Tällä hetkellä olo on aika tyhjä. Luulin, että kolmas kerta toden sanoo ja liigakarsinnat olisi edessä tällä viikolla. Nyt sen sijaan makaan sohvalla hopemitali kourassa, selkä krampissa. Kymmenen kuukauden uurastus kulminoitui eiliseen yhteen ainoaan finaaliottelun ja noh, tuloksen varmaan päättelitte edellisestä lauseesta.
Me alettiin painamaan duunia tän kauden eteen toukokuussa vuosi sitten. Oli uutta valmentajaa, uusia pelaajia ja pakka enemmän sekaisin ku aiempien kausien alussa. Oli niin paljon kaikkea uutta ja jännää, samalla sitä tuttua vanhaa. Kuopiossa on naislentopallo ollut nousussa parin viime vuoden ajan, mikä näkyi myös ihmisten kiinnostuksena. Töissä ei mennyt päivääkään ettei joku olisi kassalla kysäissyt, miten meillä menee. Kaikki tuntui hyvälle, harjoituspeleissä kaatui muun muassa Pieksämäen liigajoukkue ja oma tekeminen vaikutti rennolta ja helpolta. Homman piti olla niin sanotusti helppoo ja kivaa.
Alkukausi ei kuitenkaan ollut sitä rentoa tekemistä, johon reeneissäkin oltiin totuttu. Peli aaltoili niinkuin se kuuluisa vuoristorata ja harva uskoi meidän pääsevän edes pudotuspeleihin. Myönnettäköön, että erään Pohjanmaalle heitetyn peliviikonlopun jälkee itselläkin usko horjui. Sitten joulukuussa tapahtui käänne ja kauden viimeisessä pelissä nujerrettiin siihen asti tappioitta pelannut Oulun joukkue. Siinä hetkessä itse ainakin uskoi, että meillä ei ole mitään hätää. Oltiin saavuttamassa sitä omaa hyvää tasoa, mikä näkyi harjoituksissakin. Jokaisen usko omaan tekemiseen kohdeni silmissä ja näki, kuinka yksilöt ympärillä otti isoja harppauksia eteenpäin.
Runkosarja loppui ja taisteltiin itsemme välisarjan kautta ylempään jatkosarjaan, jossa tapahtui vaan yksi ainut työtapaturma. Peli oli uomissaan ja itseluottamus kasvoi silmissä. Oltiin useassa pelissä tappioasemassa, mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että peli karkaisi omasta hallinnasta. Klaarattiin ottelu toisensa jälkeen kotiin hyvällä ilmeellä ja pelaamisesta nautti todella paljon. Sitten tuli välierät ja sitten eilen kauden päättänyt finaali. Vielä eilen viimeisessäkin pallossa uskoi siihen, että me noustaan vielä. Siinä vaiheessa, kun peli päättyi siihen, että pallo kimposi omista käsistä kelloon niin pettymys oli todella kova. Meni sekunnin murto-osa, että kyyneleet nousi silmiin ja päässä alkoi rullaamaan pettymyksen fiilikset.
Tää oli kolmas kausi putkeen, kun kausi päättyi kyyneliin. Nimenomaan niihin pettymyksen kyyneliin. Joka vuosi liiganousu on ollut niin lähellä, viime vuonna ehkä kaikista lähimpänä. Lentopallolle on tullut annettua kaikki, mitä voi vaan antaa. On ollut loukkaantumisia, väsymystä ja epäonnistuneita harjoituksia, joiden jälkeen lajin on manannut sinne syvimpään helvettiin. Ollaan matkustettu tän vuoden aikana useita tuhansia kilometrejä, sullottu 16 ihmistä 18 hengen bussiin, yöpymispaikkoja on ollut laidasta laitaan ja kanapastaa on syöty ihan tarpeeksi. Ollaan kiukuteltu toisillemme, naurettu, itketty ja ennen kaikkea vittuiltu. Keskisormi on vilahdellut reeneissä luvattoman monesti. Kausi päättyi samalla tavalla, kuin somessa pyörinyt video Pekan ja Hannun juoksukilpailusta: lähellä oltiin, mut mahalleen mentiin kalkkiviivoilla.
Mä haluun kiittää tiettyjä ihmisiä omalta osaltani täällä. Ensinnäkin meidän joukkuetta. Oltiin nuori, ennakkoluuloton, tiivis ja kehittymiskykyinen joukkue. Tän lajin hienouksia on se, että joka kausi saa elämäänsä uusia ihmisiä, ystäviä, jotka kulkee tässä muussakin elämässä sitten mukana. On ollu ilo tutustua teihin kaikkiin ja teillä kaikilla on oma paikka mun sydämessä. Erityismaininta muutamalle ihmiselle. Anttila: oon kiitollinen siitä, kuinka oot omalta osaltasi vienyt mua urallani eteenpäin. Oot kannustanut ja osannut sanoo oikeita asioita oikeassa paikassa. Pelasit hienon uran, oon ylpee susta ja tuun aina kattoo sua ylöspäin. Sanni, Jonna, Anni ja Mila: ootte mulle rakkaimpia ihmisiä tässä maailmassa. Oon onnellinen siitä, et tän lajin kautta oon saanut teidät osaks mun elämää ja saan jakaa kaikki nää tunteet teidän kanssa. Ootte parasta.
Toisekseen meidän staffi. Dole ja Pekka hyppäs aika ennakkoluulottomasti tähä kelkkaan mukaan ilman sen kummempaa valmennustaustaa. Haaste oli aika iso, koska 13 omapäistä tyttöö ei oo mikää maailman helpoin ryhmä. Oon ilonen siitä, että te otitte kuitenkin haasteen vastaan ja onnistuitte viemään meidät näinkin pitkälle. Oon oppinut xkolmosen ja kakkosen ja se qkolmonenkin menee ainakin sinne oikeelle. Kattellaan, jos oppis vasemmallekin sen josku tekemään. Ootte kuunnellu mua pelaajana ja ottanut mun ongelmat tosi hyvin huomioon. Kaiken kaikkiaan koko staffi on painanut kauden aikana järkyttävät tuntimäärät meidän eteen duunia ja siitä kaikesta ei voi olla kuin kiitollinen. Meil on ollu teidän ansiosta värikäs ja hauska kausi.
Kolmanneksi mainittava läheiset. Eilen pelin jälkeen sulkeuduin isän halaukseen ja itkin pahaa oloani pois. Siinä tiivistyi aika hyvin se, mitä äiti ja isä mulle merkitsee. Ne on se tuki, jota vasten itkeä ja ne joiden kanssa asioista iloitaan. Äidin kans muutettiin osittain saman katon alle marraskuussa ja siitä tuli mulle yllättäen isokin apu muutenkin kuin taloudellisesti. On ollut ihanaa kerran viikkoon saada viettää äiti-tytär laatuaikaa ja puhua jostain muustakin kun lentopallosta. Isä elää täs touhus mukana täydellä sydämellään. On ollut ihanaa, että oon saanut viedä isän mukanani uudestaan lentopallomaailmaan urani kautta. Vanhempieni tukea en tuu ikinä kyseenalaistamaan. Tiiän, et mitä ikinä tapahtuu niin ne seisoo mun takana. Mulla on myös maailman mahtavin perhe ja sukulaiset, jotka seurasivat suurimman osan kotipeleistä paikanpäällä ja olivat yleensä ne, jotka saivat muunkin yleisön kannustamaan meitä kovempaa. En voisi olla kiitollisempi.
Me tehtiin tyttöjen ja staffin kans parhaamme tällä kaudella eikä eilinen peli jättänyt mitään jossittelujen varaan. Parempi voitti. Oon ylpee siitä, mitä me saavutettiin, vaikka se ei ollut se, mihin me kauden alussa tähdättiin. Oon kuitenkin ylpee siitä, kuinka staffi vei meitä yksilöinä ja joukkueena eteenpäin. Ylpee siitä, että kukaan meistä ei luovuttanut vaan töitä painettiin eiliseen asti satalasissa. Harmitus on tällä hetkellä todella suuri, mutta eiköhän tää viimestään viikonloppuna iloksi vaihdu. Tää kymmenen kuukautta kestänyt aikakausi loppui eilen, nyt on aika ottaa katseet jo kohti uutta, Tällä lajilla on vielä paljon annettavaa mulle enkä minäkään ole kaikkeani antanut sille. Eteenpäin sano mummo lumessa eli nokka kohti uusia haasteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti