You still make my day, every day

Oli ihana jutella tänään hyvän ystävän kanssa, vaikkakin vain ihan vähän aikaa, kun tajusin taas, että ei tässä oo mitään hätää. Kaikki nää hyvät asiat: parisuhde, kesätyöt, perhe, tuleva kesäloma, viikonlopun turnaus jne, kumoaa todellakin kaiken sen huonon. Päätinkin ottaa itseäni niskasta kiinni, vaikka en sen kummemmin ole lusmuillu hommista. Laadin itselleni viikkotavoitteet ja pyrin tekemään tietyt asiat tiettynä päivänä, jotta aikaa jää rentoutumisellekin. Toivottavasti onnistunkin siinä!

Lauantaina olisikin sit edessä A-tyttöjen välieräturnaus Savonlinnassa ja turnauksen jälkeen joukkueilta, huippua! En malta odottaa, että päästään sillä porukalla viettää aikaa yhdessä. Sitä ennen pitäisi huomenna jaksaa olla vielä koulussa, käydä puntilla ja tehdä yks raportti omalta osaltani valmiiksi. Perjantaina aamureenit, ahkeraa pääsykoekirjan selailua, toivottavasti ulkoilua ja pikavoimaa. Ajattelin myös, että perjantaina pitää viettää aikaa Henkan kanssa vähän enemmän. Ei varmasti toisesta tunnu kivalta, kun nähdään toisiamme vaan ruokapyödässä ja sängyssä. Tai siis nähdäänhän me kämpällä muutenkin, mutta kumpikin tekee vähän mitä sattuu niin sitä laatuaikaa ei hirveesti ole.

Meille tulee ens viikolla sit se ensimmäinen yhteinen vuosi täyteen. Tuntuu niin hurjalta, kun silloin suhteen alussakin vuosi oli niin pitkä aika, että ei uskaltanut ajatella suhdetta sinne asti. Kuitenkin tää tilanne on just sellanen, missä kuvittelin meidän olevan just nyt. Alkuhuuma alkaa oikeestaan vasta nyt laskeutua. Toisen naama alkaa välillä ärsyttää. Ollaan koettu aallon pohjia, tosin ei kovin syviä sellaisia, mutta silti mun elämästä ei tulisi mitään ilman Henkkaa. Tarviin jonkun, joka sekoiluillaan saa mut nauramaan. Jonkun, jonka kainaloon voin nukahtaa joka ilta. Jonkun, joka on tässä mua varten. Se joku ei ainakaa tällä hetkellä voi olla kukaan muu kuin Henkka. Me ollaan nuoria, suhde vasta alussa ja vaikkakin ollaan tätä "avoliittoakin" jo eletty se 8 kuukautta niin koskaan ei tiedä, mitä tulevan pitää.

Musta on ollut helpottavaa, kun meidän suhde on avautunut. Pystytään puhumaan asioista, eikä viitata kaikkea kintaalla. Ne samat asiat kuitenkin raastaa jatkossakin, jos niitä ei puhuta halki. Meillä esimerkiksi yksi tietty aihe aiheutti kränään jatkuvasti ja puhumalla se halki arki on taas paljon kivempaa. Mulle keskustelu on aina tärkeää, tykkään joko kirjoittaa tai sanoa ääneen ajatuksiani sen sijaan, että hautoisin niitä sisälläni. Henkalle taas kaikki ei ollut  niin itsestään selvää. Sen piti oppia avautumaan ja se tajusi itsekin, että se on tärkeää.

Toisen tukea tarvii aina ja se korostuu tämmöisinä aikoina, kun ite on ihan lopussa. Läheiset pitää pystyä pitämään lähellä, koska he ovat juuri se valo, jota tarvitset sinne pimeään luolaan.