niin oikealta kuin Jn kanssa oleminen. Pohjattoman onnellinen fiilis. En ole odottanut tulevaisuutta pitkään aikaan näin paljon ihan vaan siksi, että mulla on nyt ihminen, jonka kanssa saan sen jakaa. Vaikka meidän suhde ei oo sieltä helpoimmasta päästä, se on kypsä ja tasapainoinen. Toista tuetaan ja kannustetaan oli asia mikä tahansa, asioista keskustellaan suoraan eikä riidoille oo pahemmin ollut aihetta.

Vaikka tällä hetkellä ei haluaisi mitään muuta kuin olla Jn luona fyysisesti, tiedän että nää hetket erossa vaaditaan. Ihan vain siksi, että molemmat saa tahoillaan tehdä sitä, minkä kokee tärkeäksi eikä toinen rajoita sitä. Parasta on, että jokainen sekunti vie mut lähemmäksi sitä hetkeä kuin asun Jn kanssa saman katon alla ja heipat, bussi-itkut ja jatkuva ikävä on muisto vain. Siinä hetkessä saan sanoa "minä rakastan sinua" kasvokkain joka ilta ja vielä aamullakin. Olisi hölmöä, jos sillä ajatuksella ei jaksaisi eteenpäin, eikös? Kuten J on sanonut: me ei tarvita lottovoittoa, koska ollaan voitettu toisemme tässä elämässä. Joskus se riski siis vaan kannattaa ottaa.

Arkea

Heippa! Mulle tuli polttava tarve kertoa teille täällä mun kuulumisista, koska yhteydenpito on jäänyt useaan henkilöön niin vähälle omien kiireiden vuoksi. Onhan se vähän ikävää, että kuulumisia saa lukea sieltä täältä somesta, mutta tilanne on nyt tämä ennen kuin tähän päivärytmiin tottuu, että pakko tehdä nyt näin. Mä oon tosiaan nyt sitten virallisesti huittislainen. Mun tavarat muutettiin tänne toukokuun lopulla ja tulin itse sitten tasan kaks viikkoa sitten perässä. Tai no kävin silloinkin vaan yhden yön olemassa täällä ennen kuin lähdin viikonlopuksi "Espoon kotiin" J:n luo. Musta on hirveen hauskaa, kun mulla on näitä" koteja" ympäri Suomea: Viitasaarella, Maaningalla, Espoossa, Huittisissa ja jollain tapaa edelleen myös Kuopiossa. Mulle koti siis tarkoittaa paikkaa, jonne voin mennä täysin omana ittenäni ja toimia niin kuin toimisin omassa kodissani. Lisäksi koti on usein täynnä rakkaita ihmisiä. Mulle tulee lämmin fiilis, kun tietää, että rakkaita ihmisiä on niin monessa paikassa ja tietää, että sinne on aina tervetullut.

Mut sitten itse asiaan. Mun viikot tällä hetkellä kuluu niin, että arkipäivät oon töissä ja treeneissä täällä Huittisissa ja viikonloput sitten J:n luona Espoossa. Ollaan puhuttu, et koitetaan ottaa tästä kesäajasta kaikki irti, koska ei oo mitään hajua siitä, kuinka usein ehditään näkemään kauden aikana. Ja koska koen itse, että Huittisissa ei nyt niin hirveästi ole tekemistä niin mieluummin itse reissailen sitten Espooseen perjantaisin töiden jälkeen ja palailen sitten sunnuntai-iltana Huittisiin. Espoossa ollessa keksii paljon enemmän tekemistä ja henkilökohtasesti viihdyn siellä itekin nykyisin paremmin, kun omassa kodissani. Me ollaan nähty viikonloppusin J:n perhettä, sukulaisia ja kavereita, käyty muun muassa Maailmanliigan pelissä viime viikonloppuna ja tietenkin treenattu. Nyt tulevana viikonloppuna ois sitten tarkotus juhlistaa meidän molempien synttäreitä ja kaiken lisäks J valmistuu huomenna virallisesti. Kummasti jaksaa tätä arkea paremmin, kun tietää, että viikonlopuksi pääsee taas Espooseen ja tehdään kaikkea kivaa, mikä irrottaa arjesta ainakin hetkeksi. 

Mun arki rullailee tääl nimittäin aika tiiviillä rytmillä. Oon lähes poikkeuksetta maanantaista perjantaihin 8-16 töissä ja treenit alkaa 17.30 tai 18.00 ja kestää 1,5 tunnista 2,5 tuntiin. Illalla, kun pääsee kotiin, jaksaa just ja just käydä suihkussa, tehdä seuraavan päivän ruuan, syödä iltapaa, tiskata ja samalla puhua J:n kanssa puhelimessa ennen nukkumaanmenoa. Eka viikko tuntu ihan mahdottomalta. Itkin J:lle melkein siitäkin, kun en saa pyykkejä pestä päivällä vaan joudun tekemään sen illalla treenien jälkeen.. Olin kuitenkin tottunut viime kuukausien ajan Kuopiossa siihen, että sain rauhassa käydä tekemässä kahdesti päivään treenin ja siinä välissä opiskelin, jos jaksoin. Sain käytännössä katsoen tehdä ihan mitä nyt vaan sattui huvittamaan. Nyt murheita aiheutti muun muassa päikkäreiden väliin jääminen sekä se, että iltoja ei voinut enää käyttää sängyllä telkkaria katsellen.

Mun työ on tosi vaihtelevaa ja oon saanut tehdä vaikka mitä tässä vajaan kahden viikon aikana. Toimin siis etsivänä nuorisotyöntekijänä Huittisten kaupungilla. Etsivästä nuorisotyöstä voi lukea esimerkiksi AVI:n sivuilta. Pääasiallisesti me autetaan työttömiä ja opiskelupaikkaa vailla olevia nuoria hankkimaan työ- tai opiskelupaikka, löytämään asunto jne. Monet meidän asiakkaista käyttää erilaisia päihteitä tai heillä saattaa olla muita ongelmia elämässä, joihin me ei voida suoranaisesti auttaa. Silloin me ohjataan heidät toisen viranomaisen pakeille. Tavallisten asiakastapaamisten ohella olen ollut paikallisen nuorisovaltuuston kanssa pesemässä mattoja, muuttanut asiakkaan tavaroita vanhasta asunnosta uuteen sekä ollut hänen mukanaan TE-toimistolla. Joskus taas on päiviä, jolloin ei ole asiakastapaamisia ja aikaa pitää tappaa perehtymällä esimerkiksi erilaisiin tukiin ja niiden hakemiseen. Mä jatkan tässä työssä näillä näkymin lokakuun loppuun asti, jonka jälkeen panostan sit täysillä graduun ja koitan tehä itestäni maisterin ensi kevääseen mennessä. Lisäksi päivät helpottuu elokuun alusta huomattavasti, kun alan tekemään puolikasta työviikkoa.

Treenit on ollut kyllä hyvä vastapaino töille, jossa näkee ja kokee aika rankkoja ja pelottaviakin asioita. Treeneissä on saanut nollata kaiken ja keskittyä vaan olennaiseen. Oon päässyt opettelemaan uusia asioita lajin parissa, joiden seurauksena oon turhautunut about sata kertaa useammin kuin kokenut niitä onnitumisen hetkiä. Onneks tässä iässä on jo oppinut, että kun vaan jaksaa tehdä töitä niin tilanne kääntyy päälaelleen ja hommat alkaa sujua kuin itsestään. Ainakin toivon niin.. Oon viihtynyt uudessa joukkueessa paremmin kuin hyvin ja on ollut taas ihanaa tutustua uusiin ihmisiin uudessa ympäristössä. Vaikka meidän joukkueen tytöt on pääosin mua nuorempia, niin niiden kanssa on ollut tosi helppo olla. Tosin oon ite semmonen hölöttäjä, että voi johtua siitäkin. Se on sitten eri asia, mitä tytöt ajattelee musta :D Innolla jo ootan kauden alkamista ja kaikkea uutta, mitä tässä kerkee ennen sitä tapahtua.

Mun kesä menee siis suurimmaks osaks Huittisissa, kun työ ja treenit sitoo tänne. Kauden alkaessa elämä tulee olemaan vielä hektisempää eikä varmasti pahemmin tarvitse miettiä, miten aikansa käyttää. Onneks J pystyy tekemään töitään välillä etänä täältä käsin niin ehditään näkemään, mitä nyt molempien treenit ja pelit antaa myöten. Mul on itelläni viime viikon alkujärkytyksen jälkeen ollut tosi hyvä fiilis, mikä on heijastunut oikeestaan kaikkeen. Jaksan töissä paremmin, treeneissä on enemmän virtaa ja iltasinkaan ei oo semmonen "äkkiä peiton alle piiloon"-fiilis vaan enemmänkin mä tanssin ja lauleskelen pitkin kämppää. Tuntuu niin hyvältä, kun elämässä on  nyt jo jonkin aikaa ollut semmonen vaihe, että tuntee ittensä ihan hirveen onnelliseksi koko ajan. Oon kyllä melko varma siitä, että tää kesä on vaikuttanut mun mielialaan tosi paljon, vaikka se nyt välillä onkin tuntunut kaikelta muulta kuin kesältä räntäkuuroineen ja pakkasöineen. Nytkin on kuitenkin reilu 20 astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Just tämmösistä päivistä mä saan kaikista eniten energiaa.

Mulla on suhteellisen paljon suunnitelmia täksi kesäksi, mikä on tietyllä tavalla hyvin harvinaista. Oon käytännössä katsoen suunnitellut seuraavat 6 viikkoa ainakin viikonloppujen osalta varaamalla bussi- ja junalippuja suuntaan ja toiseen. Juhannus menee viime vuoden tapaan Tahkolla. Tosin alunperin olin menossa sinne omien kavereiden kanssa, mutta suunnitelmiin tuli pieni muutos ja lähdenkin nyt sitten J:n ja sen kavereiden mukaan. Kuitenkin ihan kivaa, että saa olla J:n kans senkin viikonlopun, varsinkin, kun juhannuksena tulee vuosi siitä, kun me ollaan ekan kerran toisemme tavanneet. Heinäkuun puolella pääsen sit käymään porukoidenkin luona, käydään Tukholmassa ja tarkoituksena ois myös käydä Kuopiossa moikkaamassa kavereita joku viikonloppu. Hirveesti asioita mitä odottaa niin viikotkin menee niin äkkiä ohitse. Meillä alkaa juhannukselta treenien osalta omatoimijakso, mikä helpottaa kolmeksi viikoksi mun elämää, kun pystyy iltasin tekemään treenit siihen aikaan, kun itselle sopii.

Loppujen lopuksi oon tykänny mun elämästä täällä Huittisissa ja tuntuu, että täällä ois asunu pidempäänkin kuin vaan pari viikkoa. Mun pieni yksiö on heti alusta asti tuntunut ihan kodilta ja on ihanaa, että täällä nää välimatkat ei oo kasvanu kovin pitkiksi mihinkään suuntaan. Varsinkin kun mun pyörä jäi muuttokuormasta ulos ja porukat tuo sen tänne vasta heinäkuun alussa. Tänään ois sit illalla viikon vikat lajitreenit ja huomenna sit työpäivän jälkeen kerkeen siivoamaan kodin ensimmäistä kertaa muuton jälkeen, kun varasin bussilipun vähän myöhäsemmälle vuorolle. Ei tuolla ees kovin sotkuista ole, mutta mua itteeni ällöttää ajatus siitä, että on oo siel pariin viikkoon saanu kun tiskattua ja pyykättyä. Illalla sit matkalaukun kans kohti Espoota ja nauttimaan täysin vapaasta viikonlopusta. Mukavaa viikonlopua teillekin!

- krisse -

Uudet tuulet

Moi! Mä oon jo jonkun aikaa halunnut kirjoitella tänne uusista tuulista, jotka mun elämässä tällä hetkellä puhaltelee. Mun piti hetken aikaa kuitenkin itse pureskella kaikkea tätä uutta ennen kuin pystyin tuottamaan tästä edes jollakin tavalla järkevää tekstiä. Päätin nyt kuitenkin pienessä tunnepuuskassa avata vähän kaikkia fiiliksiä, joita mun päässä pyörii tällä hetkellä. Niin kuin aina ennenkin, kirjoitan tän tekstin hetken mielijohteesta tietämättä sitä, mihin tämä vie. Valmistaudu siis tekstin pomppimiseen ja siihen, että punaista lankaa ei välttämättä löydy ollenkaan.

Vielä vuosi sitten mä julistin sitä, kuinka Kuopio on niin sanotusti mun kaupunki. Kuinka mä en halua muuttaa täältä pois ja luonnollisesti tää tuntemus anto mulle lisämotivaatiota pelaamiseenkin, jotta paikkakunnalle saataisiin liiga-joukkue. Ajatuskin Kuopion ja täällä asuvien ystävien jättämisestä tuntui tosi pahalta enkä tälleen jälkikäteen tarkasteltuna usko olleeni millään tavalla valmis kohtaamaan muutoksia. Niin kuin oon ennenkin täällä maininnut niin mä en oo ollut mikään mestari sopeutumaan elämän mun eteen heittämiin muutoksiin. Muutoksien aikaansaamia fiiliksiä on ollut tosi hankala käsitellä ja se on ehkä hieman koomistakin, että mun blogi kulkee edelleen nimellä Täältä tullaan tulevaisuus, koska mä oon pelänny sitä tulevaisuutta ihan pirun paljon. "Päivä kerrallaan" -tyyppisessä ajattelumallissa ei oo todellakaan mitään vikaa ja oon tyytyväinen siitä, että oon semmosen omaksunut. Pitää kuitenkin myöntää, että pienet eteenpäin katsovat tulevaisuudensuunnitelmat piristää tosi paljon arkista elämää.

(Google-kuvahaku)

Tilannehan on nyt se, että mulla ja Kuopiolla on enää 24 päivää yhteistä aikaa jäljellä. Siitä ajasta 9 päivää menee kaiken hyvän lisäksi jossain muualla kuin täällä. Oon enemmän kuin innoissani muutosta Huittisiin ja ylipäänsä kaikesta siitä, mitä siitä muutosta seuraa. Oman alan työ, uusi joukkue, muutto pois omalta mukavuusalueelta jne. Pääsen oikeesti haastamaan itseäni todella monessa asiassa. Etäisyys kaikkiin täällä asuviin rakkaisiin ystäviin sekä perheeseen kasvaa yli 300 kilometriin. Pitää luoda uusi turvaverkko, sopeutua pienempään paikkakuntaa ja yrittää hoitaa opiskelut etänä. Kaikista hienointa täs kaikes on se, että pääsen panostamaan lentopalloon enemmän kuin koskaan aiemmin. Oman henkisen ja fyysisen puolen haastaminen lentopallon parissa on mulle se tärkein asia, joka tekee Huittisiin muutosta odottamisen arvoista.

Neljä edellistä kautta kului tosi nopeasti Puijo Wolleyssa. Kehityin joukkuepelaajana ja yksilönä. Ensimmäisellä kaudellani, kun olin mukana edustusjoukkueessa, joukkue kävi aallonpohjalla ja nousi sitten takaisin omalle paikalleen ykkössarjan kärkiporukoihin. Sain pelata lentopalloa mun parhaiden ystävien kanssa samassa joukkueessa ja kokea ne kaikki tunneskaalat yhdessä. Matkustettiin tuhansia kilometrejä yhdessä ja näiden neljän vuoden aikana kehitystä ei tapahtunut pelkästään pelaajissa vaan myös koko seurassa. Oon ikuisesti kiitollinen valmentajien uskomisesta mun kykyihin, pelikavereista ja muutenkin niistä uusista ystävistä, jotka PuWosta tarttui mukaan. Puhumattakaan talkoolaisista ja muista tukijoista. PuWossa oli hyvä pelata ja kehittyä kohti omaa unelmaa, joka nyt sitten on käsillä. En voisi parempia kortteja käteeni saada, kuin mitä täältä lähtiessäni mukaan sain. Koen kuitenkin, että lentopallolla on mulle vielä paljon annettavaa, minkä takia haluan lähteä haastamaan itseäni, kehittymään ja toivottavasti vuoden päästä olen taas parempi pelaaja. Ei tätä hommaa rakastaisi, jos siinä ei haluaisi kehittyä ja joku päivä olla paras.

Mun maisteriopinnot on siinä vaiheessa, että muutto oli mahdollinen ja vaikka kuinka tuleekin ikävä Lidlin työkavereita niin samalla tuntuu myös hyvältä hypätä myyjän hommista omaa koulutusta vastaaviin tehtäviin. Mun elämä tulee ottamaan omasta näkökulmastani tietynlaisen täyskäännöksen, vaikka todellisuudessa vaan työpaikka ja paikkakunta muuttuu. En ois uskonut vielä vuosi sitten, että oon näin onnellinen tulevasta muutosta ja siitä, että pääsen rakentamaan omaa elämääni vihdoin yhden mun unelman ympärille. Fiilis on vähän niinkun tänä aamuna, kun huomasin urheilutaloustieteen kurssiin menneen läpi: epätodellinen. Oon ylpee itestäni. Tyttö, joka ei 16-vuotiaana saanut syötettyä palloa edes verkon yli, näytti kaikille närhen munat ja teki jotain, johon kovin moni ei uskonut. Minä uskoin, siksi kai tässä tilanteessa nyt ollaan.

Kuopio jätti muhun ison jäljen. Oon kiitollinen jokaisesta ihmisestä, jotka tuli osaksi mun elämää täällä asuessani. Tunteet on mennyt laidasta laitaan ja välillä oon hukannut itteni ihan täysin. Tärkeintä on, että täältä lähtiessäni voin sanoa kulkeneeni pitkän matkan ja löytäneeni itseni. Voisin luetella tähän useita kymmeniä ihmisiä, jotka ovat merkanneet mulle tosi paljon ja tehneet täällä asumisesta helppoa. Haluaisin kiittää niitä, jotka on opettanut mulle asioita ystävyydestä ja rakkaudesta. Niitä, jotka omalla esimerkillään ja yleensäkin veivät mua eteenpäin lentopalloilijana. Haluan kiittää niitä, jotka satuttivat minua ja samalla tekivät minusta vahvemman. Täällä kehityin pelaajana, löysin uusia ihania ihmisiä mun elämään, hankin (melkein) itselleni tutkinnon, sain arvokasta työkokemusta Lidlissä ja tärkeintä on, että opin rakastamaan itseäni.

Kuten sanoin, jos joku olisi vuosi sitten mulle sanonut, että muutat Kuopiosta vuoden päästä pois olisin todennäköisesti ahdistunut todella paljon. Samoin vuosi sitten uhosin sitä, kuinka mä en halua sitoutua vaan haluan nyt elää elämääni yksin, koska tulevaisuus oli niin avoin. Tällä hetkellä nauran vuoden takaiselle minulle. Nauran ja itken samaan aikaan, koska mun on vaan niin hyvä olla. Oon löytänyt mun elämään ihmisen, jonka takia Kuopiosta lähteminen on helpompaa, päivät 100 kertaa parempia ja tämä hetki tässä paras hetki elämässäni. Huittisiin lähtemiselle oli myös yksi merkittävä syy, se on nimittäin 242 kilometriä lähempänä J:tä kuin Kuopio. Etäsuhde on asia, jolle olisin nauranut räkäsesti vuosi sitten, mutta tällä hetkellä en haluaisi mitään muuta. Mä en etsinyt suhdetta ja tein oikeestaan kaikkeni, että semmosta ei tulisi. Loppujen lopuksi tarvittiin yksi Helsingin pelireissu ja pari päivää siitä oven taakse kukkien kanssa ilmestyvä mies ja mä olin myyty. Toisin sanoen mä sain tältä lentiskaudelta enemmän kuin hopeaa..

Niin kliseistä kuin se onkin niin mä luulin tietäväni mitä rakkaus on. En kuitenkaan oo koskaan kokenut sitä näin. Rakkaus ei oo ikinä ollut näin vaivatonta, helppoa, hauskaa ja suurta. Lähtemiset ei oo koskaan tuntunut näin pahalta eikä jälleennäkemiset näin hyvältä. J saa mut tuntee itteni hyväksi just tämmösenä ja mun silmissä hän on yksinkertaisesti täydellinen. Kukaan ei oo ikinä saanut mua nauramaan tälleen ja vaikka kuinka oon yrittänytkin niin en osaa ees mököttää J:lle. J:n ansioista tulevaisuus tuntuu jännittävältä ja sitä haluaakin tehdä jo jotain suunnitelmia. J on tuonu mun elämään paljon motivaatiota urheiluun liittyen ja on ollut niin huikeeta tajuta se tuki, mikä siltä suunnalta tulee. Mun on pitänyt myös samalla itse tutustua uuteen lajiin, mikä on ollu samalla tosi mielenkiintoista sekä puuduttavaa. Jos katsoo muutamaan päivään jonkun 6 korispeliä ymmärtämättä lajista sen tarkemmin mitään, niin ymmärrätte varmaan mistä se puuduttavuus tulee.

(Google-kuvahaku)

Edellä mainituista syistä johtuen koen olevani ihan hirveän onnellinen ja kiitollinen niin monesta asiasta tällä hetkellä. Otsikoin edellisen tekstini "End of an era" tietämättä siitä, kuinka merkittävä aikakausi tuleekaan päättymään ja mitä kaikkea jatkossa tulee tapahtumaan. Vaikka J olikin siinä vaiheessa ollut osa mun elämää tavalla tai toisella 9 kuukauden ajan niin en mä uskaltanut myöntää ees sitä, mitä oli tapahtumassa. Mä en myöskään yhtään tiennyt missä tulen pelaamaan tai ylipäänsä muutenkaan, mitä teen kun kesä tulee. Nyt mä tiedän ja nyt mä oon valmis katsomaan mitä kaikkea nää uudet asiat tuo mun elämään. Toisin sanoen, kun kuun lopussa lähden muuttokuorman kanssa kohti Huittista, yksi tarina päättyy, mutta samalla pääsen kirjoittamaan jotain uutta.

End of an era

Tällä hetkellä olo on aika tyhjä. Luulin, että kolmas kerta toden sanoo ja liigakarsinnat olisi edessä tällä viikolla. Nyt sen sijaan makaan sohvalla hopemitali kourassa, selkä krampissa. Kymmenen kuukauden uurastus kulminoitui eiliseen yhteen ainoaan finaaliottelun ja noh, tuloksen varmaan päättelitte edellisestä lauseesta.

Me alettiin painamaan duunia tän kauden eteen toukokuussa vuosi sitten. Oli uutta valmentajaa, uusia pelaajia ja pakka enemmän sekaisin ku aiempien kausien alussa. Oli niin paljon kaikkea uutta ja jännää, samalla sitä tuttua vanhaa. Kuopiossa on naislentopallo ollut nousussa parin viime vuoden ajan, mikä näkyi myös ihmisten kiinnostuksena. Töissä ei mennyt päivääkään ettei joku olisi kassalla kysäissyt, miten meillä menee. Kaikki tuntui hyvälle, harjoituspeleissä kaatui muun muassa Pieksämäen liigajoukkue ja oma tekeminen vaikutti rennolta ja helpolta. Homman piti olla niin sanotusti helppoo ja kivaa.

Alkukausi ei kuitenkaan ollut sitä rentoa tekemistä, johon reeneissäkin oltiin totuttu. Peli aaltoili niinkuin se kuuluisa vuoristorata ja harva uskoi meidän pääsevän edes pudotuspeleihin. Myönnettäköön, että erään Pohjanmaalle heitetyn peliviikonlopun jälkee itselläkin usko horjui. Sitten joulukuussa tapahtui käänne ja kauden viimeisessä pelissä nujerrettiin siihen asti tappioitta pelannut Oulun joukkue. Siinä hetkessä itse ainakin uskoi, että meillä ei ole mitään hätää. Oltiin saavuttamassa sitä omaa hyvää tasoa, mikä näkyi harjoituksissakin. Jokaisen usko omaan tekemiseen kohdeni silmissä ja näki, kuinka yksilöt ympärillä otti isoja harppauksia eteenpäin.

Runkosarja loppui ja taisteltiin itsemme välisarjan kautta ylempään jatkosarjaan, jossa tapahtui vaan yksi ainut työtapaturma. Peli oli uomissaan ja itseluottamus kasvoi silmissä. Oltiin useassa pelissä tappioasemassa, mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että peli karkaisi omasta hallinnasta. Klaarattiin ottelu toisensa jälkeen kotiin hyvällä ilmeellä ja pelaamisesta nautti todella paljon. Sitten tuli välierät ja sitten eilen kauden päättänyt finaali. Vielä eilen viimeisessäkin pallossa uskoi siihen, että me noustaan vielä. Siinä vaiheessa, kun peli päättyi siihen, että pallo kimposi omista käsistä kelloon niin pettymys oli todella kova. Meni sekunnin murto-osa, että kyyneleet nousi silmiin ja päässä alkoi rullaamaan pettymyksen fiilikset.

Tää oli kolmas kausi putkeen, kun kausi päättyi kyyneliin. Nimenomaan niihin pettymyksen kyyneliin. Joka vuosi liiganousu on ollut niin lähellä, viime vuonna ehkä kaikista lähimpänä. Lentopallolle on tullut annettua kaikki, mitä voi vaan antaa. On ollut loukkaantumisia, väsymystä ja epäonnistuneita harjoituksia, joiden jälkeen lajin on manannut sinne syvimpään helvettiin. Ollaan matkustettu tän vuoden aikana useita tuhansia kilometrejä, sullottu 16 ihmistä 18 hengen bussiin, yöpymispaikkoja on ollut laidasta laitaan ja kanapastaa on syöty ihan tarpeeksi. Ollaan kiukuteltu toisillemme, naurettu, itketty ja ennen kaikkea vittuiltu. Keskisormi on vilahdellut reeneissä luvattoman monesti. Kausi päättyi samalla tavalla, kuin somessa pyörinyt video Pekan ja Hannun juoksukilpailusta: lähellä oltiin, mut mahalleen mentiin kalkkiviivoilla.

Mä haluun kiittää tiettyjä ihmisiä omalta osaltani täällä. Ensinnäkin meidän joukkuetta. Oltiin nuori, ennakkoluuloton, tiivis ja kehittymiskykyinen joukkue. Tän lajin hienouksia on se, että joka kausi saa elämäänsä uusia ihmisiä, ystäviä, jotka kulkee tässä muussakin elämässä sitten mukana. On ollu ilo tutustua teihin kaikkiin ja teillä kaikilla on oma paikka mun sydämessä. Erityismaininta muutamalle ihmiselle. Anttila: oon kiitollinen siitä, kuinka oot omalta osaltasi vienyt mua urallani eteenpäin. Oot kannustanut ja osannut sanoo oikeita asioita oikeassa paikassa. Pelasit hienon uran, oon ylpee susta ja tuun aina kattoo sua ylöspäin. Sanni, Jonna, Anni ja Mila: ootte mulle rakkaimpia ihmisiä tässä maailmassa. Oon onnellinen siitä, et tän lajin kautta oon saanut teidät osaks mun elämää ja saan jakaa kaikki nää tunteet teidän kanssa. Ootte parasta.

Toisekseen meidän staffi. Dole ja Pekka hyppäs aika ennakkoluulottomasti tähä kelkkaan mukaan ilman sen kummempaa valmennustaustaa. Haaste oli aika iso, koska 13 omapäistä tyttöö ei oo mikää maailman helpoin ryhmä. Oon ilonen siitä, että te otitte kuitenkin haasteen vastaan ja onnistuitte viemään meidät näinkin pitkälle. Oon oppinut xkolmosen ja kakkosen ja se qkolmonenkin menee ainakin sinne oikeelle. Kattellaan, jos oppis vasemmallekin sen josku tekemään. Ootte kuunnellu mua pelaajana ja ottanut mun ongelmat tosi hyvin huomioon. Kaiken kaikkiaan koko staffi on painanut kauden aikana järkyttävät tuntimäärät meidän eteen duunia ja siitä kaikesta ei voi olla kuin kiitollinen. Meil on ollu teidän ansiosta värikäs ja hauska kausi.

Kolmanneksi mainittava läheiset. Eilen pelin jälkeen sulkeuduin isän halaukseen ja itkin pahaa oloani pois. Siinä tiivistyi aika hyvin se, mitä äiti ja isä mulle merkitsee. Ne on se tuki, jota vasten itkeä ja ne joiden kanssa asioista iloitaan. Äidin kans muutettiin osittain saman katon alle marraskuussa ja siitä tuli mulle yllättäen isokin apu muutenkin kuin taloudellisesti. On ollut ihanaa kerran viikkoon saada viettää äiti-tytär laatuaikaa ja puhua jostain muustakin kun lentopallosta. Isä elää täs touhus mukana täydellä sydämellään. On ollut ihanaa, että oon saanut viedä isän mukanani uudestaan lentopallomaailmaan urani kautta. Vanhempieni tukea en tuu ikinä kyseenalaistamaan. Tiiän, et mitä ikinä tapahtuu niin ne seisoo mun takana. Mulla on myös maailman mahtavin perhe ja sukulaiset, jotka seurasivat suurimman osan kotipeleistä paikanpäällä ja olivat yleensä ne, jotka saivat muunkin yleisön kannustamaan meitä kovempaa. En voisi olla kiitollisempi.

Me tehtiin tyttöjen ja staffin kans parhaamme tällä kaudella eikä eilinen peli jättänyt mitään jossittelujen varaan. Parempi voitti. Oon ylpee siitä, mitä me saavutettiin, vaikka se ei ollut se, mihin me kauden alussa tähdättiin. Oon kuitenkin ylpee siitä, kuinka staffi vei meitä yksilöinä ja joukkueena eteenpäin. Ylpee siitä, että kukaan meistä ei luovuttanut vaan töitä painettiin eiliseen asti satalasissa. Harmitus on tällä hetkellä todella suuri, mutta eiköhän tää viimestään viikonloppuna iloksi vaihdu. Tää kymmenen kuukautta kestänyt aikakausi loppui eilen, nyt on aika ottaa katseet jo kohti uutta, Tällä lajilla on vielä paljon annettavaa mulle enkä minäkään ole kaikkeani antanut sille. Eteenpäin sano mummo lumessa eli nokka kohti uusia haasteita.

I'm my problem and also my solution

"Jokainen yksinäinen, valon jos sytyttää. Maailma herää." Oon aiemminkin täällä puhunut mun parisuhteista ja yleisestikin ottaen elämästä tosi avoimesti. Edellinen postaukseni lentopallosta tyhjenti oman sisäisen pankkini sillä saralla, joten nyt on aika kirjoittaa oman pään tyhjentävä postaus jostain ihan muusta. En itsekään tiedä etukäteen, mitä tästä tulee, sillä päätin, että annan tekstin vaan virrata ajatuksen juoksun mukana.

Oon viettänyt viimeiset 9 kuukautta yksin. Tällä tarkoitan siis sitä, että en ole ollut parisuhteessa. Viimeksi olin näin pitkään yksin 5 vuotta sitten. Samalla, kun mun parisuhde-elämä on muuttunut myös mun suhtautuminen itteeni on muuttunut. Viime kesänä olin täynnä itsevarmuutta. Uskalsin lähestyä ihmisiä miettimättä liikaa, mitä muut ajattelee tai mitä tilanteesta seuraa. Olin ollut samalla tavalla vapautunut viimeksi ehkä lukiossa. Tiiättekö sen tunteen, kun vedätte pään suhteellisen täyteen alkoholia ja menette tanssimaan baarin lattialle? Kuinka silloin tuntee itsensä maailman halutuimmaksi naiseksi, vaikka todellisuus siinä hetkessä saattaakin olla eri. Mä elin semmosessa kestohumalassa koko kesän. Olin itsevarma ja innoissani tulevasta, mitä ikinä se olikaan.

Syksy ja talvi murskas mut sit taas. En osaa itelleni selittää mitä tapahtui, mutta mun oma itsetunto romahti täysin. En tykännyt siitä miltä näytin. Olin omasta mielestäni läski ja luonnollisesti lähdin parantamaan oloani herkuilla. Mun päässä kalvoi tunne että en riitä muille, vaikka todellisuudessa en riitä itselleni. Jokaiselle, varsinkin naisille, tulee elämässään jaksoja, jolloin oma peilikuva enemmänkin itkettää ku saa hyvän olon aikaseksi. Nää on semmosia hetkiä, kun omaan tyytymättömyyteen pitää havahtua ja tehdä asialle jotain. Niin minäkin tein ja voin nykyään paljon paremmin. Olen jo paljon itsevarmempi kuin esimerkiksi kuukausi sitten.

Näen itse, että mun kohalla tohon pahan olon kasvamiseen vaikutti se, että olin niin paljon yksin. Mulla ei ollut vieressä ketään, joka ois muistuttanu mulle, että oon hyvä just tämmösenä. Toisaalta en kyllä silloin semmosta kaivannutkaan. Oon huomannut, että tällä hetkellä tää yksin oleminen on mulle se paras vaihtoehto lähinnä siksi, että haluan kohdata tulevaisuuden haasteet yksin. Maailmalla on niin paljon annettavaa mulle enkä itsekään tiedä vielä, mihin suuntaan haluan kulkea. Ja kun toisaalta, en mä oo yksin. Mulla on ihan älyttömän paljon ihmisiä mun ympärillä ja vaikka mun oma erävarmuus on heijastunut myös mun ystävyyssuhteisiin, uskon, että mun pöljäpuoli pääsee pian taas valloilleen. Oon kyllästynyt olemaan pidättyväinen, harkitsevainen ja laskelmoiva. Nyt ois ihan täydellinen paikka heittää turhat murehtimiset romukoppaan ja antaa elämän vaan viedä.

Marraskuussa olin ollu edelliset 7 kuukautta täysin tunnevammainen. En ollu ihastunut kehenkään. En, vaikka oon aina ollut pikaihastuja. Olin ehkä tietyllä tavalla rauhottunut sen suhteen ja ihastuminen vaati iha pirun paljon. Sitten joskus marras-joulukuussa säikähdin, kun tulikin tunteita. Ensiksi kiinnostuin ja sitten.. no, en tiedä mitä se oli, mutta jotain se oli. Piilotin kaikki fiilikset isoon arkkuun ja istuin sen kannen päälle. Minä en tunne niin minuun ei satu. Joku päivä ehkä taas, nyt en sitä tarvii. Pelkäsin parisuhteessa olleessani yksin jäämistä ihan älyttömän paljon, mutta nyt pelkään taas sitä, että en saisikaan olla yksin. Pitää löytää ne parhaat puolet molemmista maailmoista ja elää sellaista elämää, mikä tuntuu just nyt hyvältä. Vaikka täs on ollut taas tosi vaikeeta itsetunnon kanssa, oon alottanu uuden vuoden mielestäni ihan hyvin. En oikeastaan malta edes odottaa, mitä tää vuosi tuo tullessaan.

Tuo ihan vaan muistutuksena kaikille naisille.


- Krisse