Tähän pieneen huoneeseen vain me kaksi mahdutaan

Heippa jälleen täältä sohvan nurkasta! Syksy ontulla tupsahtanut ihan todenteolla ja eilen aamulla vilkaistessani lämpömittarin vaatimatonta plus ykköstä alkoi ihan ahistamaan tämä kylmyys. Yhdistettynä tähän flunssaan keli tuntuu lähes 30 asteen pakkasilta.. Tai no ei enää, onneksi, koska flunssa alkaa olla voiton puolella. Murhetta aiheuttaa enää vaan tulehtunut korva, jonka takia tänään pitäisi raahautua yhdeltä lääkäriin. Tässä ollaan nautittu särkylääkkeitä, suositusten mukaan tietenkin, juotu monivitamiinijuomia, syöty vitamiineja muutenkin ja juotu lämmintä. Tuntuu, että kuljen kaakaomuki kädessä koko ajan. Toivottavasti korvakin tuosta rauhoittuu, jos vaikka sais antibiootteja tähän lisäks.

Vaikka mulla on ollut tapana sairastaa kaikki valloilla olevat taudit Kuopioon muuton jälkeen ja vaikka tiedostinkin, että en tule tältäkään flunssa-aallolta välttymään niin suoraan sanottuna vituttaa iha hirveesti. Nenäliinojen ja kuumemittarin sijaan oisin halunnut pyöritellä käsissäni lentopalloa. Kausi starttaa ylihuomenna ja mulla on takana tasan nolla reeniä tältä viikolta. Pelaaminen sunnuntaina on epävarmaa. Käyn tänään illalla kokeilemassa miltä reenit tuntuu, mutta tehot pitää pitää tosi alhasina, että ei tule mitään sydänlihaksentulehdusta tms. Kuitenkin ajatus siitä, että en ole mukana avaamassa kautta sunnuntaina kentällä tai edes vaihtopenkillä tuntuu tällä hetkellä tosi pahalta.

Onneks taas elämällä on se ihana kääntöpuolensakin. Mun päivät on sisältänyt levon ja opiskelun lisäksi paljon kavereiden näkemistä. Eilinen päivä alkoi Empun kanssa Coffarissa. Meidän keskustelut on tosi syvällisiä aina, pystyn puhumaan tarkasti tunteistani ihan mihin tahansa asiaan liittyen ja olemaan muutenkin rento. Meillä on ollu Empun kanssa omat ongelmamme ja koska ollaan aika erilaisia luonteiltamme niin ollaan jouduttu tekee töitä meidän ystävyyden eteen. Mutta kumpikaan ei ole ollut valmis antamaan periksi ja siks meistä on tullut tosi tärkeitä toisillemme. Pus<3

Oon kokenut elämäni aikana asioita, joista teilläkään kaikilla ei ole mitään aavistusta. Ne on ohjannut mua elämään juuri näin. Ne on opettanut mua olemaan avoin, kertomaan omista ajatuksistani ja tunteistani suoraan, koska en halua jälkeenpäin katua mitään. Haluan, että ihmiset, joita välitän tietävät sen, tietävät että en voisi elää ilman heitä. Ollaan yhden mun ystävän kanssa puhuttu tästä tosi paljon. Puhuttu tunteiden näyttämisestä, avoimuudesta ja toisen tärkeydestä. Kaikki tuo ei ole aina ihmissuhteissa niin helppoa. Jollekin on hankala tuoda esiin ajatuksiaan, vaikka ne olisivatkin jollakin tasolla yksinkertaisia. Mulla on ollut pään sisälläni tosi hankalia ajatuksia ja oon iloinen, että oon voinut purkaa niitä jollekin. Tiiät kyllä, että puhun susta. Olet rakas<3

Oon viime teksteissä keskittyny aika paljon ystäviin, ehkä just siksi että laiminlöin ystävyyssuhteita viime vuonna niin paljon. Mun maailman napa oli Henkka ja kaikki pyöri sen ympärillä. Nyt kun ollaan päästy alkuhuuman läpi ja elämä alkaa tasoittua niin mun maailman kartta alkaa taas avautua vähän laajemmalle. Vaikka Henkan tulee pysyä ja varmasti pysyykin siellä keskiössä, silti mun pitää osata myös tsekkailla mitä muualla tapahtuu. Miten ystävyyssuhteet voi, miten perhesuhteet voi jne. En halua kuitenkaan työntää niin huipputärkeitä ihmisiä luotani pois siksi, että olen löytäny jotain todella tärkeää. Kuka mua muuten tukisi, kun Henkan kanssa on hankalaa?

Mua aivan hävettää, kun aloitin viime keväänä kirjoittamaan sitä postausketjua, joka lopulta tyssäsi numeroon 11 muistaakseni. Postaus sisaruksistani on ootellut puoliksi valmiina tuolla, mutta päätin sen antaa olla. Tiedätte paljon enemmän minusta kun luette näitä normaaleja kirjoituksiani, ei mitään tarkkaakin tarkempia sepustuksia siitä, millainen lapsuus mulla on ollut. Näette mut tässä ja nyt.  Näette sen, millaiseksi mua menneisyys on muokannut. Tämä hetki on tässä, olen tällainen kiitos kaiken menneen, mutta mitä turhia niitä on enää teille kaivella. Teistä tärkeimmät tietävät mun taustat enempi tai vähempi hyvin, te jotka ette tiedä voitte sen päätellä. Mutta nyt minä keskityn JETin kirjaan, empiirinen tutkimus täältä tullaan...


- Krisse

I'll stay with you all for all of time

Heippa! Mulla on ollut suht' kiire viikkoja tässä ja aika ollut kortilla. Ei oo hirveesti ollut aikaa kertoa teille mun ajatuksista, tunteista ja touhuista, koska oon joutunut itekin miettimään niin paljon mitä teen minkäkin asian kanssa. Elämä on mulle suurta pohdiskelua, ei niinkään filosofista sellaista, yritän vaan ymmärtää itseäni ja se kaikki antaa mulle ripauksen ylimääräistä stressiä, mutta myös sisältöä tähän kaikkeen. Jos en pohdiskelisi niin paljon omia tunteitani ei välttämättä oltaisi Henkan kanssa yhdessä. En välttämättä tajuaisi sitä, kenestä pitää kiinni ja kenet laskea elämään elämäänsä ilman minua. Viime päivien aikana ystävien tuki on noussut pilviin. Mulla on ollut hankalaa, lähinnä omien ajatusteni kanssa. Oon joutunut pohtimaan kohtelenko Henkkaa oikein. Teenkö oikein, että jätän kaikki ahdistuneet ajatukseni puhumatta läpi sen ihmisen kanssa, jota ne ehkä kaikista eniten oikeesti kiinnostaa. Sille niillä on jotain merkitystä.

Oon kerännyt tän vuoden aikana ympärilleni uskomattomia ihmisiä Kuopiosta. On tullut kavereita, muutama todella tärkeä ystävä ja ihmisiä on siinä välimaastossakin. Mulla on kavereita lentopallopiireistä ja koulusta. Tyttöjen kanssa on niin kiva purkautua jätkien aivottumuudesta, rakkaudesta ja kaikesta muusta iki-ihanasta tyttöhömpötyksestä. Aikasemmasta elämästä, Kuopion ulkopuolelta mulle on säilynyt n. 10 ihmistä, tyttöjä kaikki, joiden kanssa pidän yhteyttä. Heitä voin oikeesti sanoa ystäviksi. Ihaninta on, että oon paljon lyhyemmässä ajassa löytänyt täältä suunnilleen saman verran uusia loistavia ystäviä, joita en halua laskea elämästäni pois. Tunnen, että olen kaltaisteni seurassa täällä. Olo on tosi turvallinen. Savoon pystyn todella helposti asettumaan. Nää ihmiset on oikeesti ihan huikeita.

Ketään erityisesti jalustalle nostamatta mun on pakko puhua tässä yhdestä asiasta, mun pojista. En tiiä ketkä kaikki teistä hölmöistä tätä lukee, mutta tiiätte kyllä että tarkotan teitä. Jätkät oli ensimmäiset ulkopuoliset ihmiset keihin tutustuin täällä, Henkan kautta tietty. Eka vuos olisi ollut niin tuskaa ilman noita minun kultapalleroita. Mun oli viime vuonna hankala löytää kavereita, elämä keskellä tulevia tradenomeja ei ollut mun juttu. Se porukka oli kuitenkin niin erilaista. Lisäksi mulla kesti aikani ennen kuin pääsin sisään tän seuran lentopalloporukoihin. Kuitenkin kaikilla oli omat kaveriporukkansa ja etsin ekan vuoden omaa paikkaani. Pojat kantoi Henkan kanssa mut läpi kaiken paskan. Niiden seurassa oon aina pystynyt olemaan oma itseni, oon aina voinu nauraa niiden jutuille ihan yhtä paskasesti kun mitä ne nauraa itekin. Mun ei tarvii miettiä, että mitä ne musta aattelee, koska ne on vielä hullumpia kun minä. Juttujen taso tuppaa tippumaan turhankin matalalle välillä, mutta siinä tuntee sillo ittensä yleensä paljon fiksummaksi. :D Mut pojat on ollut mun tukena myös muullakin tavalla. Pystyn puhumaan pojille mun murheista, haen turvaa niistä itse asiassa aika usein. Tietty tää toimii myös toisin päin. Meidän keskustelut ei todellakaan oo mitään pissikakka-läppää koko ajan vaan oon oikeesti yllättynyt kuinka fiksuja noi on.

Valehtelisin jos väittäisin, että ne ei oo mun ystäviä siinä misä tytötkin. Ne on jopa niitä tärkeimpiä, mitä maa päällään kantaa. En vaan voi kuvitella elämääni ilman niitä, koska mulla ois pirun paljon tylsempää sillon. Tietenkin joskus ärsyttää kun ne on niin usein meillä, aina valtaamassa meidän olkkarin, mutta kaiken sen ärsytyksen seassa kiitän mielessäni siitä, että ne on täällä. Meidän porukasta kertoo aika paljon se, että voidaan lähteä jätkien kanssa shoppailemaan siinä missä tyttöjenkin kanssa. Se ei oo vaan niin vakavaa sillon :D Plussaa on myös se, että me ei ikinä riidellä.


Postauksen kuva tarjos Googlen kuvahaku

Pojille oon myös pystynyt avautumaan hitusen tästä kaikesta, mun sisällä vellovasta tunnetilasta, kun oon vaan jumalattomassa lukossa. En tiiä mihin suuntaan haluan elämääni kuljettaa. En ymmärrä miten jouduin tämmöseen tunnetilaan, koska mulla on jo kaikki unelmien opiskelupaikasta avomieheen. Silti jotenkin tuntuu, että kaikki ei ole oikein. Mun pitää vaan näiden ihmisten avulla ratkaista se, mikä se on. Tiiän että saan näiltä rakkailta kaikken tuen mitä tarvitsen, koska nekin näkee, että mun ei oo hyvä olla. Käytän yötkin miettimiseen. Yritän saada sen ratkaisun päähäni, mut unet vaan hankaloittaa kaikkea. Mun alitajunta elää omaa elämäänsä, joten monesti herään ahdistuneena aamulla miettimään, miksi näin sellaista unta. Ootan taas että ne palaset alkais loksahdella paikoilleen ja kaikki ois taas onnellisesti kunnossa. En voi tietää millon se tapahtuu, mun pitää vaan malttaa oottaa.

Mun päivät on ton miettimisen lisäks kulunut melko pitkälti koululla ja töissä. Kotona on kerennyt käydä välillä kääntymässä, lähinnä nukkumisen ja ruokailun merkeissä ja sit taas baanalle. Vaikka tekemistä riittää niin silti nautin siitä, että mulla ei oo mahdollisuutta jäädä istumaan ja murehtimaan, miksi kaikki ei oo mun päässä oikein. Moniulotteinen tilanne, josta mun pitää kuitenkin iha ite löytää tieni ulos. Wish me luck! Meillä alkaa ensi sunnuntaina kausi ja mä alotin tän viikon kuumepotilaana. Jos jotain positiivista etsii niin aikaa parantumiseen on onneksi useampi päivä ja kerkeen nyt sohvapotilaana lukemaan tentteihin. Kai tässä elämässä on tuossa vieressä makaavan ukkelin lisäks muutakin hyvää :) Toivottavasti teidän viikko lähti hitusen paremmin käyntiin kun mulla, mut eiköhän elämä voita tässäkin tapauksessa. Palaillaan, pus!

Ajatuksillamme teemme maailman

LUKKO, mutta missä avain. Koitan tiirikoida itseäni läpi, tuloksetta. Hakkaan isolla lekalla riippulukkoa rikki, miksi se ei voi jo aueta. Minulla on ongelma. Kirjoittaminen. Tällä hetkelläkin päässä ainut kirjoittamiseen liittyvä asia on omat runoilut. Miksi en nauti enää novellien kirjoittamisesta, miksi en nauti edes bloggaamisesta? Oon pitkään oottanut sitä, milloin joku teistä huomaisi sen, kuinka joka tekstissä toistan samat asiat reenistä, koulusta, töistä, tästä arjesta. Mun lukosta kertoo se, että olin matkakertomuksen kirjoittanut melkein heti reissulta palattuani valmiiksi, mutta kuvat vaan puuttui. Nekin on ollut koneella jo useamman päivän ajan, mutta ajatus blogiin koskemisesta on enemmänkin yököttänyt kun nostanut innostuksen omiin sfääreihinsä...

No matkakertomus on nyt julkaistu, mutta innostus ei ole sen erikoisemmin palannut. Olen edelleenkin lukossa. Alkaa se ehkä hieman jo murtua, mutta vain hieman. Runoilusta on tullut mulle pakkomielle. Höpöttelen kaiken ääneen, mitään en kirjoita ylös. Mulla on ollut aikamoinen tunnekuohu sisälläni viime päivien aikana. Ympärillä sattuu ja tapahtuu. Tuntuu pahalta seurata, kuinka mulle tärkeät ihmiset eivät ole onnellisia. Sitä alkaa itse pohtimaan omaa tilannettaan. Mua ahdistaa, kun mulle tullaan sanomaan kuinka hyvin mun elämässä menee. Pelottaa heti, että entäs jos mullekin sattuu jotain pahaa jos myönnän olevani onnellinen? Mulle on tultu sanomaan, että mitä muuta voisin toivoa elämältäni enää, onhan mulla mies, koti, perhe, työ, koulu ja reenit. Minä toivoisin ainakin enemmän aikaa Henkan kanssa, haluaisin että perhe oisi lähempänä ja reeneissäkin on aina paljon parannettavaa. Ne asiat motivoi mua, ne motivoi mua tekemään asioita sen eteen, että asiat voisi olla vielä paremmin. En minä huvikseni täällä siivoa, kokkaa tai pese pyykkiä. Teen ne asiat, jotta mun ja Henkan ois täällä hyvä elää.

Oonko minä onnellinen? Voinko olla onnellinen, jos sisällä tuntuu vaan väärältä olla onnellinen. Tuntuu siltä, että mielummin jakaisin tätä onnellisuutta läheisilleni kun pitäisin kaiken itse (jos tämä nyt sitä oikeesti on). Tää tunne on kuitenkin aika outo. Se sisällyttää itseensä niin paljon asioita, että sitä on hankala käsitellä. Myönnän myös, että olen miettinyt sitä, voisinko olla jonkun toisen kanssa vielä onnellisempi kuin Henkan. Tarkoitan siis, että olenko nyt "onnellisuuden huipulla". Ääliömäistähän tämä miettiminen on, mutta kaikki minut tuntevat tietävät, että mulla on hirvee analysoinnin ja miettimisen tarve. Olen tullut siihen tulokseen, että niin kauan kun oon Henkan kanssa aidosti onnellinen, niin kauan olen siellä huipulla.

Olen itse itseni este. En anna itseni elää täysillä. Olen kontrollifriikki. Kaikkea pitää hallita, kaikkea pitää analysoida, syy on aina itsessäni. Siksi en ehkä koe itseäni niin onnelliseksi kuin ympärilläni olevat elementit mahdollistaisivat. Olen etuoikeutettu, tiedän sen, mutta on oma syyni, että siitä nauttiminen on niin hankalaa. Mikä ongelma mulla on? Sen sijaan, että painautuisin joka päivä Henkkaa vasten ja kiittäisin taas kuluneesta päivästä ja siitä, että se jaksaa rakastaa mua, minä aina mäkätän. "Miksi et voi hoitaa tiskejä nyt", "Sun pitäisi lukea niihin kirjoituksiin" jäkäjäkäjäkä. Tätä menoa Henkka ei ole onnellinen mun kanssa ja kohta minäkään en voi edes harkita sitä, että tää sisälläni vellova tunne on ylivoimaista onnea. Elämä on oikeesti ihan hirveen hankalaa, varsinkin kun yrittää analysoida kaikkea. Mutta se analysointi on osa mua, osa naisia. Nyt moni varmaan aattelee, että oon ihan dilledong ja passittaisi mut suoraan psykologille juttelee tästä, mutta mä nyt puhun mielummin tälleen tietokoneen näytölle.
Mut asiathan on niin, että kukaan ei osaa määritellä onnea. Se koostuu niin monista asioista, jotka yleensä on aika henkilökohtaisia, joten en yhtään ihmettele. Aikaisemmin kirjoittaminen on ollut osa mun onnea, mutta vaikka se on nyt ollut muutaman viikon ajan tauolla en ole kokenut onnellisuuden tasossani sen kummempia horjahduksia. Nyt sen huomaan. Huomaan, että tää teksti on enemmän asiaa täynnä kuin viimeiset 10. Tyhjäntäyteisiä sanoja otsikon alla, jolla yritän tehdä vaikutuksen teihin. Samojen asioiden toistaminen ei kerro teille mitään mun tunnetasosta. Se ei kerro teille mitään siitä, millaisia tunteita kävin läpi Mallorcan reissun jälkeen, kun otettiin Henkan kanssa yhteen. Kuinka me yhdessä puhuttiin kerrankin sanasta ero ilman, että minä itken Henkan rintaa vasten. Asetettiin rajat meidän suhteelle. Pitää osata päästää irti, jos tuntuu pahalta. Ei meistä tuntunut pahalta, molemmista vaan tuntui siltä, että suhteeseen voi panostaa vielä enemmän. Parasta se oli, että kumpikaan ei sanonut toisilleen, että SUN täytyy panostaa enemmän. Molemmat oli sitä mieltä, että MUN pitää panostaa enemmän. Meidän pitää yhdessä laittaa asiat rullaamaan niin, että meidän pienin kuiskauksin esitetyt haaveet omasta talosta ja takapihasta toteutuisivat. Pieniä uhrauksia, pieniä tekoja ja meidän suhde on parin viime päivän aikana pongahtanut uudelle levelille. Olenkin aina rakastanut tasohyppelypelejä.

Ja nyt jollekin, joka ajattelee edellisen virkkeen perusteella, että minulle suhde on vaan peliä katsokoon peiliin ja miettiköön uudemman kerran. Meidän suhde on minulle jotain, jonka eteen teen mitä tahansa, jotta se toimisi. Sitten kun tiedän antaneeni kaikkeni, mutta olevani silti onneton on aika päästää irti. Niin me sovittiin ja toivottavasti osataan niin tehdä, jos sellainen olo tulee eteen. Ollaan kuitenkin niin nuoria, että toisessa ei kannata väkisin roikkua. Mutta erittäin mielelläni minä vielä roikun ja ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos jaksaisin roikkua vaikka loppuelämäni. Taas niitä asioita, joita minun ei pitäisi jatkuvasti analysoida, koska näitä asioita ei voi etukäteen suunnitella.

AVAIN. Tämä teksti on se avain. Miten lohduttavalta tämä kirjoittaminen taas tuntuikaan. Outoa, ahdistavaa, pelottavaa, nääh ei sinne päinkään. Lähinnä tuttua, turvallista ja juurikin niin lohduttavaa. Pitänee ottaa tavaksi palata näihin pohdiskeleviin teksteihin ja jättää perus kuulumiset vähemmälle. Suurin osa teistä kuitenkin tietää, mitä teen. Lisäksi reeniblogeja, "kuulumisblogeja" ja muotiblogeja on ihan tarpeeksi, yhtään niitä halveksimatta. Joten ehkä minun pitää kulkea tätä omaa tietäni turhanpäiväisen jauhamisen ja pohdiskelun myötä. Jos joku vaikka teistä innostuisi lukemaan näitä tekstejä enemmän ajatuksen kanssa. Olenko siis nyt onnellinen löydettyäni itseni tämän tietokoneen näppäimistön hakkaamiseen käyttämäni tunnin myötä rakastuneena kirjoittamiseen.

Onni,
Määrittele se minulle.
Kenen takia tästä kaikesta on tullut hankalaa?
Miksi kukaan ei opasta?
Miksi kukaan ei neuvo miten elää,
Miten elää niin, että olen onnellinen?
Hyppy tuntemattomaan.
Olen vapaa,
Mutta olenko onnellinen?
Pelottaa.
Olenko onneton,
Jos kukaan ei ota kiinni,
Ei nosta minua tuntemattomasta pois?

Palmanova, Mallorca

Tässä hieman stooria meidän reissusta! Matka oli ikimuistoinen, koska ekaa kertaa otin ite vastuun kaikkien asioiden hoitamisesta, kun porukat ei ollu mukana ja no Henkka on hieman hutiloiva niin vastuu jäi mulle. Rahat riitti, mistään ei myöhästytty eikä kumpikaan palanut Mallorcan kuuman auringon alla eli oli aika onnistunut reissu!

Torstai 1. päivä

Lähdettiin matkaan tosiaan jo keskiviikon puolella, mutta vain ihan hintsusti joten torstai oli virallinen ensimmäinen matkapäivä. Yö kuljettiin siis bussilla kohti Helsinki-Vantaata. Unta kertyi joku 4 tuntia ja ainut mitä bussimatkasta jäi käteen oli kipeä niska.. Mutta perille päästiin ja se oli tärkeintä. Oltiin lentokentällä aamu viiden maissa ja lähtöselvitykseen pääsi puoli kuudelta. Musta on tosi kätevää noi systeemit tuolla kentällä, koska lähtöselvityksen sai itse tehdä koneella ja laukut jättää hihnalle ja skannata sen koodit itse. Kätevää! Aikaa oli puolitoista tuntia, joten turvatarkastuksen jälkeen siirryttiin heti aamupalalle. Lentokentän hinnat olivat jälleen shokki, kun yhteen patonkiin, bageliin, kahviin ja vesipulloon sai tuhlattua jopa 20 euroa! No can do, päästiin sentään masu täynnä lentämään. Lentomatka sujui aika kivuttomasti. Tiirailtiin maisemia ikkunasta, bongailtiin Alpit ja vedettiin sikeitä. Perille kun päästiin väsymys oli tiessään. Mallorcan lentokentältä meidän piti löytää tiemme lentokenttäbussiin ja osata jäädä Palman kaupungissa oikeelle pysäkille. Todellisuudessa ajettiin oikeen pysäkin ohi, jäätiin seuraavalle ja oltiin taas oikeella kurssilla. Sit bussiasemalle, josta piti ottaa jatkobussi Palmanovaan. Bussi löytyi helposti ja säästettiin pitkä penni, kun käytettiin julkisia taksin sijaan.

Perillä osattiin jäädä oikeelle pysäkille ja bussi ajoi jopa hotellimme ohi niin oli helppo käppäillä muutama sata metriä sitten hotellin pihaan. Lämpötila hipoi 32 astetta ja meidän piti raahata laukut hotellin kolmanteen kerrokseen, koska hissiä ei ollut. Hotelli oli muutenkin lievä pettymys, eikä puuttuva ilmastointi ees ollut suurin huolenaihe. Ilman ilmastointia oli helppo nukkua, koska katossa oli kuitenkin tuuletin ja parvekkeen ovi oli auki, mutta päivisin oli sama viettikö aikaansa hotellilla vai rannalla.. Oikeestaan jopa rannalla oli viileempää. Hotellin suihku oli myös kehno, siellä sai seistä vaikka kuinka kauan että sai viimeisetkin saippua ja hiekanjyvät ihosta hangattua. Muuten paikka oli kylläkin siisti, aamupala hyvä, ruoka hyvää ja altaat jees. Vietettiin loppupäivä sit huilaillen rannalla ja keräten ensimmäisiä rusketuksen rippeitä. Henkka myös pulahti ekaa kertaa mereen, itse halusin jättää sen suolaisen ihanuuden seuraavalle päivälle. Käytiin illasta vielä syöpöttelemässä ravintolassa hampparit ja aikaseen unille, että seuraavana päivänä jaksaa paremmin.

 

Perjantai 2. päivä

Aamu aukeni paljon parempana kuin edellinen päivä väsymyksen aiheuttamien känkkäränkkien puuttumisen myötä. Eka aamupala hotellilla sai hymyn huulille, en tiedä johtuiko ihastuttavasta kokista vai hänen tekemästään ruoasta. Päivä oltiin suunniteltu aika löysästi, suurin osa ajasta nautiskeltiin rannalla ja otettiin aurinkoa. Lämpötila jälleen yli 30, rannan hiekka polttavaa! Palmanovan ranta oli huikein missä olen aikasemmin käynyt. Täysin turkoosi meri, puhdas vesi, loivasti syvenevä ranta ja niitä rantoja oli kaikkiaan kolme! Sovittiin jo 2. päivänä, että sinne mennään vielä uudestaankin ja se päätös pitää kyllä vieläkin. Rannalla aika kului musiikkia kuunnellen ja kehiteltiin erilaisia pelejä, jotta aika ei käynyt pitkäksi. Pitkästä aikaa me molemmat naurettiin toisillemme ihan kippurassa, jotenkin kun tuntuu et pinna on ollut molemmilla niin kireänä täällä koti-Suomessa. Illasta siirryttiin englantilaisen rouvan omistamaan ravintolaan seuraamaan MM-kisoja. En yhtään ihmettele, että Palmanovassa oli aika paljon brittien omistamia ravintoloita, olihan koko paikka täynnä britti-turisteja. Hauskaa oli myös se, että meidän lentokone oli sekä meno-että paluulennolla täynnä venäläisiä ja seassa vaan muutama hassu suomalainen.. Käytiin yleensä joka ilta syömässä vähän eri ravintoloissa, milloin mitäkin. Tällä kertaa minä maistoin ensimmäistä kertaa paikallista pitsaa ja Henkka nautti spagettibolognesesta. Lähdettiin kisojen jälkeen ekaa kertaa kiertämään paikallisia matkamuistomyymälöitä. Alkoholi ja vaatteet oli halpoja. Ruokakaupassa sai 2 litraa vettä 30 sentillä. Ravintoloidenkin hinnat oli aika edulliset minun makuun, meidän lasku ei koskaan näyttänyt oli 20 euroa! Ostettiin illaksi pelikortit ja tästä tulikin meidän reissun huikein ostos. Pelattiin korttia joka ilta, milloin milläkin säännöillä.

Lauantai 3. päivä

Oltiin etukäteen sovittu, että suunnattaisiin yhdeksi päiväki Palmaan, Mallorcan pääkaupunkiin vähän shoppailemaan ja katselemaan nähtävyyksiä. Lauantaina reissu oli edessä. Maukkaan aamupalan jälkeen otettiin jälleen paikallisbussi kohti Palmaa. Bussi tosiaan maksoi suuntaansa 3,10 e/henkilö. Matka oli yhtä tuskaa. Bussi oli ahdettu täyteen ja mekin seisottiin koko puolen tunnin matka. Mulla oli vieläkin hartiat jumissa torstaisen yöbussimatkan jälkeen ja jumittuneet hartiat ahisti pahasti. Tuntui että alkoi huippaamaan ja paha olo tuli ihan yllättäen. Päätettiinkin jäädä sitten ensimmäiselle Palman pysäkille, suurimman nähtävyyden kohdalle. Kyseessä oli siis iso katedraali, josta en kyllä nyt hirveesti tän enempää tietoa voi teille antaa. :D Käytiin myös tsekkaamassa paikallinen Hard Rock cafe ennen kuin tutustuttiin katedraaliin tarkemmin. Ei käyty sen sisällä, mutta tsekkailtiin ympäristöä ja maisemia. Hienointa ehkäpä mitä olen koskaan reissuillani nähnyt. Katedraaliin tutustumisen jälkeen jatkettiin kohti Palman keskustaa, turistien tapaan kartat kädessä. Vanha tuttu känkkäränkkä nosti päätään jälleen 33 asteen helteessä ja mahan huutaessa tyhjyyttään. Matka oli aivan liian pitkä ja ihana avomieheni tietenkin halusi hoitaa shoppailut heti alta pois. Onneksi tarpeeksi ruikutettuani päästiin syömään Palman pääkadun varteen. Kaupunki oli tosi kaunis, siisti ja yllättävän viihtyisä. Kierreltiin isoimmat nähtävyydet, lukuunottamatta kaupungin laidalla olevaa Porto Pin kauppakeskusta. Päädyttiin lopuksi bussiaseman lähellä olevalle aukiolle, josta ostettiin jälkkäri jätskit. 3 palloa sai 2,5 eurolla ja nami kun oli hyvää! Jätskiin kuluikin rahaa muutama kymppi reissun aikana, herkkupeppuja kun me molemmat ollaan :) Sitten hypättiin bussiin, josta äkkiä hotellin altaalle vilvoittelemaan. Viileä allasvesi tuli niin tarpeeseen kun jalat oli ihan poikki kävelystä. Ilta vietettiin paikallisessa sporttibaarissa katsellen keihäänheiton finaalia ja muita MM-kisojen lajeja. Paikka oli muuten hyvä, mutta ruuaksi ei saanut kuin pitsaa joten mentiin vielä toiseen paikkaan nauttimaan ruoka ennen nukkumaan menoa.

Sunnuntai 4. päivä 

Jälleen normit aamuhössötykset ja nokka kohti rantaa. Viikon kuumin päivä ja vaatimattomat 35 astetta lämmintä. Otettiin kaikki irti auringosta ja vietettiin rannalla lähes koko päivä. Illalla päätettiin käydä tsekkaamassa "naapurikylä" Magaluf. Palmanova ja Magaluf on tavallaan kasvanut yhteen, Palmanovan viimeinen ranta kun päättyy käytännössä Magalufin puolelle. Magaluf eroaa Palmanovasta siten, että sillä on bilemestan maine. Siinä missä Palmanova oli täynnä lapsiperheitä, pariskuntia ja vanhempia ihmisiä Magaluf oli pullollaan brittiläisiä polttariporukoita ja kaveriporukoita. Magalufissa on myös yksi Euroopan suurin baari, BCM, joka käytiin tsekkaamassa myös tosin vaan ulkoa. Ajateltiin et tullaan sinne sitten kaveriporukalla joskus toiste! ;) Kävelymatkan varrella oli Godfather ravintola, josta olin ennen matkaa lukenut ja pysähdyttiin siinä sitten syömään. Ruoka oli musta ainakin tosi hyvää, Henkka ei ollut oman hampparinsa makuun kovin tyytyväinen. Saattoi tosin johtua siitä, että ei ollut hirveesti muuta matkalla syönytkään kun hamppareita :D Ilta pimentyi jälleen äkkiä ja kierreltiin paluumatkalla muutama ohi mennyt matkamuistomyymälä. Ostin myös ensimmäiset tulijaiset.

Maanantai 5. päivä

Viimeinen kokonainen päivä Mallorcalla. Sovittiin aamulla, että otetaan vikasta päivästä kaikki irti ilman stressiä. Kerrankin ei ollut mitään suunnitelmia, ei MM-kisoja joita tarvitsisi mennä katsomaan tiettyyn aikaan. Päivä hurahtikin aika hyvin rannalla, syödessä ja siinä päivän tärkeimmässä jutussa eli tulijaisten keräilyssä. Huomattiin joskus kuuden aikaan, että illallista ei oltu syöty vaan oltiin kävelty about 3 tuntia ees taas ettien tulijaisia eikä nälkä vieläkään ollut. Kuka jaksaisi kävellä vielä takaisin hotellille ja vielä syömään rantabulevardille. No ei ainakaan me, joten tapettiin aikaa napsien kuvia rantavedessä, höpsötellessä ja nauttiessa vielä viimeisestä lomapäivästä. Pelattiin peliä, jossa kumpikin joutui kertomaan 26 asiaa itsestään, jota toinen ei vielä tiennyt. Eihän jutut mitään kummoisia ollut, lähinnä muistoja lapsuudesta. Kävi ilmi, että Henkalla oli ollut yläasteella vielä Spiderman-kukkaro ja minä olin pienenä kateuttani haudannut siskon barbie-intiaaniperheen lapsen hiekaan ja purrut perheen isän pään irti.. Isoin paheeni tuo kateus, vieläkin :D Kunhan ruokahalu alkoi kasvamaan päätettiin, että mennään ravintolaan, joka oli paras loman aikana. Kombas oli ehdoton suosikki. Viimeinen illallinen oli ihana, kaikessa rauhassa taas nautittiin hyvästä ruuasta ja erinomaisesta seurasta. Mentiin hotellille hyvissä ajoin, pakkailtiin ja pelattiin korttia. Aamulla olisi aikainen herätys kohti kotia.

Tiistai 6. päivä

Herättiin siinä seiskan maissa, laiteltiin vikat kamat kassiin, napattiin hotellin baarista pientä syötävää ja jälleen bussiin istumaan kohti Palmaa. Palmasta pikavaihto lentokenttäbussiin ja kohta löydettiin itsemme jonottamasta Norwegianin lähtöselvitykseen. Siinä sitä sitten jonotettiin melkein tunti. Homma oli hoidettu niin paljon huonommin kuin Suomen päässä. Kaikki Norwegianilla lentävät asiakkaat päämäärästä huolimatta jonottivat kolmelle tiskille, ihan liikaa porukkaa ja liian vähän tiskejä. Turvatarkastus oli myös kömpölö. Mutkitteleva jono, 7 hihnaa ja kaikki matkustajat samassa jonossa. Huoh, onneksi päästiin aika nopeasti läpi. Kerettiin lentokentällä vielä syödä ja shoppailla tax free-tulijaisia ennen lentoa. Lennon aikana lennettiin ohi Mont Blancin vuoresta, josta myös kuva tuossa alla :) Tykkään lentää, tosin en hirveen pitkiä matkoja, joten Mallorcalla oli juuri sopiva kohde myös siinä suhteessa. Helsinki-Vantaalle päästyämme puhelimet kouraan ja soitot porukoille, että turvallisesti oltiin Suomeen päästy. Meidän juna lähti vasta illalla kohti Kuopiota, joten siirryttiin kaikessa rauhassa lentokentältä Tikkurilan juna-asemalle, hommattiin liput, käytiin syömässä ja ostamassa kotiin ruokaa ennen viimeisiä 4 matkustustuntia. Onneks aika rienti jälleen ja päästiin turvallisesti Kuopioon illalla klo 23. OP oli hakemassa meitä juna-asemalta ja mentiin siitä sitten kotiin. Tuntui, että oli ollut kauemminkin poissa kotoa. Juteltiin kuulumiset OP:n kanssa läpi, naurettiin meidän lomakuville ja käytiin nukkumaan pehmeeseen sänkyyn paksun peiton alle.

Matka oli siis kaikin puolin onnistunut. Puhuttiin paljon meidän parisuhteesta, parannettiin maailmaa, nautittiin toisistamme ja maisemista, naurettiin, riideltiin, rakastettiin. En voi sille mitään, että vaikka välillä otetaan yhteen ja mua ärsyttää joku asia niin silti rakastan tuota yhtä ihan järjettömästi. Meidän paluu arkeen tapahtuikin aika äkkiä, kun herättiin molemmat klo 7 keskiviikkona aamureeneihin ja Henkka meni siitä vielä suoraan kouluun. Arkeen kuului myös pieni valitus allekirjoittaneen suusta, koska huusholli oli ihan kuin räjähdyksen jäljiltä, koska avomieheni ei jaksanut purkaa kamojaan... Ihanaa olla taas kiinni arjessa, vaikkakin noi postiluukusta kilahtaneet laskut sun muut yliopistomaksut painaa päälle. Mieli on rentoutunut ja kroppa täynnä uutta virtaa. Näillä on hyvä jatkaa!