Tavoitteita

Hei te siellä! Mun on ihan pakko nyt jakaa taas teidän kanssa muutama juttu, mikä on täs viime päivinä mieleni sopukoissa pyörinyt ja elämässä tapahtunut. Poikkeen hieman kaavasta kun päivitysväli ei olekaan enää se pari kuukautta vaan pari viikkoa ihan vaan siksi, et koen olevani niin paljon täynnä virtaa ja intoa tällä hetkellä, että pakko purkaa sitä johonkin.

Viime perjantaina suljin toistaiseksi viimeistä kertaa mun psykologin työhuoneen oven. "Eronhetki" tuntui todella tyhjältä. Teki niin mieli kaapata psykologi lämpimään halaukseen kiitokseksi kaikesta, mutta tyydyttiin molemmat hieman liikuttuneina kättelemään ja toivottamaan hyvät jatkot. Siihen huoneeseen tiivistyy mun vuoden mittainen matka. Siellä oon itkenyt tolkuttamasti ja kuluttanut pöydällä mua odottavaa nessukasaa aika hyvää vauhtia. Siellä oon tuntenut ymmärrystä, vapautta puhua asioista ja uskallusta olla oma itteni, samalla kuin oon ollu keskellä hämmennystä. Siellä oon jauhanut yhdestä samasta asiasta ja ihmisestä viimeisen yhdeksän kuukauden ajan jokaisella kerralla. Ollaan käsitelty mun parisuhteita, menneisyyttä, omaa käsitystä itsestäni ja menettämistä, sitä kuinka käsittelen kaikkea tätä.

Menetykset ja niiden käsittely on mulle suhteellisen hankalaa niinkun jokainen varmasti on sen huomannutkin. Ja kenellepä se ei olisi. Oon kuitenkin hyväksynyt sen, että asioiden pitkään prosessoiminen on vaan mun tapa. Eikä siinä todellakaan ole mitään väärää. Kaikkien noiden ahaa-elämysten, oman itsensä ymmärtämisen ja vahvan minän löytämisen taustalla on monta 45 minuutin pätkää psykologin kanssa, joka loppupeleissä oli juuri sopiva psykologi minulle. Voin kertoa, että ei oo kolme varttia menny ikinä niin nopeasti kuin niiden neljän seinän sisällä siinä nojatuolissa. Kukapa ei tykkäisi itsestään puhua ;)

Kaikkien niiden minuuttien jälkeen, tutkiskelun ja tajuamisen myötä mun elämä ei oo enää suorittamista. Mä en enää koita selviytyä ilman pahan olon purkautumista päivästä toiseen. Viha ja katkeruus on laskettu tästä kropasta noin 95 prosenttisesti pois. Se 5 % ei lähde varmaan ikinä, kun niin moni asia jäi selvittämättä. Kannan sitä vaan jatkossa osana itseäni muistutuksena siitä väännöstä, jonka kävin itseni kanssa yhden ison virheen takia. Ikävä ei häviä mihinkään, vaikka kuinka pitäisi unohtaa. Jotkut asiat elämässä merkitsee vaan niin paljon, että niitä ei voi viitata lapasella edes silloin kun tietää, että niin olisi helpompi. Ehkä joku päivä asiat vielä selvitetään, kuka tietää. Little did I know, kun 2013 kirjoitin eräistä ihmisistä näin. Asiat muuttuu. Sen sadannen kerran totean, et niiden kanssa vaan pitää oppia elämään. Ikinä ei tiedä, saako joku ihmissuhde, liiganousu tai joku ihminen yleensäkin uuden mahdollisuuden. Arvaamattomuus, yksi elämän hienoimmista piirteistä.

Sen sijaan, että suorittaisin elämää mä oon alkanut asettamaan itselleni pitkästä aikaa tavoitteita. Ne liittyvät niin pelaamiseen, omaan henkiseen ja fyysiseen kuntoon kuin opiskeluunkin. Parisuhteen päätyttyä mulle on jäänyt tietynlainen vapaus käteen. Nyt mä voin yksin ihan kaikessa rauhassa kattoo, mitä mä haluan elämältä ja mihin kaikkeen mä oikeesti pystynkään. Liiganousu. Kolme kautta Puijossa takana ja viime kaudella päästiin jo niin lähelle. Haluan ihan aikuisen oikeesti olla saavuttamassa sen viimeisen askeleen tän seuran ja tiimin kanssa. Ja kukapa siihen uskoo kaudella, jos me ei uskota siihen jo nyt ja tehdä sen eteen iha saakelisti töitä. Mun motivaatio pelaamiseen ja reenaamiseen on taas korkeammalla kuin viime vuonna. Mä en halua enää hävitä, me voitetaan se kauden viimeinen peli. Mä alotan maisteriopinnot syksyllä ja aijon nekin saada ajallaan valmiiksi. Ihan vaan siksi, että mä pystyn siihen. Siinä muutama tavoite.

Elämässä tapahtuneiden muutosten myötä oon saanut elämääni niin uutta kuin vanhaakin takaisin ja se saa mut todella iloiseksi. Maailmassa on anteeksiantoa, ymmärrystä ja uusia mahdollisuuksia. Minäkin sain juuri sellaisen. Mä pitkästä aikaa odotan seuraavia kesäkuukausia ilman sitä ahistuksen pelkoa. Seuraavan kerran kun mun eteen lyödään este niin osaan käsitellä sitä paljon paremmin. En sano, etteikö voisi tulla enää sellaisia esteitä, jotka johdattaisivat mut takas siihen psykologin huoneeseen, mutta mä en häpee sitä ajatusta enää niin kuin vuosi sitten. Haluan olla paras versio itsestäni ja jos tarvitsen siihen apua niin sitten tarvitsen. Pohjalta on noustu pinnalle ja mä aijon pysyä nyt tässä.

Kiitollisuudesta

Kesä on käsillä ja oon aika onnellinen. Tämän kuun alussa tuli tietynlainen vuosipäivä minulle ja minun henkiselle taistelulle. Tänään, kun istuimme parikymmentä henkeä sisältävän lähisukuni kanssa mummon luona, tunsin niin suurta kiitollisuutta, että en voi sitä sanoin kuvailla.  Mä oon puhunu täällä paljon siitä mun vuosi sitten alkaneesta taistelusta, omasta vahvuudestani ja kaikesta muusta itseeni liittyvästä. Mä oon huomannut, että en voi ikinä liikaa korostaa sitä, kuinka kiitollinen voin olla ihmisistä mun ympärillä. Kiitollinen juuri tästä elämästä.


Tämäkään kevät ei ole ollut kaikista helpoin, mutta pikkuhiljaa sitä alkaa itekin tajuamaan, että täydellisyyteen ja 100 prosenttiseen onneen on oikeastaan tyhmää edes pyrkiä. Rankat ajat on osa elämää. Alkuvuoteen sisältyi suhteellisen suuri määrä stressiä, liigakarsintoihin päättynyt kausi, taistelu kandin kanssa, ukin menetys ja viimeisimpinä ero. Ukin kuolema oli mulle ja meidän tiiviille suvulle todella raskas kokemus, niin kuin kuolema yleensä onkin. Tässä tilanteessa kiitollisuus mun perheestä ja suvusta korostui entisestään. Kuinka monta kertaa me halattiin milloin äidin, tädin tai serkun kanssa itku kurkussa toisiamme ja sovittiin, että tästä selvitään kyllä yhdessä. Ja niinhän me selvittiin, juuri niin kuin ukkikin olisi meidän halunnut selviävän. En voi ikinä korostaa liikaa, kuinka läheisiä me ollaan mun sukulaisten kanssa enkä myöskään sitä, kuinka kiitollinen olen siitä, että ne on kuunnellut, auttanut ja kantanut mua läpi mun ongelmista. Mä oon hyvä ihminen tässä suvussa juuri tällaisena kuin olen.

Kuinka ne sukulaiset, jokaikinen niistä, elää mukana mun lentopallon pelaamisessa. Monelle harrastuksen muuttuminen unelmaksi ei ole niin yksinkertainen asia ymmärtää. Jokainen laittaa tsemppiviestin ennen peliä, moni käy peleissä kannustamassa ja kyselee, että miten reenaaminen menee. Mulle se tuki on niin tärkeää. Mun elämästä on nyt kaksi urheiluhullua isoisää poissa. Toisen menetin jo 2011, toinen lähti kaksi kuukautta sitten. Molemmat aivan liian aikaisin. Voin vaan kuvitella, kuinka molemmat puisi nyrkkiä itku kurkussa, jos tietäisivät, mitä me saavutettiin joukkueena ja miten mä kehityin yksilönä tällä kaudella. Oon niin kiitollinen siitä, että sain tuntea heidät ja että he omalla esimerkillään tekivät minusta näin isänmaallisen, rehdin ja motivoituneen urheilijan. Unohtamatta tietenkään mun mummoja. Molemmat on taistellu tiensä surun keskellä ja täytyy kyl sanoo, et näiden naisten vahvuus on jotain niin huikeeta, että ei mitään rajaa. Mun esikuvia kaikki, aina.

Oon kiitollinen mun vanhemmista. He ovat mun tuki ja turva, niin kliseistä kuin se onkin. Porukoille ei oo ikinä vaikee puhuu, kynnystä siihen ei oo ees olemassa oli asia mikä tahansa. Ne osaa kyl sanoo mielipiteensä asioihin, mutta samalla ne kunnioittaa mun päätöksiä. Esimerkiksi nyt keväällä arvoin muutaman viikon ajan sitä, missä pelaan ensi kaudella ja ne tuki ja puhu mun kanssa tästä asiasta puhelimessa yhteensä useita tunteja. Mä tiedän, että te molemmat luette tätä ja tiiän, että en tätä kasvokkain sano suomalaisen luonteeni takia, mutta rakastan teitä. Uskon, että te tiiätte sen sanomattakin. Sisarukset samoin. Vaikka oottekin välillä iha pirun rasittavia, en tiiä mitä tekisin ilman teitä. Ilman vittuilua pikkuveljeltä tai suoria sanoja isosiskolta. Ollaan kaikki yhtä rasittavia omalla tavallamme, se on meidän vahvuus.

Mä oon kiitollinen ystävistä, psykologeista, kesästä, lentopallosta ja omasta elämästäni. Mä oon toitottanut sitä hirveetä ikävää ja tietynlaista katkeruutta ja vihaa, jotka syntyivät vuoden takaisten tapahtumien takia. Mä en oo toitottanut sitä, kuinka kiitollinen mä oikeesti oon siitä, että oon tässä. Viime postauksessa olin ylpeä omasta vahvuudestani. Nyt mä oon ylpee näistä kaikista ihmisistä mun ympärillä, siitä kuinka ne ite kukin tavallaan handlaa oman elämänsä ja samalla kykenevät tukemaan muun muassa mua. Mä oon ilonen siitä, että ne saa mut tuntee itteni tärkeäksi ja arvokkaaksi ja samalla myös täysin toheloksi ja kakkapääksi. Ne tuntee mut ja ne silti rakastaa mua. Eikö semmonen ookin ihan pirun siistiä? Kukaan niistä ei kadu sitä, että mä oon niiden elämässä eikä kukaan halua luopua musta (ainakaan tietääkseni..:D). Mä oon kiitollinen siitä, että Taneli ymmärsi, että mun pitää nyt olla yksin. Että mun pitää saada oikeasti nyt elämäni kuntoon. Silti se ihminen pysyy mun ystävänä ja kunnioittaa mun päätöstä.

Mä oon tällä hetkellä tasapainosempi ja onnellisempi kuin pitkään aikaan. Mun pitää työstää vielä viime aikoina tapahtuneita menetyksiä, mutta pikkuhiljaa nekin on kääntymässä iloisiksi muistoiksi. En tiiä, johtuuko se tästä kesästä vai mistä, mut kuljen joka päivä hymy huulilla. Mä alan löytää taas itteeni ja saatan hieman jo myös tykätä siitä ihmisestä, joka aamulla mua kattoo peilistä. Se on mulle jo tosi iso asia. Menneet pystyn pikkuhiljaa jättämään taakse ja musta alkaa tulee taas hauskempi ja rennompi ihminen, vaikka sitä ei ehkä täältä näekään. Toivottavasti läheiset sen näkee. Mul on paljon työtä vielä, et kaikki ois taas niin sanotusti normaalisti, mut I'm getting there ja vielä iha hyvää vauhtiakin. Piti vaan vähän kovemman käden kautta ymmärtää, mitä se vaatii ja mikä oikeesti on nyt itelle hyväksi. Kuolema pysäyttää, mutta samalla se myös auttaa tajuamaan, että tää elämä ei jatku ikuisesti. Miksi siis juuttua yhteen asiaan ja antaa sen ryssii koko homma? Mä aijon nauttia joka päivästä nyt kybällä, myös huomisesta kun kömmin kuuteen töihin.. :D Mä aijon muistaa olla kiitollinen, rakastaa, nauttia, nauraa ja olla oma itteni jokaikinen hetki. Mä aijon elää.

Ps. Tänään on äitienpäivä ja jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, niin mulla on maailman paras äiti ja maailman parhaimmat mummot.