Vastoinkäymisiä

Kaikki pysähtyi  hetkeksi, kun makasin tänä aamuna YTHS:n lääkärihuoneessa piikki polvessani. "Täällä on jonkin verran nestettä niin otan sen pois", lääkäri sano tökkiessään ilkeän tuntuisesti polveni syövereihin. Minä säpsin ja purin hammasta, vaikka kiltti setä hokikin, että pitää ääneen sanoa, jos sattuu. En vaan kyennyt sanomaan mitään. Siinä vaiheessa, kun samainen setä istui jalkojeni vieressä väännellen ja käännellen polveani irvistin kivusta. En ole pitkään aikaan tuntenut semmosta kipua missään. Mun polvet on oikeestaan perinnöillisistä syistä kipuillut vähän milloin mistäkin. Molemmat on tähystetty ja sieltä on poistettu vaan vaatimattomat kalvopoimut, jotka aikoinaan hankasivat polvea ja estivät niitä suoristumasta.

Muistan ikuisesti sen hetken, kun olin lähdössä kouluun. Olin silloin vielä ala-asteella. Seisottiin siskoni ja veljeni kanssa meidän talon risteyksessä odottamassa linja-autoa. Nojasin postilaatikkoon ja kun lähdin siitä sitten liikkelle, polvi oli jumittunut puolikoukkuun asentoon eikä suostunut suoristumaan millään. Kipuja ei ollut, mutta jokin oli pielessä. Kasvuvaiheessa pahinta tuskaa aiheuttaneet patit jalkojeni puolessa välissä (polvet siis) alkoivat muistuttamaan minua siitä, mitä isäni, tätini ja pappani olivat kokeneet ja mikä todennäköisesti olisi joskus myös minun kohtaloni. Isällä oli ilmennyt rustovaurioita tämän pelatessa lentopalloa, tätini polvet on leikattu useamman kerran ja pappa käveli polvet koukussa niin kauan kun kykenen muistamaan. Olin osittain helpottunut, kun mun polvista ei sitten kalvopoimuja kummempaa löytynyt. Ei siitä polvesta, joka silloin 2006 leikattiin eikä tuosta toisesta, joka pääsi tähystykseen neljä vuotta myöhemmin, kun olin aloittanut ensimmäiset vuoteni lentopallon parissa.

Olin kaavaillut teille innoissani postausta reenaamisesta. Siitä kuinka tuntuu, että kaikki kulkee taas uudella innolla eteenpäin paremmin kuin hyvin. Sen sijaan mielessä pyörii nyt vaan huominen ortopedin käynti ja se, että mitä jos tuossa turvonneessa polvessa onkin jotain pahasti vialla? No nyt oon kuitenkin buranakuurilla ja yritän pitää jalkaa mahdollisimman paljon levossa. Päivät tällä viikolla sisältävät siis keskivartalo- ja yläkroppareeniä täällä kotona, koska kävely pitemmän päälle tuntuu iha p*skalta. Hirveen pitkiä aikoja en voi myöskään yhtä jaksoisesti seisoa, koska turvotus pakenee kohti polvea. Onneks mulla on taas ollut tuki tässä lähellä, koska mulle tää reenaamattomuus motivaation ollessa huipussaan on yhtä tuskaa. Jokainen vihlaisu ja kipu saa kyyneleet nousemaan silmään, ei siksi, että koskee vaan siksi, että se tarkoittaa sitä, että en voi reenata lajia/jalkoja tänäänkään.

Meidän kevätkausi alkoi tappiolla, joka ainakin mua henkilökohtaisesti motivoi entistä enemmän reenaamaan. Oon asettanut itelleni tavoitteita, lähinnä lajillisesti mutta tällä kertaa myös ulkonäöllisesti. Keskivartaloa tuleekin nyt tässä lepojakson aikana tehtyä varmasti ihan mukavasti niin kuin käsiäkin, jotka yleensä on tälleen kauden aikana mulla vähemmällä reenillä. Keskityn niihin yleensä peruskuntokaudella enemmän. Oon myös alkanut vähän panostaa ulkoiseen olemukseeni muutenkin, nyt kun tajusin miltä haluan näyttää. Oon saanut hurjasti itsevarmuutta ja se ujo tyttö alkaa pikkuhiljaa pääsemään ulos kuorestaan myös ulkonäöllisesti. Pätkäsin viikonloppuna hiuksista 10 senttiä pituutta pois ja nää tuntuu niin multa. Teen tosta reenamisesta ja ulkonäkö jutusta parempaa postausta, kunhan kerkiän kuvia ladata ja malttaisi keskittyä siihen kirjoittamiseen ajan kanssa. Nyt mieli vähän vaeltelee tenttiin lukemisen ja polven kipuilun välillä.. Toivottavasti huomenna selviää polven kipuiluun/patela jänteen viereen ilmestyneen patin syy ja pääsen tekemään oikeita asioita, jotka helpottavat paranemista. Tää postaus menee nyt ilman kuvia, palaillaan pian.

- Krisse