Mietippä sitä!

Oon aikaisemminkin kirjoittanut teille siitä, kuinka sairaana olo syö mua. Kuinka vituttaa suoraan sanottuna se reenaamattomuus, yksin olo, sisällä nyhjöttäminen ja ruokahaluttomuus. Oon pitkästä aikaa juurikin tuollaisessa tilanteessa. Sosiaaliset kohtaamiset rajoittuu Lidlin kassalle, jonne oon nyt kahtena päivänä itteni onnistunut raahaamaan. Minä kun en sitä saikkulappua lähde ulisemaa ennen kun kuuma nousee ja olo on kuin oisi jyrän alle jäänyt. Nyt taisteltavana oisi enää huominen ja sitten saisin vihdoin ja viimein levätä ja taudin selätettyä palata taas reeniarkeen kiinni.

Ihmiset pitävät elämänsä aikana ihan liian monia asioita itsestäänselvyytenä: ruokaa, puhdasta vettä, terveyttä ja toisiaan. Kipeenä kun on niin tulee ajateltua aina kaikkee tämmöstä. Töissä porukkaa on saikulla, mutta minä vedän siellä nenä tukossa seitsemän tuntista päivää. Oon niin kiitollinen mun esimiehille siitä, että oon saanut nököttää onnellisesti siellä kassalla eikä mun oo tarvinnu rasittaa itteeni. Kuitenkaan se raha kuin ei oo mulle itsestäänselvyys, sen eteen pitää tehdä edes jonkinlaista työtä. Mä en halua olla sellainen ihminen, joka vetää rahat himaan saikulta makaamalla kotona, vaikka töissäkin jaksaa olla. En mä kuitenkaan mikään hullu oo ja omat rajat tulee tuntea, että osaan mä saikkuakin hakea jos siltä tuntuu (äiti ei hätää).

kotitie

Toinen asia mitä oon tässä muutaman päivän aikana miettinyt on ikävä. Oon ikävöinyt kotia, sitä että saa maata sohvalla ja äiti tekee ruokaa ja hoitaa. Oon ikävöinyt ystäviä, joita en voi nähdä etten tartuta kaikkia mulle rakkaita. Oon ikävöiny sitä tunnetta, kun mihinkään ei koske ja voi hengittää normaalisti. Ikävä leimataan aika usein negatiiviseksi. Itekin aina mietin sitä, kuinka raskaalta ikävä tuntuu, varsinkin kun sille ei oikein voi mitään tehdä. En voi vaan ottaa ja lähteä kotiin töitä karkuun hoidettavaksi. En voi nähdä ystäviä ilman, että tuntisin huonoa omaatuntoa siitä, että tekisin sen vain omaa napaa ajatellen. En voi poistaa tätä tautia sormia napauttamalla, vaikka kuinka niitä koittaisinkin napsautella. On vaan osattava ajatella positiivisesti.

Juhlittiin lauantaina meidän tupareita

Kuinka huikeelta se tuntuukaan, kun pääsee tiistaina kotiin kunhan eka käy sukulaisia moikkaa Maaningalla. Tarkoituksena yllättää ukki ja mummo jo ylihuomenna. Parasta. Kuinka paljon sitä hyvää oloa osaakaan arvostaa siinä vaiheessa, kun tauti on taas selätetty ja saa riuhtoa salilla menemään kuin viimeistä päivää. Kaikista eniten odotan sitä, että saan halata niitä ystäviä, joita en oo pystynyt nyt näkemään. Pääsen nauramaan ja juttelemaan ilman sitä huolta, että minun seurasta olisi toiselle haittaa. Ikävä palkitaan aina. Se kasvattaa ja opettaa arvostamaan kaikkea sitä mitä on ympärillä. Kaikki ne rakkaat asiat ja ihmiset.. niitä ei opi rakastamaan ilman että niitä ikävöisi ensin.

Mulla ois päässä niin monta asiaa joista kirjoittaa, mutta en vaan kykene siihen. En saa puettua kaikkia ajatuksia järkevään muotoon. En saa niitä ajatuksia kuulostamaan järkevältä ees omassa päässä. Tällä hetkellä mun ajatukset on jo kulkeutunut ukin ja mummon luo. Siihen kun puolilta öin hipsutellaan aittaan nukkumaan, järvi on peilityyni eikä kuulu pihahdustakaan. Tekisi niin mieli mennä laiturin nokkaan istumaan ja katselemaan vaan sitä hiljaisuutta. Loman ensimmäiset 4 päivää varmasti palauttavat ja lataavat mut täyteen iloa ja onnea, rakkautta ja kiitollisuutta. Sen jälkeen onkin mukava mennä kotiin rauhoittumaan ennen Kuopioon paluuta. Päätin, että haluan viettää toisen lomaviikon Kuopiossa, koska mun elämä on täällä. Tänne oon rakentanut sen oman tukikohdan. En tietenkään halua jättää noita muita paikkoja, en ikinä, mutta tänne haluan alkaa rakentamaan sitä paikkaa, minne joskus kaipaan samalla tavalla kuin ukin ja mummon luo tai kotiin.

Tää postaus oli taas yhtä selkeä kuin mun pää tällä hetkellä. Jotenkin kaipaisi tällä hetkellä yhtä halia vain.. Kyllä kai tää tästä. Huomenna klo 21.30 meikä kulkee Lidlin ovista ulos hymy kasvoilla, loma on ihan kohta täällä!! Vinkkinä kaikille naisille: jos masentaa, osta itsellesi kukkia!

-Krisse