22062015

Mä oon se pikkutyttö maalta, joka lapsena teki kaiken niinkun vanhemmat sanoi. Keskimmäinen lapsi, joka sai osansa niin pikkuveljen kuin isosiskonkin naljailusta ja oli umpisurkea laukomaan mitään takaisin. Se "nössö", joka ei ala- ja yläasteen liikuntatunneilla uskaltanut hypätä pää edellä veteen ja sukeltaminenkin pelotti. Se tyttö, joka halusi ala-asteella koulun suosituimman tytön parhaaksi kaveriksi, turhaan. Mä oon se, joka on ikuisuuden haaveillut ystävistä, jotka on mun ystävä koska mä oon mä. Ja unelmoinut super romanttisesta miehestä ja kaikesta muusta romanttisesta hömpästä. Mä oon yksi niistä, joka on tajunnut, että kaikkea ei voi saada, mutta kaikki noi faktat ja haaveet on tehny musta tällasen.

Mun on ollut ajoittain vaikea ymmärtää sitä, että on hyvä, jos puoletkaan haluamistani asioita toteutuu. Faktahan on se, että suunnitelmat menee varmaankin enimmäkseen mönkään kuin, että ne onnistuisi. Mä oon kuitenkin aina ollut enemmänkin semmonen taivaanrannanmaalari. Oon halunnu uskoo, et elämässä tapahtuu elokuvamaisia hetkiä ja kaikki menee loppujen lopuksi aina hyvin. Ihmisistä uskotaan sitä parasta ja yritetään koko ajan tutustua uusiin ihmisiin. Mun avoimuus pohjautuu ehkä siihen. Samoin kuin pelko satuttaa muita. Kaiken pitäisi olla täydellistä, mukavan pumpulista ja turvallista. En oo ihminen, joka poistuu omalta comfort zoneltaan helposti. Mä pidän paljon siitä, että asiat ei muutu.

Edellä mainitut asiat ovat ehkä johtaneet siihen, että ressaan niin paljon. Stressi on mulle edelleen tosi iso mörkö, eikä oo mikään ihme, että puhun asiasta niin hemmetin paljon täälläkin. Mä oon onneks löytänyt elämääni niitä ystäviä, jotka pitää musta just tälläsenä ja tukee. Jokainen menetys, epäonnistuminen ja jonkun tahaton/tahallinen satuttaminen jättää ison jäljen muhun. Ja asiaa vatvotaan ja vatvotaan ja siitä vatvomisen ympyrästä on hirveen vaikee hypätä pois, voin kertoo. Jaaa stressi tuli siinä samas ympyräs vastaan. Mä tiiän, et oon saanut monen mielessä jonkun draamakuningattaren maineen, vaikka todellisuudessa mä inhoon semmosia tilanteita. Mä myönnän, että pahan olon ja ahdistuksen vallatessa tunteet, tulee lauottua mitä sylki suuhun tuo, mut eiköhän kaikki muutkin niin tee. Ja mä aijon parantaa tapani.

Yksi uusi ystäväni sanoi mulle tossa juhannuksena tosi fiksusti, että mun pitää oppii myös kovettaa itteni. Sosiaalisuus ja avoimuus on todella hieno asia, mutta mun ei tarvitse olla sosiaalinen ja avoin ihmisille, jotka ei ees yritä ymmärtää mua tai pidä musta tällasena. Mä en haluu olla itselleni ihminen, joka oli vaan kuuliainen nössö ja ikuinen haaveilija. Mä haluun olla se tyttö, joka uskoo itseensä ja tekee niistä haaveista totta. Tyttö, joka lähtee lentopallolinjalle lukioon ja aloittaa pelaamisen täysin nollasta tai uskaltaa rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on. Ja jotta kaikki se on mahdollista, mun pitää oppia itsestäni asioita jatkuvasti. Tässä postauksessa oli taas asioita, joita olen viime aikoina oppinut. Ei ehkä sisällöltään mitenkään selkeä tai helposti ymmärrettävä, mutta toivottavasti se sai monet teidätkin ajattelemaan.

- Krisse