Ajatuksillamme teemme maailman

LUKKO, mutta missä avain. Koitan tiirikoida itseäni läpi, tuloksetta. Hakkaan isolla lekalla riippulukkoa rikki, miksi se ei voi jo aueta. Minulla on ongelma. Kirjoittaminen. Tällä hetkelläkin päässä ainut kirjoittamiseen liittyvä asia on omat runoilut. Miksi en nauti enää novellien kirjoittamisesta, miksi en nauti edes bloggaamisesta? Oon pitkään oottanut sitä, milloin joku teistä huomaisi sen, kuinka joka tekstissä toistan samat asiat reenistä, koulusta, töistä, tästä arjesta. Mun lukosta kertoo se, että olin matkakertomuksen kirjoittanut melkein heti reissulta palattuani valmiiksi, mutta kuvat vaan puuttui. Nekin on ollut koneella jo useamman päivän ajan, mutta ajatus blogiin koskemisesta on enemmänkin yököttänyt kun nostanut innostuksen omiin sfääreihinsä...

No matkakertomus on nyt julkaistu, mutta innostus ei ole sen erikoisemmin palannut. Olen edelleenkin lukossa. Alkaa se ehkä hieman jo murtua, mutta vain hieman. Runoilusta on tullut mulle pakkomielle. Höpöttelen kaiken ääneen, mitään en kirjoita ylös. Mulla on ollut aikamoinen tunnekuohu sisälläni viime päivien aikana. Ympärillä sattuu ja tapahtuu. Tuntuu pahalta seurata, kuinka mulle tärkeät ihmiset eivät ole onnellisia. Sitä alkaa itse pohtimaan omaa tilannettaan. Mua ahdistaa, kun mulle tullaan sanomaan kuinka hyvin mun elämässä menee. Pelottaa heti, että entäs jos mullekin sattuu jotain pahaa jos myönnän olevani onnellinen? Mulle on tultu sanomaan, että mitä muuta voisin toivoa elämältäni enää, onhan mulla mies, koti, perhe, työ, koulu ja reenit. Minä toivoisin ainakin enemmän aikaa Henkan kanssa, haluaisin että perhe oisi lähempänä ja reeneissäkin on aina paljon parannettavaa. Ne asiat motivoi mua, ne motivoi mua tekemään asioita sen eteen, että asiat voisi olla vielä paremmin. En minä huvikseni täällä siivoa, kokkaa tai pese pyykkiä. Teen ne asiat, jotta mun ja Henkan ois täällä hyvä elää.

Oonko minä onnellinen? Voinko olla onnellinen, jos sisällä tuntuu vaan väärältä olla onnellinen. Tuntuu siltä, että mielummin jakaisin tätä onnellisuutta läheisilleni kun pitäisin kaiken itse (jos tämä nyt sitä oikeesti on). Tää tunne on kuitenkin aika outo. Se sisällyttää itseensä niin paljon asioita, että sitä on hankala käsitellä. Myönnän myös, että olen miettinyt sitä, voisinko olla jonkun toisen kanssa vielä onnellisempi kuin Henkan. Tarkoitan siis, että olenko nyt "onnellisuuden huipulla". Ääliömäistähän tämä miettiminen on, mutta kaikki minut tuntevat tietävät, että mulla on hirvee analysoinnin ja miettimisen tarve. Olen tullut siihen tulokseen, että niin kauan kun oon Henkan kanssa aidosti onnellinen, niin kauan olen siellä huipulla.

Olen itse itseni este. En anna itseni elää täysillä. Olen kontrollifriikki. Kaikkea pitää hallita, kaikkea pitää analysoida, syy on aina itsessäni. Siksi en ehkä koe itseäni niin onnelliseksi kuin ympärilläni olevat elementit mahdollistaisivat. Olen etuoikeutettu, tiedän sen, mutta on oma syyni, että siitä nauttiminen on niin hankalaa. Mikä ongelma mulla on? Sen sijaan, että painautuisin joka päivä Henkkaa vasten ja kiittäisin taas kuluneesta päivästä ja siitä, että se jaksaa rakastaa mua, minä aina mäkätän. "Miksi et voi hoitaa tiskejä nyt", "Sun pitäisi lukea niihin kirjoituksiin" jäkäjäkäjäkä. Tätä menoa Henkka ei ole onnellinen mun kanssa ja kohta minäkään en voi edes harkita sitä, että tää sisälläni vellova tunne on ylivoimaista onnea. Elämä on oikeesti ihan hirveen hankalaa, varsinkin kun yrittää analysoida kaikkea. Mutta se analysointi on osa mua, osa naisia. Nyt moni varmaan aattelee, että oon ihan dilledong ja passittaisi mut suoraan psykologille juttelee tästä, mutta mä nyt puhun mielummin tälleen tietokoneen näytölle.
Mut asiathan on niin, että kukaan ei osaa määritellä onnea. Se koostuu niin monista asioista, jotka yleensä on aika henkilökohtaisia, joten en yhtään ihmettele. Aikaisemmin kirjoittaminen on ollut osa mun onnea, mutta vaikka se on nyt ollut muutaman viikon ajan tauolla en ole kokenut onnellisuuden tasossani sen kummempia horjahduksia. Nyt sen huomaan. Huomaan, että tää teksti on enemmän asiaa täynnä kuin viimeiset 10. Tyhjäntäyteisiä sanoja otsikon alla, jolla yritän tehdä vaikutuksen teihin. Samojen asioiden toistaminen ei kerro teille mitään mun tunnetasosta. Se ei kerro teille mitään siitä, millaisia tunteita kävin läpi Mallorcan reissun jälkeen, kun otettiin Henkan kanssa yhteen. Kuinka me yhdessä puhuttiin kerrankin sanasta ero ilman, että minä itken Henkan rintaa vasten. Asetettiin rajat meidän suhteelle. Pitää osata päästää irti, jos tuntuu pahalta. Ei meistä tuntunut pahalta, molemmista vaan tuntui siltä, että suhteeseen voi panostaa vielä enemmän. Parasta se oli, että kumpikaan ei sanonut toisilleen, että SUN täytyy panostaa enemmän. Molemmat oli sitä mieltä, että MUN pitää panostaa enemmän. Meidän pitää yhdessä laittaa asiat rullaamaan niin, että meidän pienin kuiskauksin esitetyt haaveet omasta talosta ja takapihasta toteutuisivat. Pieniä uhrauksia, pieniä tekoja ja meidän suhde on parin viime päivän aikana pongahtanut uudelle levelille. Olenkin aina rakastanut tasohyppelypelejä.

Ja nyt jollekin, joka ajattelee edellisen virkkeen perusteella, että minulle suhde on vaan peliä katsokoon peiliin ja miettiköön uudemman kerran. Meidän suhde on minulle jotain, jonka eteen teen mitä tahansa, jotta se toimisi. Sitten kun tiedän antaneeni kaikkeni, mutta olevani silti onneton on aika päästää irti. Niin me sovittiin ja toivottavasti osataan niin tehdä, jos sellainen olo tulee eteen. Ollaan kuitenkin niin nuoria, että toisessa ei kannata väkisin roikkua. Mutta erittäin mielelläni minä vielä roikun ja ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos jaksaisin roikkua vaikka loppuelämäni. Taas niitä asioita, joita minun ei pitäisi jatkuvasti analysoida, koska näitä asioita ei voi etukäteen suunnitella.

AVAIN. Tämä teksti on se avain. Miten lohduttavalta tämä kirjoittaminen taas tuntuikaan. Outoa, ahdistavaa, pelottavaa, nääh ei sinne päinkään. Lähinnä tuttua, turvallista ja juurikin niin lohduttavaa. Pitänee ottaa tavaksi palata näihin pohdiskeleviin teksteihin ja jättää perus kuulumiset vähemmälle. Suurin osa teistä kuitenkin tietää, mitä teen. Lisäksi reeniblogeja, "kuulumisblogeja" ja muotiblogeja on ihan tarpeeksi, yhtään niitä halveksimatta. Joten ehkä minun pitää kulkea tätä omaa tietäni turhanpäiväisen jauhamisen ja pohdiskelun myötä. Jos joku vaikka teistä innostuisi lukemaan näitä tekstejä enemmän ajatuksen kanssa. Olenko siis nyt onnellinen löydettyäni itseni tämän tietokoneen näppäimistön hakkaamiseen käyttämäni tunnin myötä rakastuneena kirjoittamiseen.

Onni,
Määrittele se minulle.
Kenen takia tästä kaikesta on tullut hankalaa?
Miksi kukaan ei opasta?
Miksi kukaan ei neuvo miten elää,
Miten elää niin, että olen onnellinen?
Hyppy tuntemattomaan.
Olen vapaa,
Mutta olenko onnellinen?
Pelottaa.
Olenko onneton,
Jos kukaan ei ota kiinni,
Ei nosta minua tuntemattomasta pois?