Opi pitämään itsestäsi

Tuon otsikon mukaisen lauseen olin raapustanut päiväkirjaani n. 3 vuotta sitten. Olin juuri aloittanut lukion ja itsetunto nollassa. Omaa naamaa tai kroppaa ei tehnyt mieli katsoa peilistä. Jokainen kuva, minkä itsestäni otin ja laitoin facebookiin oli tarkasti harkittu. Piti olla naama niin kireenä ja väänneltynä, että näyttäisin omasta mielestäni kauniilta. Monen mielestä en varmasti näyttänyt kuvissa itseltäni.

En pitänyt tavastani olla hiljainen sivusta seuraaja, halusin sanoa asiat ääneen, mutta pelkäsin liikaa muiden tuomintaa. Pelkäsin sitä, että sanottua sanottavani, jonkun päässä naksahtaisi ja hän saattaisi ajatella, että mitä tuo taas selittää. Pelkäsin, että en ollut sopiva muiden mielestä.

Olin aina ollut tosi laiha, vaikka laihuutta en suoranaisesti tavoitellut. Mulla ei oo missään vaiheessa ollut minkään sorttisia anorektisia oireita tms. Söin kasvuiässä kuin hevonen, mutta kaikki ravinto meni vaan kasvamiseen. Jalkoihin sattui, polvet kipuili ja monena unettomana yönä hoin itsekseni, etät lopeta jo kasvaminen. Pituus hävetti minua välillä. Siinä vaiheessa, kun luokan pojat jäi lähes päätä lyhyemmiksi ja minä olin vasta pahimmassa kasvuvaiheessa, en pystynyt edes ajattelemaan sitä, että pojat kasvavat vasta myöhemmin ja ottavat minut kiinni. Näin vain sen, että kukaan ei halunnut minua näin "isona".

Urheilun myötä aloin tajuamaan, kuinka kiva kroppa mulla oikeesti onkaan. Olen ulottuva ja nyt 4 vuotta jatkuneen reenaamisen jälkeen ihan semi timmi. Opin hyväksymään sen, että minut on tehty tällaiseksi ja pitkän yöllisen pohdinnan jälkeen tajusin, että en haluaisi olla muunlainen. Mun kroppa on näyttävä kaikkine aknearpineen ja muine kurttuineen. Tietysti myös se, että oon joskus saanut kehuja omasta kropastani, vahvistaa sitä itsetuntoa. Jokaisen on opittava pitämään siitä omasta kropastaan, koska sitä sun täytyy kantaa lopun elämääsi. Se ei ole vankila, se on mahdollisuus, oli se sitten millainen tahansa. Se antaa sulle mahdollisuuden elää ja kokea. Se on muutakin kuin kauneutta tai rumuutta katsojan silmässä. Se olet sinä.

Tosi tylsää, että mulla ei oo muulta ku pelitilanteistä kunnollista kokokuvaa itsestäni, mut näillä mennään.

(C) Emppu

Eilen illalla aloin avautumaan Henkalle, kuinka musta tuntuu, että ei puhuta hirveesti, kun aika ei riitä. Meidän keskustelut ei ole enää semmoisia vakavia vaan aika perus "mitäs sun päivään?"-linjalla mennään. Sit aloin käyttäytymään taas tosi järkevästi ja menin sohvalle nukkumaan mielenosoitukseksi. Mulla oli myös ollut semmonen olo, et mussa on vika aina kun sanon Henkalle, että voisitko esim tiskata ja jos se sattuu olemaan Henkalle huono hetki hoitaa homma.. Olin siis kasannut kaikki tämmöset sisälleni ja sit kun meikä lopetti lapsellisuudet ja palasin Henkan kainaloon todettiin yhdessä, että oon asennevammainen kummajainen ja ei hitto, oon ylpee siitä. Henkka on hyväksynyt mut tämmöisenä, MINÄ hyväksyn itseni tämmöisenä, joten sopii myös odottaa, että ne ihmiset, jotka haluavat olla minun kanssa hyväksyvät myös minut tälläisena.

En enää aijo olla mitään muuta  kuin oma itseni, teeskentely loppui. Olen nähnyt sen, mikä vaikutus sillä on, että on oikeasti itsevarma, terveellä tavalla tietenkin. Olen nähnyt sen, että kun oppii rakastamaan itseään antaa muillekin mahdollisuuden rakastaa. Elämässä on paljon opittavaa, eikä tämäkään nyt mitään rakettitiedettä ole. Olen kuitenkin iloinen siitä, että olen tavallaan saavuttanut elämässäni jotakin, jonkinlaisen tason.

ps. Ainut ongelmani tällä hetkellä on löytää omalta tuntuva tyyli tähän rakkaaseen vartalooni