I'll stay with you all for all of time

Heippa! Mulla on ollut suht' kiire viikkoja tässä ja aika ollut kortilla. Ei oo hirveesti ollut aikaa kertoa teille mun ajatuksista, tunteista ja touhuista, koska oon joutunut itekin miettimään niin paljon mitä teen minkäkin asian kanssa. Elämä on mulle suurta pohdiskelua, ei niinkään filosofista sellaista, yritän vaan ymmärtää itseäni ja se kaikki antaa mulle ripauksen ylimääräistä stressiä, mutta myös sisältöä tähän kaikkeen. Jos en pohdiskelisi niin paljon omia tunteitani ei välttämättä oltaisi Henkan kanssa yhdessä. En välttämättä tajuaisi sitä, kenestä pitää kiinni ja kenet laskea elämään elämäänsä ilman minua. Viime päivien aikana ystävien tuki on noussut pilviin. Mulla on ollut hankalaa, lähinnä omien ajatusteni kanssa. Oon joutunut pohtimaan kohtelenko Henkkaa oikein. Teenkö oikein, että jätän kaikki ahdistuneet ajatukseni puhumatta läpi sen ihmisen kanssa, jota ne ehkä kaikista eniten oikeesti kiinnostaa. Sille niillä on jotain merkitystä.

Oon kerännyt tän vuoden aikana ympärilleni uskomattomia ihmisiä Kuopiosta. On tullut kavereita, muutama todella tärkeä ystävä ja ihmisiä on siinä välimaastossakin. Mulla on kavereita lentopallopiireistä ja koulusta. Tyttöjen kanssa on niin kiva purkautua jätkien aivottumuudesta, rakkaudesta ja kaikesta muusta iki-ihanasta tyttöhömpötyksestä. Aikasemmasta elämästä, Kuopion ulkopuolelta mulle on säilynyt n. 10 ihmistä, tyttöjä kaikki, joiden kanssa pidän yhteyttä. Heitä voin oikeesti sanoa ystäviksi. Ihaninta on, että oon paljon lyhyemmässä ajassa löytänyt täältä suunnilleen saman verran uusia loistavia ystäviä, joita en halua laskea elämästäni pois. Tunnen, että olen kaltaisteni seurassa täällä. Olo on tosi turvallinen. Savoon pystyn todella helposti asettumaan. Nää ihmiset on oikeesti ihan huikeita.

Ketään erityisesti jalustalle nostamatta mun on pakko puhua tässä yhdestä asiasta, mun pojista. En tiiä ketkä kaikki teistä hölmöistä tätä lukee, mutta tiiätte kyllä että tarkotan teitä. Jätkät oli ensimmäiset ulkopuoliset ihmiset keihin tutustuin täällä, Henkan kautta tietty. Eka vuos olisi ollut niin tuskaa ilman noita minun kultapalleroita. Mun oli viime vuonna hankala löytää kavereita, elämä keskellä tulevia tradenomeja ei ollut mun juttu. Se porukka oli kuitenkin niin erilaista. Lisäksi mulla kesti aikani ennen kuin pääsin sisään tän seuran lentopalloporukoihin. Kuitenkin kaikilla oli omat kaveriporukkansa ja etsin ekan vuoden omaa paikkaani. Pojat kantoi Henkan kanssa mut läpi kaiken paskan. Niiden seurassa oon aina pystynyt olemaan oma itseni, oon aina voinu nauraa niiden jutuille ihan yhtä paskasesti kun mitä ne nauraa itekin. Mun ei tarvii miettiä, että mitä ne musta aattelee, koska ne on vielä hullumpia kun minä. Juttujen taso tuppaa tippumaan turhankin matalalle välillä, mutta siinä tuntee sillo ittensä yleensä paljon fiksummaksi. :D Mut pojat on ollut mun tukena myös muullakin tavalla. Pystyn puhumaan pojille mun murheista, haen turvaa niistä itse asiassa aika usein. Tietty tää toimii myös toisin päin. Meidän keskustelut ei todellakaan oo mitään pissikakka-läppää koko ajan vaan oon oikeesti yllättynyt kuinka fiksuja noi on.

Valehtelisin jos väittäisin, että ne ei oo mun ystäviä siinä misä tytötkin. Ne on jopa niitä tärkeimpiä, mitä maa päällään kantaa. En vaan voi kuvitella elämääni ilman niitä, koska mulla ois pirun paljon tylsempää sillon. Tietenkin joskus ärsyttää kun ne on niin usein meillä, aina valtaamassa meidän olkkarin, mutta kaiken sen ärsytyksen seassa kiitän mielessäni siitä, että ne on täällä. Meidän porukasta kertoo aika paljon se, että voidaan lähteä jätkien kanssa shoppailemaan siinä missä tyttöjenkin kanssa. Se ei oo vaan niin vakavaa sillon :D Plussaa on myös se, että me ei ikinä riidellä.


Postauksen kuva tarjos Googlen kuvahaku

Pojille oon myös pystynyt avautumaan hitusen tästä kaikesta, mun sisällä vellovasta tunnetilasta, kun oon vaan jumalattomassa lukossa. En tiiä mihin suuntaan haluan elämääni kuljettaa. En ymmärrä miten jouduin tämmöseen tunnetilaan, koska mulla on jo kaikki unelmien opiskelupaikasta avomieheen. Silti jotenkin tuntuu, että kaikki ei ole oikein. Mun pitää vaan näiden ihmisten avulla ratkaista se, mikä se on. Tiiän että saan näiltä rakkailta kaikken tuen mitä tarvitsen, koska nekin näkee, että mun ei oo hyvä olla. Käytän yötkin miettimiseen. Yritän saada sen ratkaisun päähäni, mut unet vaan hankaloittaa kaikkea. Mun alitajunta elää omaa elämäänsä, joten monesti herään ahdistuneena aamulla miettimään, miksi näin sellaista unta. Ootan taas että ne palaset alkais loksahdella paikoilleen ja kaikki ois taas onnellisesti kunnossa. En voi tietää millon se tapahtuu, mun pitää vaan malttaa oottaa.

Mun päivät on ton miettimisen lisäks kulunut melko pitkälti koululla ja töissä. Kotona on kerennyt käydä välillä kääntymässä, lähinnä nukkumisen ja ruokailun merkeissä ja sit taas baanalle. Vaikka tekemistä riittää niin silti nautin siitä, että mulla ei oo mahdollisuutta jäädä istumaan ja murehtimaan, miksi kaikki ei oo mun päässä oikein. Moniulotteinen tilanne, josta mun pitää kuitenkin iha ite löytää tieni ulos. Wish me luck! Meillä alkaa ensi sunnuntaina kausi ja mä alotin tän viikon kuumepotilaana. Jos jotain positiivista etsii niin aikaa parantumiseen on onneksi useampi päivä ja kerkeen nyt sohvapotilaana lukemaan tentteihin. Kai tässä elämässä on tuossa vieressä makaavan ukkelin lisäks muutakin hyvää :) Toivottavasti teidän viikko lähti hitusen paremmin käyntiin kun mulla, mut eiköhän elämä voita tässäkin tapauksessa. Palaillaan, pus!