Ystäviä, ikuisesti

Ensimmäinen iso ihastus muuttuu rakkaudeksi, kaikki on ihanaa ja uutta. Kaikki vuorokauden tunnit uppoavat yhteen mieheen, yhteen tunteeseen. Kaikki muut ympärillä sumenee. Kaikki aikaisemmat ihmissuhteet siirtyvät taustalle, koska nehän ovat kestäneet jo tähän päivään asti niin miksi eivät kestäisi jatkossakin. Olen ollut se ystävä, joka on ikään kuin hetkeksi vedetty vessanpöntöstä alas, kun elämään on tullut uusi mies/nainen. Ystävyys on tuntunut sillä hetkellä mitättömältä, miten joku voi oikeasti tehdä noin ja samalla väittää, että välittää? Ymmärrystä ei hirveämmin liiennyt ennen kuin jouduin itse kyseiseen tilanteeseen.

Jälkikäteen kun miettii niin tämän muutoksen näkee täällä blogissakin. Ennen Henkan mukaan tuloa postauksissa vilahteli ystävien nimiä, muistoja jne, mutta kun aloitin ensimmäisen vakavan suhteeni postaukset oli pelkkää lässytystä siitä, kuinka onnellisia sitä nyt ollaankaan. "Ei ole ollut aikaa" kuului mun vastaus, kun ystävät kyseli, miksi musta ei ole kuulunut mitään. Rehellisesti sanottuna ajattelin, että kyllä ne ystävät siinä pysyy ja saan hyvillä mielin nauttia siitä fiiliksestä, mikä mut oli täysin vallannut. Pahimmillaan, kun joku uskaltautui juttelemaan saatoin vain hehkuttaa omaa onneani ja olla huomioimatta sitä, että toisella saattoi olla rankkaa. Olin paha ihminen, ihan oikeasti.

Heräsin tohon kaikkeen vuosi sitten, kun seurustelua Henkan kanssa oli takana vajaa vuosi. En ollut onnistunut uudessa koulussani luomaan kun yhden hyvän ystävyyssuhteen, koska mua ei vaan kiinnostanut. Selitin kaikille, että porukka ei ollut samanlaista kun minä. Olin laiska solmimaan ystävyyssuhteita, koska oli niin "hankala" pitää vanhojakin yllä. Ainut "hankala" siinä tilanteessa olin minä. Tajusin, että ainoat kunnon ystävät, joita olin Kuopiosta siihen mennessä saanut oli pojat, joihin olin yllätys yllätys tutustunut Henkan kautta. Istuin päivät kotona poikien kanssa ja luulin olevani onnellinen. Pojissa ei tosiaankaan mitään vikaa ole, päinvastoin, mutta kyllä niitä tyttö kavereitakin tarvitsee.

En ollut huomioinut kunnolla niitä upeita ihmisiä, joita elämässäni jo oli ja joita siihen oli puolivuotisen Kuopio-taipaleeni aikana tullut. Tutustuin joukkueeni jäseniin, tutustuin ihmisiin, joista tuli mun sydänystäviä. Yritin korjailla vanhoja ystävyyssuhteita, vaikka joidenkin mielestä en mitään ollut väärin tehnyt ja sain hyvin ymmärrystä puolelta ja toiselta. Olin ollut ekaa kertaa itsekäs, liian itsekäs ja se tuntui musta tosi pahalta. En pysty vieläkään ymmärtämään sitä, miten saatoin pitää niin tärkeitä ihmisiä itsestäänselvyyttenä varsinkin kun olin niin monelle ystävälle siitä paasannut, kun olin itse ollut se "hyljätty" osapuoli. Sen jälkeen, kun pystyin tajuamaan ton kaiken mun käsitys ystävyydestä on kehittynyt. Pystyn sanomaan, kuka todellisuudessa on ystävä ja kuka ei. En koskaan ole itse ollut semmoinen tyttö, joka mököttää ystävälle, jos se ei pidä yhteyttä. Se ei tarkota, ettenkö olis hänen mielessä tai etteikö hän välittäisi. Otan asiat vähän rennommin, ehkä vähän turhankin, mutta kyllä ne ihmiset, jotka mulle on tärkeitä sen oikeasti tietää riippumatta siitä kuinka usein pidetään yhteyttä. Nykyään pelkään olla itsekäs, mutta silti olen oppinut sen, että oma etu pitää aina laittaa edelleä. Pitää uskaltaa sanoa, että ei jaksa, jos on rankkaa ja kaveri pyytää kahville. Sekään ei kaikille ole itsestäänselvyys.

Tänään oli ystäväpäivä. Näin eka Emppua kahvittelun merkeissä ja päästiin pitkästä aikaa höpöttelemään kaikesta maan ja taivaan välillä. Emppu on semmonen, joka saa muhun aina uutta virtaa, energiaa jaksaa ja lisää motivaatiota ihan kaikkeen. Siitä naisesta monen pitäisi ottaa mallia. Nytkin tuli heti semmonen olo, että perkele mun pitää vaan uskaltaa. Emppu on tukenut mua vaikeina aikoina ja minä olen myös yrittänyt parhaani mukaan olla tukena. Me nähdään päivittäin reenissä, mutta harvemmin tulee keskusteltua mitään kuulumisia syvempää, joten nää kahvitteluhetket on tosi tärkeitä. Tyttö kavereiden kanssa kun saa puhua ihan mitä sattuu miettimättä sen kummemmin, et onko nyt soveliasta sanoa näin jne.

Sit loppupäivästä istuskeltiin meillä Tanelin kanssa. Tutustuttiin Tanelin kanssa Henkan kautta, kun Kuopioon muutin, mutta ystäviä meistä tuli vasta viime syksynä. Harvan ihmisen kanssa syntyy semmosta tietynlaista yhteyttä ja voi vaan olla toisen seurassa miettimättä liikaa sitä, mitä sanoo. Mun on ollut aina tosi helppo luoda poikienkin kanssa ystävyyssuhteita, ne kun on ihan erilaisia kun tyttöjen kanssa. Se on tietyllä tasolla vähän rennompaa ja helpompaa ja sitä se on kyllä Tanelinkin kanssa. Tänäänkin sammutettiin vaan telkkari ja keskusteltiin ihan mistä sattuu ja keskityttiin vaan siihen hetkeen. Joskus taas saatetaan pelata 4 tuntia fifaa putkeen ja samalla puhua kuulumisista tai heittää läppää. Hassuinta on se, että Tanelille pystyn puhumaan myös tunteista ja kaikesta semmosesta, josta yleensä puhun vaan naispuolisille ystäville. Ollaan lähestytty tosi paljon ja Tanelista on tosiaan tullut mulle tosi hyvä ystävä. Meillä on hauskaa aina ja toisesta on tullut niin tärkeä, että ei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Yksinkertaista ystävyyttä aidoimmillaan, mitä muuta sitä tarviikaan?

Oon aina inhonnut sitä, kun väitetään, että tytöt ja pojat ei voi olla vaan ystäviä. Mulla poikapuolisia ystäviä on vähintäänkin saman verran kun tyttöjä. Jokainen ystävyyssuhde antaa elämään erilaista sisältöä ja rikastuttaa elämää. Jokainen mun ystävä on mulle tasan yhtä tärkeä riippumatta siitä, kuinka kauan oon ihmisen tuntenut tai onko siinä ystävä-sanan edessä liitettä "paras" vai ei. Valehtelisin, jos väittäisin että oon täydellinen ystävä itse, koska sitä en todellakaan ole, vaikka oonkin huomannu tässä elämän aikana tehneeni edellä mainitsemiani virheitä. Mulla on paljon opittavaa ystävänä olemisesta niin kuin paljon muustakin. Siksi nää ihmiset tässä ympärillä onkin, ne opettaa ja tukee mua. Siksi toivonkin, että nää ihmiset, jotka mun elämässä on nyt pysyy siinä myös aina ja jakavat myös jatkossa ne ilot ja surut mun kanssa.

- Krisse