Joulukuun ensimmäinen päivä. Aurinkoa en oo nähny moneen päivään Kuopiossa. Uutisissa sanottiin, että viime viikolla keltainen pallo näkyi taivaalla kaikista vähiten juuri täällä. Aika jolloin aurinko viime viikolla horisonttiin ilmestyi oli mitattavissa minuuteissa. Kaikki nekin minuutit meni minulta ohi sisätiloissa reenaten tai opiskellen lukuunottamatta niitä säteitä, jotka osuivat kasvoihini sunnuntaina aamulla Pohjanmaan pelireissulla aamulenkin aikana. Väsyttää aika luvattoman paljon tämä pimeys. Talvi ei todellakaan ole tehty mua varten vaan tekisi mieli karata jonnekin todella kauas lämpimään auringon säteiden ympäröitäväksi. D-vitamiinia menee purkki tolkulla monta kuukautta naamaan ja koko ajan koittaa itselleen toitottaa, että kyllä se päivä kohta taas pitenee.
Mulla on menossa tän vuoden viimenen parin viikon rutistus tän tavallisen arjen kanssa ennen niin sanotulle joululomalle siirtymistä. Pari viikkoa vielä kovaa reeniä, kolme peliä, kaksi tenttiä, yksi seminaari ja kolme tiedonhaun tehtävää ja sitten olisi niin alkusarja kuin syyslukukausikin paketissa. Mulla ei varsinaista joululomaa ollut viime vuonna ja sama meno jatkuu tänäkin vuonna. Aika, jonka muut viettävät enemmän ja vähemmän lomalla, menee mulla Lidlin kassalla. Jostakin sen opiskelijan on rahaa saatava. Onneksi tänä vuonna jouluaaton saa kokonaisuudessaan viettää jo kotona ja saa edes muutamaksi päiväksi rauhoittua ja viettää juhlaa, joka on niitä pieniä valonpilkahduksia talven keskellä. Jos sitä luntakin saataisiin tänä vuonna..
Onhan niitä valonpilkahduksia muitakin. Päälimmäisenä sanottakoon vaikkapa yleisesti aika rakkaiden kanssa ja hetket yhdessä joukkueena. On ollut hirveen hankalaa estää sitä pimeyttä menemästä tonne pään sisälle ja on pitänyt vaan miettiä kaikkee positiivista ja nauttia juuri niistä hetkistä. On kuitenkin yksi asia, joka on tänä iltana mua vaivannut aika paljon ja olikin syy sille, että koneen otin syliin ja aloin naputtelemaan tätä tekstiä. Meen nyt aikalailla pintaa syvemmälle tän asian kanssa ja puhun asiasta ehkä vähän turhakin suoraan kuitenkaan syyllistämättä yhtään ketään yhtään mistään.
Haluan ihan alkuun sanoa, että mun vajaa vuos sitten päättyny parisuhde päättyi ihan minun omasta tahdosta. Otin samalla riskin, että menetän itselle tärkeitä ihmisiä. Laitoin minulle tärkeäksi tulleet ihmiset tilanteeseen, johon en ikinä haluaisi itse joutua. Tein joskus aikaisemmin postauksen, jossa puhuin ystävistä ja kerroin kuinka tärkeiksi pojat minulle ovat tulleet. Meidän kaikkien piti oppia tasapainoilemaan tilanteessa, joka oli täysin vastainen sille mihin kaikki oltiin meidän ystävyyden aikana tottuneet. Oon joutunut tottumaan siihen, että en voi olla minulle oikeastaan läheisimpien ihmisten kanssa silloin kuin haluan, koska joku toinenkin tarvitsee heitä yhtä paljon. Asia piti hyväksyä ja huomasin jossain vaiheessa taas ajattelevani tätä toista ihmistä enemmän kuin itseäni ja syyllistämästä itseäni koko tilanteesta. Minun siis piti vaan hyväksyä tilanne, koska olin sen itse aiheuttanu.
En sano, että minusta ei tuntuisi pahalta kun tiedän, että olen ulkopuolinen. Olen erilainen ystävä kuin pojat toisilleen. Pelkästään jo se fakta että oon tyttö vaikuttaa aika paljon tähän kaikkeen. En edelleenkään halua pakottaa poikia viettämään aikaa minun kanssa, mutta jotenkin sitä vaa löytää ittesä sängyltä makoilemassa poikien kanssa syvällisiä ja ei-niin-syvällisiä asioita pohtien. Faktahan on se, että eron myötä huomasi ketkä oikeasti haluaa olla mun kanssa ei vaan kaverin tyttöystävän kanssa ja tiettyjen tyyppien kaa tulee oltua yhteyksissä oikeestaan päivittäin. Oon kuullu mun tyttöpuolisilta kavereilta kuinka outo mun kaverisuhde on poikien kanssa, kun on täysin fine nukkua kaikki samassa sängyssä jne. Mut semmonen se on aina ollu ja semmonen se tulee aina olemaan, vaikka elämään tupsahtaakin joku jonka kanssa tulee niitä tunteita joista viimeks puhuin..
Mut tosiaan, siinä vaiheessa, kun tajuaa että alkaa epäilemään sitä, onko toiset mun kanssa omasta tahdostaan vai vaan säälistä, tajuaa et ei oo iha kaikki kotona. Arvostan poikia niin hirveen paljon. Jokainen niistä on joutunut jankkaamaan turhan paljon meidän kahden erilleen ajautuneen yksilön välillä. Jotenkin sitä koittaa ajatella poikia ja sitä, että ne ei mun päätöksistä joutuis kärsimään. Oon kuitenkin tajunnu, että mä tarviin poikia siinä missä se toinenkin, joten miksi en voisi kerrankin pitää omia puoliani enkä vain aina ajatella muita? No ehkä se en vaan ole minä silloin. Rakkaat pojat, varsinkin te kolme, tää on nyt julkinen KIITOS siitä, että OOTTE OLEMASSA! Ilman teitä mä en oikeesti olis tässä. Ootte mulle kaikkee mitä ystäviltä voi vaan toivoa ja arvostan oikeesti sitä, että kaiken tän jälkeen ootte edelleen siinä, vaikka en mä mikään ideaali ystävä ole aina ollutkaan. Rakastan teitä kaikkia.
Julkinen vuodatus tekee aina hirveen hyvää, ainakin mulle. En tiiä, mitä mieltä asian osaiset tästä on, mutta mun ajatus oli ainakin vaan saada aikaan pelkkää hyvää. Musta on tärkeetä, että ihmiset osaa olla suoria, se on asia jota oon parilta tyttökaveriltani oppinut, mutta se on myös asia jonka kanssa teen ite jatkuvasti töitä. Ehkä oon liian kiltti, kun tää pimeyskään ei saa mua olemaan bitsi kaikille, mut ehkä se on vaan ominaisuus mikä mun pitää hyväksyä itessäni. En sit tiiä oonko siitä niin tyytyväinen. Vuosi lähestyy loppuaan ja pitää taas tehdä uudet uuden vuoden lupaukset. Viime vuonna lupasin ainakin stressata vähemmän, mikä on onnistunut mielestäni suhteellisen hyvin ja lisäksi lupasin opetella olemaan itsekkäämpi. No sen lupauksen voisin säilyttää ensi vuoteenkin. Vai mitä?
Nyt ajatukset taas kirkkaampana päätä tyynyyn ja lentokoneen nokka kohti höyhensaaria. Blogin kirjoittamisella on näköjään aika isosti silmiä avaava vaikutus, joten voisi taas koittaa panostaa tähän, vaikka teksti meneekin aika syvälle mun elämään ja henkilökohtaisuuksiinkin. Ehkä tää on sit mun näkönen blogi, kertokaa te. Palaillaan.
-Krisse
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti