Lentopallosta

Hei! Oon teille täällä aika monta kertaa ennenkin valottanut omaa tietäni lentopalloilijaksi ja urheilun ystäväksi yleisestikin. Nyt kuitenkin päätin tehdä ihan kunnon postauksen, missä hieman tarkemmin avaan omia ajatuksiani liittyen siihen, kuinka matkallani oon tähän pisteeseen päätynyt. Tää postaus on lojunut puoliksi valmiina kolmisen kuukautta enkä oo kokenut tekstiä tarpeeksi hyväksi saatikka valmiiksi. Mutta koska minäkään en oo valmis ihmisenä enkä lentopalloilijana, annan tämän tekstin tulla kokonaiseksi teidän päässänne. Katsotaan, jos tän avulla mä syttysin tähän kirjoittamiseen taas uudelleen.

Me ollaan mun sisarusten kanssa eletty urheilumaailman vaikutuspiirissä tosi pienestä asti, kuten olen täällä ennenkin kertonut. Meidän perheessä yhdistyy kaksi urheiluhullua sukua. Isä sekä äiti olivat pelanneet lentopalloa ennen meidän syntymää ja myös yleisurheilu sekä hiihto olivat sukulaisten kautta todella läheisiä lajeja. Isän puolella sukua yleisurheilussa kahmittiin SM-mitalleja kun puolestaan äidin puolella hiihto oli se ykköslaji. Meitä ei pienenä tarvinnut pakkottaa olemaan ulkona ja leikkimään. Käytiin yleisurheilukoulussa, aloitettiin lentopallo ja talvet hiihdettiin ja luisteltiin. Oltiin aktiivisia lapsia ja siitä on kiittäminen vanhempia ja muita sukulaisia, sekä sitä, että ollaan saatu varttua maalla, missä tekemistä on pitänyt itse viritellä.

Lähtötilanne oli tämä

Mulle kävi jo varsin alkuvaiheessa selväksi, että olin meidän silloin vielä viisipäisestä serkusparvesta laiskin ja varmaankin ikäisekseni myös huonoin kaikessa urheilussa. Keskinäinen vertailu oli kovaa niin meidän serkusten kesken kuin ympärillä pyörivien aikuistenkin silmissä ja me kisailtiin lähes tulkoon joka kerta toisiamme vastaan aina mäkihypystä pituushyppyyn. Täytyy myöntää, että mua ei silloin oikein kiinnostanut mikään sen kummemmin, johtuen todennäköisesti siitä, että tunsin itseni paskaksi kaikessa. Kokeilin kaikkea ja kun en oikein pärjännyt, luovutin. Lentopallo sytytti, mutta kun se yläasteen alkaessa jäi syrjään, ei mua huvittanut sitä sen pahemmin millään korvata. Makasin koulun jälkeen sohvalla, tein läksyjä ja pyörin kavereiden kanssa. Hain ehkä sitä omaa juttuani. Musta aina tuntui, että olin viimeisin meistä viidestä, jonka suku uskoisi joskus kilpaurheilun pariin tosissaan päätyvän. Harrastivathan kaikki muut melkeinpä tosissaan jotain tai olivat aktiivisia yleisestikin kaikessa. Muistan esimerkiksi yhden siskoni yleisurheilukisan, joka järjestettiin juuri minun 10-vuotis syntymäpäivänäni Saarijärvellä ja matkattiin sinne bussilla. En halunnut osallistua, mutta äiti sai minut mukaan lupaamalla  useamman jäätelön reissun aikana. Se siitä aktiivisuudesta urheilun pariin.. Jäätelö maistuu kyllä edelleen.

Kuva: Jörgen Korkman

Loppujen lopuksi oon erittäin iloinen siitä, että oon joskus osallistunut niihin hiton hippohiihtoihin ja koulujen välisiin yleisurheilu kilpailuihin. Muistan kirkkaasti kuin kutosluokalla yllätin kaikki ja nappasin koulujen välisistä perinteisen hiihtotavan kisoista pronssia. Edelle ehti vaan kaksi tyttöä, jotka siihen aikaan harrastivat ihan tosissaan hiihtoa. Olin niin innoissani, että melkein unohdin kättelyt palkintopallilla. Kaikkien niiden kokemusten jälkeen opin, että inhoan häviämistä ja rakastan sitä itsensä voittamisen ja tietenkin myös muiden voittamisen fiilistä. Mun sisällä palaa halu olla paras. Opin myös, että minusta ei ehkä kuitenkaan ole yksilölajien urheilijaksi. Tarvitsen muita ympärilleni. Tässä peliin astui kaiken aikaa mua kiinnostanut penkkiurheilu. Seurasin lajia kuin lajia ja olin kärryillä maailman kärkituloksista ja lajien parhaista urheilijoista aina pesäpallosta uintiin ja formuloihin. Tämänkin urheiluhulluus on tarttunut kotoa todella vahvasti. Vuoden 2009 keväällä ennen yhteishaun alkua seurattiin tiiviisti perheen kanssa Pielaveden Sampon mestaruuskamppailua Rovaniemen joukkuetta vastaan. Se ottelusarja sai mut valitsemaan Pihtiputaan lukion lentopallolinjan Viitasaaren lukion sijaan ja noh tällä tiellä ollaan. Tää stoori tuntuu tänä päivänä vielä absurdimmalta, kun samaisessa ottelussa pelannut tyyppi valmentaa mua tällä hetkellä. Tietyllä tavalla tähän kauteen kulminoituu jotain.

Jälkikäteen tarkasteltuna oon tosi iloinen, et en oo ollu se niin sanottu ykköstähti jo nuorena. Nousin puskista, ilman mitään paineita ja kasvatin itselleni matkan aikana ison motivaation ja palon tätä hommaa kohtaan. Ennen kaikkea tein itseni näköisen matkan: alku oli kömpelö, mutta lopputulos vaikuttaa varsin pätevältä ja onnistuneelta. Näytin niin monelle, että musta on oikeesti tähän. Se, että mut noteerattiin viime kauden jälkeen muissakin joukkueissa tuntui ihan pirun hyvältä. Se oli yks merkki mulle itelleni, että oon tullu todella pitkän matkan siihen pisteeseen, et mun ei enää tarvii hävetä, kun kosken palloon. Vaikka tiedän, että oon kehittynyt ja oon ylpeä siitä, että oon päässy tähän pisteeseen, mun pitää muistaa olla nöyrä. Ei mene kautta ettenkö kohtaisi loukkaantumisia ja se kertoo siitä, että teen edelleen jotain väärin. Vastoinkäymiset kasvattaa, vaikka välillä tuntuisikin siltä, että voisi välillä kaivautua hiekan alle niin kuin isosiskon intiaani-barbi teki kun pikkusisko päätti kateuksissaan sen piillottaa. Aina ei oo helppo saada ymmärrystä ja monen silmissä oon edelleen se tyyppi, joka ei saanu palloa syöttämällä ees verkolle asti. Mut oon valmis osoittamaan jokaikiselle epäilijälle, että mä oon joku päivä parempi kuin yksikään teistä. Siksi mä en anna periks, vaikka kuinka välilevyt pullistuisikin.

On ollu hienoa ja hieman hämmentävää huomata, kuinka eniten mua tällä hetkellä motivoi se, kuinka mun isoisät poisnukkuessaan olivat musta niin pirun ylpeitä. He näkivät sen palon ja siinä vaiheessa, kun he vielä olivat täällä, he uskoivat muhun ja varmasti uskovat edelleen. He näkivät ja ymmärsivät, kuinka tärkeetä tää touhu on mulle. Ilman läheisiä ja heidän tukea sekä sitä, että ne ei epäile mun motivaatiota enää ollenkaan, mä myös uskon itse itseeni enemmän. Luotan siihen, että musta on oikeesti tähän. Se ajaa mut joka päivä salille tekee parhaani. Oon huomannu, että ilman lentopalloo mä en ois tässä enkä tämmönen. Sen kautta oon saanu mun tärkeimpiä ystäviä, mun koko perhe elää ja hengittää urheilua, mikä yhdistää meitä ja mä oon pysyny hyvässä kunnossa niin henkisesti kuin fyysisestikin lajin harrastamisen avulla. Se yhteisöllisyys, mikä lajiin kuuluu on huikeeta. Mul meni aikani päästä siihen piiriin sisään, mutta nyt ku siinä oon nii tiiän, et se on osa mun elämää aina. Lentopallo ei oo koko elämä, mut aika lähellä. Se tekee musta paremman ihmisen.

Tavoitteita

Hei te siellä! Mun on ihan pakko nyt jakaa taas teidän kanssa muutama juttu, mikä on täs viime päivinä mieleni sopukoissa pyörinyt ja elämässä tapahtunut. Poikkeen hieman kaavasta kun päivitysväli ei olekaan enää se pari kuukautta vaan pari viikkoa ihan vaan siksi, et koen olevani niin paljon täynnä virtaa ja intoa tällä hetkellä, että pakko purkaa sitä johonkin.

Viime perjantaina suljin toistaiseksi viimeistä kertaa mun psykologin työhuoneen oven. "Eronhetki" tuntui todella tyhjältä. Teki niin mieli kaapata psykologi lämpimään halaukseen kiitokseksi kaikesta, mutta tyydyttiin molemmat hieman liikuttuneina kättelemään ja toivottamaan hyvät jatkot. Siihen huoneeseen tiivistyy mun vuoden mittainen matka. Siellä oon itkenyt tolkuttamasti ja kuluttanut pöydällä mua odottavaa nessukasaa aika hyvää vauhtia. Siellä oon tuntenut ymmärrystä, vapautta puhua asioista ja uskallusta olla oma itteni, samalla kuin oon ollu keskellä hämmennystä. Siellä oon jauhanut yhdestä samasta asiasta ja ihmisestä viimeisen yhdeksän kuukauden ajan jokaisella kerralla. Ollaan käsitelty mun parisuhteita, menneisyyttä, omaa käsitystä itsestäni ja menettämistä, sitä kuinka käsittelen kaikkea tätä.

Menetykset ja niiden käsittely on mulle suhteellisen hankalaa niinkun jokainen varmasti on sen huomannutkin. Ja kenellepä se ei olisi. Oon kuitenkin hyväksynyt sen, että asioiden pitkään prosessoiminen on vaan mun tapa. Eikä siinä todellakaan ole mitään väärää. Kaikkien noiden ahaa-elämysten, oman itsensä ymmärtämisen ja vahvan minän löytämisen taustalla on monta 45 minuutin pätkää psykologin kanssa, joka loppupeleissä oli juuri sopiva psykologi minulle. Voin kertoa, että ei oo kolme varttia menny ikinä niin nopeasti kuin niiden neljän seinän sisällä siinä nojatuolissa. Kukapa ei tykkäisi itsestään puhua ;)

Kaikkien niiden minuuttien jälkeen, tutkiskelun ja tajuamisen myötä mun elämä ei oo enää suorittamista. Mä en enää koita selviytyä ilman pahan olon purkautumista päivästä toiseen. Viha ja katkeruus on laskettu tästä kropasta noin 95 prosenttisesti pois. Se 5 % ei lähde varmaan ikinä, kun niin moni asia jäi selvittämättä. Kannan sitä vaan jatkossa osana itseäni muistutuksena siitä väännöstä, jonka kävin itseni kanssa yhden ison virheen takia. Ikävä ei häviä mihinkään, vaikka kuinka pitäisi unohtaa. Jotkut asiat elämässä merkitsee vaan niin paljon, että niitä ei voi viitata lapasella edes silloin kun tietää, että niin olisi helpompi. Ehkä joku päivä asiat vielä selvitetään, kuka tietää. Little did I know, kun 2013 kirjoitin eräistä ihmisistä näin. Asiat muuttuu. Sen sadannen kerran totean, et niiden kanssa vaan pitää oppia elämään. Ikinä ei tiedä, saako joku ihmissuhde, liiganousu tai joku ihminen yleensäkin uuden mahdollisuuden. Arvaamattomuus, yksi elämän hienoimmista piirteistä.

Sen sijaan, että suorittaisin elämää mä oon alkanut asettamaan itselleni pitkästä aikaa tavoitteita. Ne liittyvät niin pelaamiseen, omaan henkiseen ja fyysiseen kuntoon kuin opiskeluunkin. Parisuhteen päätyttyä mulle on jäänyt tietynlainen vapaus käteen. Nyt mä voin yksin ihan kaikessa rauhassa kattoo, mitä mä haluan elämältä ja mihin kaikkeen mä oikeesti pystynkään. Liiganousu. Kolme kautta Puijossa takana ja viime kaudella päästiin jo niin lähelle. Haluan ihan aikuisen oikeesti olla saavuttamassa sen viimeisen askeleen tän seuran ja tiimin kanssa. Ja kukapa siihen uskoo kaudella, jos me ei uskota siihen jo nyt ja tehdä sen eteen iha saakelisti töitä. Mun motivaatio pelaamiseen ja reenaamiseen on taas korkeammalla kuin viime vuonna. Mä en halua enää hävitä, me voitetaan se kauden viimeinen peli. Mä alotan maisteriopinnot syksyllä ja aijon nekin saada ajallaan valmiiksi. Ihan vaan siksi, että mä pystyn siihen. Siinä muutama tavoite.

Elämässä tapahtuneiden muutosten myötä oon saanut elämääni niin uutta kuin vanhaakin takaisin ja se saa mut todella iloiseksi. Maailmassa on anteeksiantoa, ymmärrystä ja uusia mahdollisuuksia. Minäkin sain juuri sellaisen. Mä pitkästä aikaa odotan seuraavia kesäkuukausia ilman sitä ahistuksen pelkoa. Seuraavan kerran kun mun eteen lyödään este niin osaan käsitellä sitä paljon paremmin. En sano, etteikö voisi tulla enää sellaisia esteitä, jotka johdattaisivat mut takas siihen psykologin huoneeseen, mutta mä en häpee sitä ajatusta enää niin kuin vuosi sitten. Haluan olla paras versio itsestäni ja jos tarvitsen siihen apua niin sitten tarvitsen. Pohjalta on noustu pinnalle ja mä aijon pysyä nyt tässä.

Kiitollisuudesta

Kesä on käsillä ja oon aika onnellinen. Tämän kuun alussa tuli tietynlainen vuosipäivä minulle ja minun henkiselle taistelulle. Tänään, kun istuimme parikymmentä henkeä sisältävän lähisukuni kanssa mummon luona, tunsin niin suurta kiitollisuutta, että en voi sitä sanoin kuvailla.  Mä oon puhunu täällä paljon siitä mun vuosi sitten alkaneesta taistelusta, omasta vahvuudestani ja kaikesta muusta itseeni liittyvästä. Mä oon huomannut, että en voi ikinä liikaa korostaa sitä, kuinka kiitollinen voin olla ihmisistä mun ympärillä. Kiitollinen juuri tästä elämästä.


Tämäkään kevät ei ole ollut kaikista helpoin, mutta pikkuhiljaa sitä alkaa itekin tajuamaan, että täydellisyyteen ja 100 prosenttiseen onneen on oikeastaan tyhmää edes pyrkiä. Rankat ajat on osa elämää. Alkuvuoteen sisältyi suhteellisen suuri määrä stressiä, liigakarsintoihin päättynyt kausi, taistelu kandin kanssa, ukin menetys ja viimeisimpinä ero. Ukin kuolema oli mulle ja meidän tiiviille suvulle todella raskas kokemus, niin kuin kuolema yleensä onkin. Tässä tilanteessa kiitollisuus mun perheestä ja suvusta korostui entisestään. Kuinka monta kertaa me halattiin milloin äidin, tädin tai serkun kanssa itku kurkussa toisiamme ja sovittiin, että tästä selvitään kyllä yhdessä. Ja niinhän me selvittiin, juuri niin kuin ukkikin olisi meidän halunnut selviävän. En voi ikinä korostaa liikaa, kuinka läheisiä me ollaan mun sukulaisten kanssa enkä myöskään sitä, kuinka kiitollinen olen siitä, että ne on kuunnellut, auttanut ja kantanut mua läpi mun ongelmista. Mä oon hyvä ihminen tässä suvussa juuri tällaisena kuin olen.

Kuinka ne sukulaiset, jokaikinen niistä, elää mukana mun lentopallon pelaamisessa. Monelle harrastuksen muuttuminen unelmaksi ei ole niin yksinkertainen asia ymmärtää. Jokainen laittaa tsemppiviestin ennen peliä, moni käy peleissä kannustamassa ja kyselee, että miten reenaaminen menee. Mulle se tuki on niin tärkeää. Mun elämästä on nyt kaksi urheiluhullua isoisää poissa. Toisen menetin jo 2011, toinen lähti kaksi kuukautta sitten. Molemmat aivan liian aikaisin. Voin vaan kuvitella, kuinka molemmat puisi nyrkkiä itku kurkussa, jos tietäisivät, mitä me saavutettiin joukkueena ja miten mä kehityin yksilönä tällä kaudella. Oon niin kiitollinen siitä, että sain tuntea heidät ja että he omalla esimerkillään tekivät minusta näin isänmaallisen, rehdin ja motivoituneen urheilijan. Unohtamatta tietenkään mun mummoja. Molemmat on taistellu tiensä surun keskellä ja täytyy kyl sanoo, et näiden naisten vahvuus on jotain niin huikeeta, että ei mitään rajaa. Mun esikuvia kaikki, aina.

Oon kiitollinen mun vanhemmista. He ovat mun tuki ja turva, niin kliseistä kuin se onkin. Porukoille ei oo ikinä vaikee puhuu, kynnystä siihen ei oo ees olemassa oli asia mikä tahansa. Ne osaa kyl sanoo mielipiteensä asioihin, mutta samalla ne kunnioittaa mun päätöksiä. Esimerkiksi nyt keväällä arvoin muutaman viikon ajan sitä, missä pelaan ensi kaudella ja ne tuki ja puhu mun kanssa tästä asiasta puhelimessa yhteensä useita tunteja. Mä tiedän, että te molemmat luette tätä ja tiiän, että en tätä kasvokkain sano suomalaisen luonteeni takia, mutta rakastan teitä. Uskon, että te tiiätte sen sanomattakin. Sisarukset samoin. Vaikka oottekin välillä iha pirun rasittavia, en tiiä mitä tekisin ilman teitä. Ilman vittuilua pikkuveljeltä tai suoria sanoja isosiskolta. Ollaan kaikki yhtä rasittavia omalla tavallamme, se on meidän vahvuus.

Mä oon kiitollinen ystävistä, psykologeista, kesästä, lentopallosta ja omasta elämästäni. Mä oon toitottanut sitä hirveetä ikävää ja tietynlaista katkeruutta ja vihaa, jotka syntyivät vuoden takaisten tapahtumien takia. Mä en oo toitottanut sitä, kuinka kiitollinen mä oikeesti oon siitä, että oon tässä. Viime postauksessa olin ylpeä omasta vahvuudestani. Nyt mä oon ylpee näistä kaikista ihmisistä mun ympärillä, siitä kuinka ne ite kukin tavallaan handlaa oman elämänsä ja samalla kykenevät tukemaan muun muassa mua. Mä oon ilonen siitä, että ne saa mut tuntee itteni tärkeäksi ja arvokkaaksi ja samalla myös täysin toheloksi ja kakkapääksi. Ne tuntee mut ja ne silti rakastaa mua. Eikö semmonen ookin ihan pirun siistiä? Kukaan niistä ei kadu sitä, että mä oon niiden elämässä eikä kukaan halua luopua musta (ainakaan tietääkseni..:D). Mä oon kiitollinen siitä, että Taneli ymmärsi, että mun pitää nyt olla yksin. Että mun pitää saada oikeasti nyt elämäni kuntoon. Silti se ihminen pysyy mun ystävänä ja kunnioittaa mun päätöstä.

Mä oon tällä hetkellä tasapainosempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan. Mun pitää työstää vielä viime aikoina tapahtuneita menetyksiä, mutta pikkuhiljaa nekin on kääntymässä iloisiksi muistoiksi. En tiiä, johtuuko se tästä kesästä vai mistä, mut kuljen joka päivä hymy huulilla. Mä alan löytää taas itteeni ja saatan hieman jo myös tykätä siitä ihmisestä, joka aamulla mua kattoo peilistä. Se on mulle jo tosi iso asia. Menneet pystyn pikkuhiljaa jättämään taakse ja musta alkaa tulee taas hauskempi ja rennompi ihminen, vaikka sitä ei ehkä täältä näekään. Toivottavasti läheiset sen näkee. Mul on paljon työtä vielä, et kaikki ois taas niin sanotusti normaalisti, mut I'm getting there ja vielä iha hyvää vauhtiakin. Piti vaan vähän kovemman käden kautta ymmärtää, mitä se vaatii ja mikä oikeesti on nyt itelle hyväksi. Kuolema pysäyttää, mutta samalla se myös auttaa tajuamaan, että tää elämä ei jatku ikuisesti. Miksi siis juuttua yhteen asiaan ja antaa sen ryssii koko homma? Mä aijon nauttia joka päivästä nyt kybällä, myös huomisesta kun kömmin kuuteen töihin.. :D Mä aijon muistaa olla kiitollinen, rakastaa, nauttia, nauraa ja olla oma itteni jokaikinen hetki. Mä aijon elää.

Ps. Tänään on äitienpäivä ja jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, niin mulla on maailman paras äiti ja maailman parhaimmat mummot.

Vahva

Hei kaikki! Alkuvuosi on ollut suhteellisen tiukkaa settiä, kun töitä on ollut normaalia enemmän ja koulun osalta on koittanut suorittaa viimeisiä tenttejä. Se kynnys tenttikirjan avaamiseen on ollut vielä korkeampi kuin aiempina vuosina ja aikaa lukemiseen on mennyt mun mittakaavassa paljon. Lisäksi viime viikonloppuna alkoi pleijarit, joita on odotettu koko kauden ajan. Kandiksi valmistuminen sekä liigaan joukkueen kanssa nouseminen on ollut syksyn alusta asti mun tähtäimessä. Nyt, kun ne asiat sitten alkavat konkretisoitumaan ja vaatimaan viimeisiä ponnisteluja, pitäisi samalla jaksaa pitää itsestään huolta. Aika on ollut siis todellakin kortilla eikä blogin päivittäminen ole ollut se ykkösprioriteetti. Se, että siivosin tänä aamuna ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon, kertoo aika paljon siitä, miten paljon aikaa ja voimia mulla on ollut.

Silloin, kun tekemistä riittää, sitä keskittyy enemmän vaan siihen, että nyt kun mä saan tehtyy tän ja sitten sen niin sitten saan hetken levätä. Sitten sitä tajuaakin, että neljään viikkoon ei ole ollut yhtään päivää, kun olisit voinut vaan olla ja tehdä asioita niin kun itse haluaisit... Ei olisi töitä, reenejä, työhakemusten täyttelyä, koulujuttuja eikä sovittuja tapaamisia. Mullahan on siis myös projekti nimeltä kandi tässä tekeillä ja pelkästään sen hahmottelu vie paljon aikaa. Stressitekijöitä siis on paljon ilmassa ja niitä saa lisää, kun joutuu miettimään mitä muut ihmiset aattelee musta viimeisen vuoden aikana tapahtuneiden asioiden takia. Tai jos murehtii jatkuavasti sitä, saako oman alan kesätöitä tai kestääkö kroppa kauden loppuun asti.

Eilen sitten tapahtui jotain sellaista, mikä laukaisi kaikki patoutumat. Olin sopinut, että menen mun poikaystävää odottamaan hallille kunhan saisin itse tentin tehtyä yliopistolla. Odottelin, että hän saisi treeninsä loppuun ja selailin hallin aulassa puhelinta. Sitten näin tutun selän. Ihmisen, jota ikävöin ihan älyttömästi. En nähnyt kasvoja, en kuullut ääntä enkä itsekään sanonut mitään. En edes tiedä, huomasiko hän minua. Taneli tuli paikalle muutaman minuutin päästä. Mentiin kauppaan ja aloitin äkkäilemään muun muassa siitä, kuinka Tanelin kanssa on niin vaikea käydä kaupassa. Olin ihan huippu tyttöystävä taas vaihteeksi... Pääsin kotiin ja kun takki ei pysynytkään henkarissa, kaikki tunteet nousi pintaan. Itkin vartin. Nojasin Taneliin ja hoin, että miksi tää sattuu edelleen, eikö tää voisi jo loppua. Niin hervotonta itkua en oo päästäny ulos pitkään aikaan. Makasin vielä itkemisen jälkeen toisen vartin sängyssä ihan hiljaa. En voisi olla kiitollisempi siitä, että sillä aikaa Taneli teki mulle ruokaa ja vei vielä myöhemmin Houkutukseen kahville. Me ollaan parisuhteessa tultu pitkä ja raskas matka tähän hetkeen, mutta mä oikeesti rakastan ja arvostan sitä ihmistä ja sen antamaa tukea ihan älyttömän paljon.

Illalla mä sitten aloin miettimään asioita Tanelille, koska en kokenut olevani henkisesti valmis vielä kasaamaan asioita tänne. Mä tajusin eilen, että kaiken jälkeen mä oon ihan sairaan vahva muija ja oon itestäni tosi ylpeä. Mun on pitäny vaa jaksaa ilman, että kaikki mulle läheiset ihmiset ois edes mun tilannetta tajunnu tai antanut tukea niinkun oisin toivonut. Harva loppupeleissä on yrittänyt ees ymmärtää. Mä oon viimeset kolme vuotta opiskellut yliopistossa, tehnyt töitä Lidlissä ja pelannut ykkössarjaa. Moni ois jossain vaiheessa voinu himmata opiskeluja. Mä valmistun kandiksi täysin aikataulussa ja opintopisteitä tulee yli vaaditun eikä arvosanatkaan ole huonoja. Moni ois voinu lopettaa pelaamisen tai pelannut vaan puolivaloilla. Mä oon pyrkinyt antamaan 100% itsestäni jokaisessa reenissä. Tästä esimerkkinä esimerkiksi se kehitys, mikä mussa on ulkoisestikin kovan reenaamisen myötä tapahtunut. Mä uskon, että joku päivä pelaan vielä liigaa ja joku päivä mä tuun olee vielä paras. Moni ois nostanut opintolainaa tai eläis vanhempien rahoilla (enkä nyt dissaa tässä niitä henkilöitä, jotka niin tekee). Mä päätin tienata omani ja käydä ympäri vuoden töissä. Moni ois voinu tuhota oman elämänsä viime kesänä vielä pahemmin kun mä. Mut mä olin vahva ja myönsi flipanneeni, hommasin itteni psykologille ja halusin oppia omista virheistäni. En varmasti ollut ensimmäinen  enkä viimeinen ihminen, jonka arviointikyky ja todellisuuden käsitys pettää. Oon iloinen et pystyn sen rohkeesti myöntämään jälkikäteen.

2016 /2014

Kaikkien näiden vuosien jälkeen oon kasvanut. Mä pystyn myöntämään omat virheeni enkä mene oman luonteeni taakse, jos sanon asioita ilkeästi. Mä tiedän tehneeni väärin ja mä tiiän, että viime kesänä mä flippasin ihan täysin tavalla, jota en itsekään osannut edes odottaa. Mä oon silti ihan huippu tyyppi ja jos joku tulee sitä asiaa kyseenalaistamaan niin saa paistinpannusta. :) Mä tiiän, että osaan olla mm. itsekäs, ylidramaattinen ja ärsyttävä, mutta samalla osaan olla mm. rakastava, sosiaalinen ja ymmärtäväinen. Se, mitä mä oon vuos sitten tehny/mitä mulle sillo tapahtu ei määritä mua ihmisenä. Se ei kuitenkaan tarkota sitä, että ulkopuoliset ihmiset voisivat tulla sanomaan, että viime vuoden tapahtumilla ei olisi mitään merkitystä. Mulle niillä on, koska tiedän tuhonneeni asioita osaltani enkä ikinä tule täysin pääsemään siitä yli. Mä en ansaitse välillä joitain asioita, mutta kuka täällä päättää mitä kukakin ansaitsee? Se ihminen, mikä mussa asu vielä reilu vuosi sitten, ei ole hävinnyt minnekään. Se koki kolauksen ja otti opikseen, ja nyt se on vaan vahvempi versio itsestään. Mä oon jaksanu nää kolme vuotta tasapainoilla niin monen asian kanssa, että enköhän mä jaksa sitä jatkossakin. Varsinkin, kun mulla on semmosia ihmisiä ympärillä kuin Taneli.

Jos tää teksti pitäisi nyt tiivistää jotenkin niin sanotaanko niin, että jokainen on niin vahva kuin itse päättää. Älä anna ulkopuolisten mielipiteiden määrittää sinua, koska harva niistä ihmisistä tietää, mitä käyt läpi elämässäsi ja pään sisälläsi. Myönnä rohkeasti virheesi ja opi niistä, vaikka niitä ei annettaisikaan anteeksi. Sinä kasvat siitä, mutta se, joka ei anna anteeksi, ei. Sinä ole juuri sellainen, kuin itse haluat olla. Minä olen vahva, ole sinäkin.

- Krisse