Yksin vai yhdessä?

Moi. Aloitan tätä tekstiä nyt kolmatta kertaa. Tuntuu, että en millään meinaa löytää sanoja kuvaamaan tätä tunnevyöryä, joka mut on ylittäny viime viikkojen aikana. Elämä on näyttänyt nurjaa puoltaan ja minä oon hieman epätavalliseen tapaan lähtenyt myötäilemään sitä. Joka ilta on päättynyt enemmän ja vähemmän känkkäränkän voimin viimeisen viikon aikana, vaikka varsinaista syytä en vieläkään osaa sanoa. Mulla oli kuukauden jakso eron jälkeen, kun en osannut muuta kuin hymyillä. Tietynlainen helpotus oli päällä ja kielsin itseäni ajattelemasta eron negatiivisia puolia. Sunnuntai-iltana yleisen pahan olon vallitessa minut aloin miettimään, kuinka yksin oon nyt. Kuinka haluaisi päästä jonkun kainaloon, kun se mökömökö pääsee yllättämään. Itkin.

Jotenkin tuntui, että koko kroppa tavallaan puhdistui sen illan jälkeen. Kyynelten seassa purin omia ajatuksiani samalla tärkeille ihmisille, puhuin puhelimessa ja vuodatin asioista, joiden en ees tienny mua vaivaavan. Sen illan jälkeen oon löytäny itteeni takasin. Oon tajunnut, mikä mulle on tärkeetä. Oon panostanut reenaamiseen vieläkin enemmän tällä viikolla. Oon tajunnut, et löysäily vie mua vaan kauemmaks siitä, mikä haluan joskus olla. Yritän ottaa itteeni niskasta kiinni koulujuttujen kanssa. Ennen kaikkea poistun näiden neljän seinän sisältä ja lähden nauttimaan elämästä. Musta on ihana istua tyttöporukalla kahvilassa juttelemassa, mutta oon kaivannut myös sitä, että pääsee tanssimaan ja hieman tuulettumaan yöelämäänkin. Lauantaina olisikin sitten tarkoitus muistuttaa itteeni siitä, että elämässä on muutakin kun lentopallo, työt ja koulu.

Oon kuitenkin pohjimmiltani ihminen, joka haluaa viettää suurimman osan ajastaan yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa. Välillä tietenkin tekee hyvää tälleen istua yksin ja huilata, mutta silti oon lentopallokentänkin ulkopuolella joukkuepelaaja. Tarviin muita, että pärjään täällä. En oo pitkään aikaan nukkunut niin hyvin, kun nukuin viikonloppuna kotona. Olo oli niin turvallinen ja rauhallinen, kun nukkumaan mennessä äidin ja isän äänet kantautui vielä alakerrasta ja aamulla herätessä sai lukea porukoiden kasvoilta, että ne oli yhtä iloisia mun vierailusta kun minäkin.

Vahvempi. Rohkeampi. Itsevarmempi. Vuoden 2014 ensimmäiset kuukaudet ovat sisälteneet isoja asioita, muutoksia. Tää vuosi on kuitenkin antanut mulle jo nyt todella paljon, kasvattanut ja opettanut asioista. Oon saanut mun elämään uudenlaista sisältöä, vaikka oon tärkeistä asioista joutunut luopumaankin. Uuden vuoden lupaus pitää. Niin kauan kuin saan samanlaista tukea, kun mitä sain sunnuntaina niin mulla ei oo tässä maailmassa mitään hätää. Nyt tää viikko menee nautiskellessa loppuun. On lentopalloa, on ystäviä, on hauskanpitoa, YHDESSÄ!

-Krisse