Kuka voisi kellon seisauttaa..

Tähän sitä sit taas oon tullu et elämässä pitäis osata tasapainoilla niin perheen, vapaa-ajan, töiden, Henkan, pääsykokeiden kuin kavereidenkin välillä. Aika kulkee niin lujaa, että ei oikein tiiä miten kerkeää tehä kaikkea. Mulla olis kolmen päivän vapaat huomisen työpäivän jälkeen. Sunnuntai menee porukoiden ja pääsykoekirjojen kanssa, maanantai ja tiistai Henkan ja kavereiden kanssa. Onneks Henkan kanssa voi rauhottuakin eikä tarvii koko ajan olla tekemässä jotakin.

Mä oon loppujen lopuks niin onnellinen nyt, että ei pitäis valittaa eikä miettiä asioita liikaa. Silti musta tuntuu et ahistaa enemmän kun ei tiedä millon näkee Henkkaa seuraavan kerran ja millon kerkeis valmistella lakkiaisia. Lakkiaisten eteen en oo muuta tehny kun suorittanu kirjotukset ja tilannu mekon. Pitäs vielä haravoida piha, pestä ikkunat, siivota koti, harjoitella kampaus ja meikki kuntoon siskon kanssa, miettiä tarjoilu jne. Mun pää räjähtää jos alan listaamaan näitä nyt tän paremmin. Mut on luotu stressaamaan, siltä ainakin tuntuu. Oli asia mikä tahansa niin mulle tulee ekaks se ahistus. Meinasin pilata jo Henkan ja mun vappusuunnitelmatkin kun aloin miettimään liikaa..

Mulla on joku ongelma itseni kanssa. Mulla on maailman parhaat porukat ja maailman paras poikaystävä, mutta niiden yhdistäminen vaan pelottaa mua niin hirveästi.. Henri näkee kyllä porukat kun tänne tulee, mutta me ei mennä kotiin vaan jäädään kämpälle yöksi. Pelottavaa jotenkin ajatella: minä vien poikaystävän kotiin. Koskaan en ole sellaista aiemmin tehnyt, kun on tuntunut aina siltä, että porukat ei olis valmiita siihen. Saatto olla et minä en ollu valmis. Nyt olen, mutta sitten selviskin että porukat ei oikeasti ole tai no isä ja veli ei ole. Isällä joku hirveä suojeluvietti mua kohtaan tai niin mä ainakin luulen. Mut eiköhän tää tästä, vähän tottumisen paikka meille kaikille.

Oon ihan varma, et ajan kanssa Henkasta ja iskästä tulee hyvät "kaverit". Äidin puolen suvun Henkka on ainakin jo voittanu puolelleen. Hassua ees kirjottaa tämmösistä asioista, en vieläkään usko tätä että kaikki on hyvin myös parisuhderintamalla. Yks mun parhaimmista kavereista sano jo mulle, että varo ettet lähe liikaa leijailemaan, mutta musta mä oon tän ansainnu.

Töissä on sujunut hyvin, tuntuu et kerrankin on semmosessa työpaikassa jossa oikeesti viihtyy koko kesän. Henkka on tuonut mukanaan mun elämään niin paljon positiivisuutta, et jos mä jossakin vaiheessa oppisin myös unohtamaan tän turhan miettimisen. Elämä palkitsee, jopa minua, kun vaan jaksaa odottaa.

Life is beautiful

Mainitsin viimeks siitä jostakin asiasta, mistä en enempää sillon halunnu lähteä kertomaan, mutta nyt ois loistava ajankohta vähän valaista asiaa. Pari viikkoo sitten sattui semmonen hassu juttu, että mun elämään astui jätkä. Aattelin sillon, että kunhan tässä nyt jutellaan, kun enhän mä sitoutumista hakenutkaan. Nyt on menny tosiaan se pari viikkoa, oon tavannu Henkan porukat ja ollaan virallistettu tää juttu.

Asiat menee tosi nopeeta vauhtia, mut nyt on sit sopiva aika taas vähän hiljentää tahtia. Mun on nyt tosi hyvä olla, en muista millon viimeks ois tällänen olo ollut, eikä tässä oo enää mitään syytä kiirehtiä. Edetään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä tästä oikeesti tulee. :)

Niin ja tosiaan SM-pronssiaaaaaaaaaaaaa!! Ihan mahtava kausi takana parhaiden likkojen kanssa ja mun ura plokissa kruunattiin sit mitallilla. Huippu fiilis!

Tää postaus jää nyt tälläiseksi hehkutukseksi, asiaa sit joskus myöhemmin. Nautin nyt tästä hetkestä ja tästä olosta!

Makaronilaatikkoa ja räntäsadetta

Taas ois yks pitkä päivä takana. Heräsin siinä kymmenen aikaan, söin aamupalaa, jumppailin ja silti tuntu et aika ei mihinkään suuntaan kulkenu. Tajusin täs päivän aikana, että mua ei vaan oo tarkotettu olemaan kotona tyhjänpanttina. Tietenkin sitä vois enemmänkin kehitellä itelleen toimintaa, että oma moka. Jotenkin ei kuitenkaan vielä niin tylsää ollu, että oisin tarttunu imuriin ja imuroinut äidin yllätykseks, joten jätin sen huomiselle. Se ei kuitenkaan tiiä, että oon tämmöstä ees miettiny, että ei mitään kiirettä!

Uskaltauduin jopa jonne märkään keväiseen ulkoilmaan, kun kävin vähän kävelemässä ja tekemässä lumitöitä. Oli jotenkin tosi tyhmää, että räntää tuli taivaan täydeltä, mutta samalla tuntu ihanalta kun sulki silmänsä ja tunsi kun hiukset ja kasvot kastu. Oli niin sopivan lämmin, että pysty kuvittelemaan ittensä seisomassa kesäisessä vesisateessa, ahh kesä! Hoitelin elukoita ja lämmitin itselleni makaronilaatikkoa. MTV:n sarjat tuli kaluttua kans läpi.. Että mä ootan huomista, kun pääsen reeneihin rääkkäämään vähä itteeni ja ennen kaikkea näkemään mulle rakkaita ihmisiä! Yksin olo ei oo mun juttu vaikka kuinka jumppailisinkin. Oon niin joukkuepelaaja, että tarviin niitä muita että saan itestäni joka reeneissä parhaimpani irti.

Pääsykokeisiin lukeminen tuntuu jotenkin tosi turhalta. Ehkä ekaa kertaa elämässäni en vedä hirveetä stressiä siitä, että mulla on 302 sivua ja päivämäärä johon mennessä niiden sivujen sisältö pitäs olla tauttona mun päähän. Tiiä sitten onko se hyvä asia vai ei.. Kuitenkin haluan panostaa noihin tuleviin opintoihin ihan tosissani riippumatta siitä alkaako ne nyt syksyllä vai vuoden päästä.

Mulla on nyt tosi hyvä olo niin fyysisesti kun henkisestikin, kun mun elämässä tapahtuu taas kerrankin jotakin kunnollista. Siitä, että mitä tapahtuu, en uskalla nyt enempää sanoa. Seurailen nyt miten asiat menee eteenpäin ja infoan teitä sitten. Alan saamaan ajatuksiani pitkästä aikaa selville enkä odota sitä, että joku tulis ja ratkaisis ne mun puolesta. Haluan muuttua paremmaksi ihmiseksi ja se taitaa onnistua, kiitos näiden viime päivien tapahtumien. Mun on pakko oppia hölläämään otetta niin, että en rääkkää itteeni stressillä, mutta silti pidän samalla tavalla huolta omista asioistani kuin ennenkin.

Nyt loppuviikko kuluukin sit lentopallon ja likkojen kanssa. Toivon niin kovasti, et viikonlopusta tulee ikimuistoinen, hyvä reissu. Nauttikaa lumesta vielä kun voitte, uskon (toivon..) että se kyl tosta katoaa pikkuhiljaa. Aurinkoisia päiviä!

Haastetta kehiin!

Maisu sit päätti haastaa mut ja pitäähän sitä haasteesta nyt ottaa kiinni, joten tässä tulee :)

Kirjoita itsestäsi kahdeksan asiaa, joista pidät. Ulkonäkö/luonne/taito/mikä vain.
Nyt on lupa kehua itseäsi! Laita haaste eteenpäin ainakin yhdelle bloggaajalle.

1. Taito kuunnella muita
2. Pituus
3. Avoimuus
4. Uskallan olla oma itseni
5. Olen omasta mielestäni hyvä koulussa
6. Olen onnistunut keräämään ympärilleni maailman ihanimpia ystäviä
7. Rauhallisuus
8. Halu kehittyä kaikessa, mitä teen

Nyt jää haaste laittamatta eteenpäin, täällä niin vähän tuttuja bloggaajia.

Olipas aika hankalaa :oo Mun on loppujen lopuks aina ollu hirveen vaikea löytää niitä hyviä puolia itsestäni. Yläasteella koin aika rankan identiteettikriisin. Musta tuntu, et halusin aina olla joku muu kuin minä itse. Aina joku oli kauniimpi, hauskempi, enemmän oma itsensä. Lukioon kun pääsin niin huomasin, että en saa omanlaisia ystäviä jos en itse uskalla olla oma itseni. Yläasteen aikaset ystävät on mulle rakkaita, enkä mä sano, että ne ei oo munlaisia. Kuitenkin tuntuu siltä, et ollaan vähän joidenkin kanssa vieraannuttu toisistamme, osittain johtuu siitä et aikaa näkemiselle ei ole jäänyt.

Välillä mua harmittaa ihan hirveästi, kun on pitänyt priorisoida asioita ja oon tehnyt sen ihan päin honkia. Lentopallo ja koulu on mulle aina ollu tärkeitä ja oon niihin halunnu panostaa, mutta aina ois pitäny jostaki kuitenkin kaivaa sitä yhteistä aikaa niille ihmisille, jotka autto mua selviämään yläasteesta. En oo koskaan ollu mikään hirmu suosittu ihminen, ainakaan omasta mielestäni. Välillä tunsin oloni tosi yksinäiseksi, vaikka ihmisiä olikin siinä ympärillä. Tuntu et olisin niiden elämässä vaan kierrätysjätettä: mut saatto aina käyttää uudelleen hyvänä kaverina kun oli tarvetta, sit ku ei enää huvittanukaan niin otettiin etäisyyttä. Onneks yläasteen lopulla saatiin kasaan tiivis porukka, jonka kanssa mun oli hyvä olla.

Mulla on omasta mielestäni sen verran järkeä ja ikääkin, et mä en tarvitse sen tyylistä elämän täytettä enää, mitä ne "turhan päiväset" ystävät oli. Oonkin tosi ylpeä itestäni, kun oon vihdoin viimein uskaltanu olla oma itteni, välittämättä siitä, mitä muut musta ajattelee. Tai no tietenkin mä jollakin asteella aina mietin, et "miks tuo nyt kattoo mua tolleen kun sanoin näin", mutta en mä siitä hetkahda. Mulla on yleensä ollu myös hirveä tarve miellyttää muita, siitäkin tavasta oon pääsemässä eroon. Omana itsenäni oleminen on paras idea, minkä oon ikinä saanu. Nautin siitä, että olen just tällanen mitä olen. Taisin tästä asiasta mainita jo aikaisemmassa tekstissä, mutta tulipahan taas avauduttua. Tästä asiasta puhuminen on tärkeää mulle ja toivottavasti jotkut teistä pystyy samaistumaan tähän jollakin tasolla.

Sit asiasta kolmanteen. Ylläkseltä kotiuduttu. Oli varmaankin tosi rankka reenireissu kun painoa putos se 5 kiloa.. Tulihan sitä lenkkeiltyä ja tehtyä kuntopiiriä, mutta mahatautihan sen painon sai alas. Mut tulihan tuokin reissu koettua. Nyt sit kun saa kropan kuntoon alkaa viimeinen puristus kohti lopputurnausta. Ihana päästä vetää taas palloreeniä, muuta en nyt kaipaakaan :)

Missä se kesä on?

Istun tässä mökillä sohvalla ja odottelen, että äiti tuo kohta pitsaa. Ylläksen loma on ollu tähä asti kyl aika monivaiheinen aina vatsatautiepidemiasta semmosiin "normaaleihin" päiviin. Nyt onneks alkaa porukka parantua ja itekin jo ihan hyvässä kunnossa. Niin, jos nälkää ei oteta huomioon.

Ei oo sit taaskaan tullu baariin lähettyä, osittain taudin takia, osittain siks että ei vaan huvita. Tädit vaan nauranu et munhan pitäis tässä iässä olla joka ilta menossa.. Jotenkin tuntuu, et kaikista eniten tulin tänne kuitenkin lepäämään. Kevät ja kirjotukset veti musta niin pahasti voimat pois, että ennen lopputurnausta yks akkujen lataamis-viikko ei oo pahitteeks. On tässä kuitenkin tullu liikuttuakin, urheilu ei unohu koskaan :)

Lauantaina sit nokka kohti Rovaniemeä. Kierretään iskän kans sitä kautta kattomassa Lakkapää-Sampo pronssipeli ja koitetaan kannustaa Sampo voittoon. Sit JOS/KUN Sampo voittaa, vähä juhlistetaan sitä ja hotelliin yöks. Kotiin pääsis sitten sunnuntaina, vihdoin. Sit alkais armoton reeniviikko ja elämäni eka lopputurnaus ois käsillä. JEE!

Täällä ollessa on kyl tullu niin ikävä kesää, et huhhuh. Nytkin tulee tommosta räntäpaskaa taivaan täydeltä. Voihan se olla, et kotona ei oo lunta, mutta täällä on ja se masentaa. Hiihtäminenkin oli yhtä tuskaa. Tosin osittain siksi, että en voinut ees puristaa sauvaa noiden sormien takia eikä nilkka tykänny ku suksi lipsu. Se siitä valittamisesta sit tällä kertaa..

Aurinkokelit täällä oli niin ihanaa, tunsi oikein kun ruskettu! Eli on tähän viikkoon paljon hyvääkin mahtunu ja tänne kun ees pääsee niin pitäis vaan osata nauttia :) Perheen kanssa on ollu ehkä parasta aikaa pitkästä aikaa ja muksut on pitäny virkeinä.

Tässä kun saa reissun ja ens viikon alta, alkaa taas arki tasaantua. Työt alkaa, kuten myös valmistautuminen lakkiaisiin. Mekko on jo katottu, se pitäis enää tilata ja lakki hommata.

Nyt tuli taas tällänen vähä mitäänsanomaton kirjoitelma, mut aattelin ilmoitella et elossa ollaan. Yritän kovasti keksiä, mistä kirjottais ens kerralla. Sais taas vähän laukoa mielipiteitään. Nyt hauskaa loppuviikkoa! :)

Alone, but not lonely

Aattelin, et tää on ehkä viimenen tämmönen bloggaus, kun kerron yleisesti itsestäni tai tällä kertaa vähän myös muista. Mä oon elämäni aikana onnistunut solmimaan kestäviä ihmissuhteita. Lähinnä tosin ystävätasolla. Oon tämmönen toivoton säätäjä, vakiintuminen kuulostaa usein vaan niin ahdistavalta.

Oon usean jätkänkin kanssa usein päätynyt vaan ystäväksi, kun ollaan molemmat tajuttu, että ei tää toimi. Ystäviä on kertyny muutenkin aika mukavasti ja niitä tärkeimpiä, joille puhua ihan mistä tahansa, löytyy niin paljon, että mulla ei täs maailmas pitäs mitään hätää olla. Ystävien merkitys korostuu aina hädän hetkellä ja kun viime talvena koin ison menetyksen, huomasin että ketkä oikeesti on ystäviä ja keiden elämässä olen vaan heitä varten. Ystävyyssuhteissa mun mielestä ystävät ovat toinen toisiaan varten, vuorovaikutusta tapahtuu molempiin suuntiin. Musta on ollu myös tosi tärkeetä, et oon ite onnistunu tajuamaan, ketkä on valmiita myös kuuntelemaan mun juttuja eikä vaan toisinpäin. Tässä iässä en jaksa enää pelleilyä ja paskan puhumista. Mun ystävä ei oo ihminen, joka ei voi sanoa asioita mulle suoraan ja keskutella niistä. Onneks näitä oikeitakin ystäviä on ja feikeille en enää jaksa asioistani puhua. Jos ei muuta, niin aina on perhe, jolle kertoa ilot ja surut.

Meillä on perheen kesken tosi läheiset suhteet. Pystyn puhumaan lähes asiasta kuin asiasta kaikille niille. Jokaiseen kuitenkin vähä erilainen suhde, vaikka kaikki onkin yhtä rakkaita. Oon luokitellu itteni isän tytöks jo  parin vuoden ajan, käytännössä katsoen siitä asti ku muutin Putaalle. Tää ei nyt tarkota sitä, et isi ostaa mulle aina ihan mitä ikinä mä haluan, melkeinpä päinvastoin. Olin ysin kesällä ekaa kertaa kesätöissä, vaatteet ostanu itelleni yläasteelta lähtien ite jne. Ei meille mitään ilmaseks anneta. Meidät on mun omasta näkökulmasta kasvatettu tosi hyvin. Meillä on ollu turvallinen koti, tiivis suku siinä ympärillä ja ymmärtäväiset vanhemmat. Tää on taas tää "tuki ja turva" semmonen sanonta, mikä kuvaa perhettä mulle kaikista parhaiten.

Mutta tosiaan, isin tyttö ollaan. Sen kanssa tulee juteltua tosi paljon ja välillä tuntuu, että sekin kertoo mulle asioita enemmän kun äitille. Porukat on mulle tavallaan semmonen esimerkki pari. Ei mikään semmonen täydellinen, et kaikki ois joka päivä hyvin ja ongelmia ei olis. Lähinnä semmonen realistinen. Ne rakastaa toisiaan, vaikka välillä tulee erimielisyyksiä, mikä on täysin normaalia. Pienenä aina mietin sitä, että kui raskaalta tuntuis, jos porukat erois. Eihän se ollu missään vaiheessa ees ajankohtanen se ero, mut katoin liikaa telkkaria ja päättelin et hei kaikki vanhemmat eroaa.. :D

Siitä sit päästiinkin tosiaan omiin parisuhteisiin. Voisin sanoa, et oon seurustellu ehkä kahdesti tai kolmesti. Mulle ollu tosi hankalaa se sitoutuminen, en tiiä miks. Oon seurannu tässä viime aikoina Iholla-sarjaa ja siinä yks niistä naisista sano, että kun se päätyy suhteeseen se alkaa huomaamaan siinä kumppanissa vaan ne huonot puolet ja sitä alkaa ahdistamaan. Mulle käy aina niin. Alkaa ärsyttämään jätkän tapa syödä, puhua ja kävellä. Jopa ne asiat, jotka sai mut aluks ihastumaan siihen saa mut hermostumaan.

Oon tavallaan tällä hetkellä täysin tyytyväinen tähän sinkkuna olemiseen. Just tän elämän risteysvaiheen takia, on helpompi ajatella et se jätkä tulee siinä mun valitsemalla polulla vastaan eikä valitse toista polkua kun minä, kun saavuttaiskin yhdessä siihen risteykseen. Haluan karistaa ens syksynä Viitasaaren ja Putaan tomut jaloistani ja alottaa uuden elämän. Tietenkin mun koti jää aina Viitasaarelle ja ystäviäkin molemmille paikkakunnille, mutta silti. Musta tuntuu et on mun aika alkaa elämään sitä omaa elämääni, just semmosena kun haluan sitä elää. Eihän sitä tietenkään tiiä, jos kesällä löydänkin jonkun Viitasaarelta, mut se on taas sit tilanne, mitä en halua ajatella etukäteen.

Siinä ehkä vähä pohtimista taas lisää itellekin, mutta ei tulevaisuus valmiiks miettimällä parane. Nyt mun pitää alkaa valmistautua Lapin reissua varten, ja voi olla, että en tänne viikkoon mitään kirjottele. Who knows. Nauttikaa keväästä, toisistanne ja elämästä. Me eletään sitä ihmisen parasta aikaa!

This is me

Sisko lähti sit kouluun ja jäin itsekseni istumaan sen kämpille. Jyväskylän keskustassakin ehdin jo tälle aamulle pyörähtää. Tänään tarttu vielä mukaan mm meikkivoide ja hiusväri. Aattelinpa sitten vähän valaista omaa ulkonäköä ja pukeutumistyyliä.

Mulla on luonnostaan oikeestaan aika mitäänsanomattoman väriset hiukset. Semmoset maantien ruskeat. Aloitinkin vitosluokalla värjäämään niitä. Aluks meni blondiks. Välillä oli pinkkiäkin päässä, tosin se tuli ihan vahingossa. Seiskan lopulla väri vaihtui ruskeammaksi ja sit taas blondiksi. Lukion kakkosella päädyin sit taas ruskeeseen ja siitä se vaan on tummunut aina mustaan asti. Aluks pelkäsin sitä, että jos värjään mustaks niin näytän kalpealta. Onneks rusketun tosi helposti niin nää sopiikin  mulle hyvin, aina kun vaan jaksaa värjätä juurikasvun piiloon..

Hiusten malli on ollut aina vähän mitä sattuu. Ala-asteen aikasia pottahiuksia en ees halua muistella. Muistan kun olin jotain 4-5 vuotta, hiukset yli puoliselän ja ne katkastiin pois. Ei mitenkään traagista, mutta sen jälkeen ei ole hiukset niin pitkät ollu. Viihdyin hirmu pitkään lyhyiden hiusten kanssa. Ei ne koskaan kerenny kasvaa yli olkapään. Siks ehkä näytin vähä ikäistäni vanhemmalta, jälkeenpäin ajateltuna wannabe-aikuinen kuvais aika hyvin sillon mua. Sit viime kesänä päätin et lakkiaisia varten on pakko kasvattaa hiukset, että saan unelmien kampauksen. Nyt nää sit on reilusti oli olkapään. Jaksan joka päivä ihmetellä sitä, kuinka paljon paremmin nää sopii mulle. Tykkään hiuksistani enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Laitan hiuksia joka päivä melkeinpä, vähintäänkin nutturalle. Suoristan ne usein kun lähen kaupungille, kotona ne saa olla miten nyt ovat kun aamulla herään. Oon kuitenkin tosi huono kokeilemaan uusia tapoja pitää hiuksia kiinni, omasta mielestäni kun näytän aina niin oudolle. Lakkiaisiin mulla on selvä suunnitelma jo, miten haluan et sisko mulle hiukset laittaa. Laitan sit siitä koekampauksesta kuvia, jos joskus täsäs kerkiän :) Hensku suostu myös meikkaamaan mut, saa nähä mitä siitä tulee.

Normaalisti meikkaan melkein joka päivä. Paha tapa, myönnetään. Kotona oon aina ilman meikkiä, mutta jos poistuin kämpiltä ees syömään koululle, oli pakko meikata. Tää johtunee ehkä siitä, että kun pikkuhiljaa opin meikkaamaan tajusin et voin saada mun ihon piiloon. Oon kärsiny aknesta kolmosluokalta asti että mitäs tästä tulee nyt..9 vuotta. Vaikka sitä luulis, että siihen tottuis, niin se tulee olemaan aina asia mitä inhoan itessäni. Oon syöny erilaisia lääkekuuria ja nyt vedän sit sitä rankinta mahdollista. Jos tää ei auta, mun pitää vaan odottaa et akne jättää mut rauhaan.

Yleensä käytän meikkaamiseen vaan peitevoidetta, puuteria, poskipunaa, ripsaria, kulmakynää ja rajauskynää. Sit jos oon lähdössä jonnekin laitan huuliin ja luomiin jotakin ja tietenkin meikkaan paljon huolellisemmin. Huono puoli jatkuvassa meikkaamisessa on tietenkin se, et iho rasvottuu helposti kun se ei pääse hengittää. Siks rasvaan kevyellä, mun ihotyypille tarkotetulla kosteusvoiteella kasvojen ihoa säännöllisesti.

Pukeutuminen taas no.. en oikein ees osaa määritellä omaa tyyliäni. Ostan vaatteeni lähinnä Gina tricotista ja H&M:ltä niin kun varmaan aika moni mun ikäsistä nuorista. Käytän semmosia mukavan rentoja vaatteita. En niinkään mitään hirveen hempeetä tai semmosta. Mutta ei mun tyyli mikään miehinenkään ole, ei ei. Semmonen hyvä mulle. Mun on muutenkin tosi hankalaa ettiä itelleni vaatteita, johtuen mun pituudesta ja kehon mallista. Joko on housussa liian lyhyet lahkeet tai väljä vyötärö. Paidat joko liian lyhyitä tai sit semmosia säkkejä. Onneks oon kuitenkin aina jotakin hyvää onnistunu itelleni löytämään!

Tuntuu jotenkin tosi hassulta kirjottaa tämmösistä asioista, kun en silleen oo näitä ennen ees pohtinu :D Oon vaan mitä oon. Olkaa tekin. Hauskaa päivää :)

Rouva Tasavallan presidentti

Tai ei ehkä nyt ihan presidentti kuitenkaan, mutta aika lähelle. Lupasin siis kirjoitella mun opiskelusuunnitelmista näin lukion jälkeen. Olen hakenut siis seuraaviin paikkoihin. Yliopistot: Jyväskylän yliopisto, valtio-oppi ; Kuopion yliopisto, yhteiskuntatieteet ; Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma. Ammattikorkea koulut: liiketaloutta Jyväskylään, Kuopioon ja Ouluun.

Lyhyesti sanottuna mua kiinnostaa vaikuttaminen ja tykkään aina sanoa oman mielipiteeni välittämättä siitä, jos joku toinen onkin eri mieltä. Mulla löytyy näkemys lähes jokaiseen yhteiskunnalliseen asiaan ja nyt kun lukion on ohi, toivon et mulla on aikaa osallistua paremmin kuntatason politiikkaan ja liittyä keskustanuoriin. Kyllä, kannatan Keskusta-puoluetta. Olen sellaisilta juurilta, joihin Keskustan ajatusmaailma sopii kaikista parhaiten.

Joskus aikaisemmin, yläasteella, annoin ihmisten mielipiteiden johdatella omiani. Sitten tajusin, kuinka paljon mä voin vaikuttaa asioihin sanomalla kerrankin vastaan. Se, että mun eriävätkin mielipiteet huomioitiin toi luottamusta siihen, et mä oikeesti pystyn vaikuttamaan asioihin. Silloin kiinnostus politiikkaan heräsi ja sillä tiellä ollaan.

Mulla on hyvä pohja lukiosta. Alustavasti kirjoitusten pisteet antais enkusta C:n ja sit äikästä, lyhyestä matikasta, psykasta ja yhteiskuntaopisto L:n tai E:n. Ruotsista tulikin syksyllä jo M. Jos vaan jaksan panostaa pääsykokeisiin, ja miksi en jaksaisi täähän on osa mun unelmaa, mulla on hyvät mahdollisuudet päästä ensi syksynä aloittamaan opiskelut ainakin amk:ssa.

Mun lapsuudenunelmat kilpikonnanhoitajan ammatista tai balettitanssijan urasta kariutui ja vaihtui poliittiseen vaikuttajaan, ehkä kansanedustajaan tai jonkun valtiollisen erityksen johtotehtäviin. Kuulostaa niin paljon kuivemmalta kuin edellä mainitemani, mutta hei, mua tää kiinnostaa se on mulle tärkeintä. Kilpikonnat onkin ehkä vähän liian hitaita ja tylsiä hoidettavia ja mun pitkä, kömpelö kroppa ei sit soveltunutkaan balettiin. Joten näin ehkä parempi.

Oleskelen nyt nää viikon kaks ensimmäistä päivää Jyväskylässä. Shoppailtua tuli tänään ihan tarpeeksi ja kummitytöllekin löytyi synttärilahja. Tuntuu niin oudolta, että se likka on jo 4 wee. Vastahan se hupsu likka synty :o Noista pikkusista sen ajan kulun tosiaankin huomaa.. Se tilas multa jotain punasta tai violettia vaatetta lahjaks, kuulema pinkkikin kelpas joten mukaan lähti kesäiset valkoiset shortsit ja vaaleanpunainen t-paita. Toivottavasti pikkunen tykkää :) Likka on nyt niin onnellinen, kun se sai pikkuveljen vähän vajaa 2 kuukautta sitten ja samalla minä sain serkun. Kummityttö on siis tädin lapsi.

Oon aina ollut enemmän ja vähemmän lapsrakas ihminen ja oon ollu niin onnesta soikeana, kun löytyy serkkuja jotka jo puhuu ja leikkii kotia jne ja sitten tämä uusin joka vaan syö, kakkaa ja tuijottelee! Aina kun ei jaksa leikkiä piilosta tai hippaa isompien muksujen kanssa. Välillä sitä oikeesti toivoo et olis itekin yhtä pieni. Ei tarviis murehtia tulevaisuutta, parisuhteita tai muuta, sais vaan leikkiä ja sulkea kaikki muu mielestä. Jos mä nyt alkaisin konttailemaan itsekseni tuolla kadulla ja leikkimään koiraa, mua luultais todennäkösesti aika hulluksi. Mutta elämä menee eteenpäin. Kukaan ei voi jäädä lapsuuteen, vaikka kuinka haluaisi. Eikä kukaan voi jäädä tähän maailmaan, vaikka kuinka haluaisi.

Tuli juttua taas vähän laidasta laitaan.. Jos joku uskaltaa ehdottaa jotakin aihetta, mistä kirjottaisin niin heittäkää kommenttia. Mä alan huilaamaan pitkän shoppailupäivän jälkeen. Seuraavaan kertaan!

ps. Muokkailen blogia ja lisäilen kuvia sit tänne kunhan saan hyviä kuvia ja ideoita miten tätä muokata. Nyt mennään toistaseks tällä pelkällä tekstillä.