Oon usean jätkänkin kanssa usein päätynyt vaan ystäväksi, kun ollaan molemmat tajuttu, että ei tää toimi. Ystäviä on kertyny muutenkin aika mukavasti ja niitä tärkeimpiä, joille puhua ihan mistä tahansa, löytyy niin paljon, että mulla ei täs maailmas pitäs mitään hätää olla. Ystävien merkitys korostuu aina hädän hetkellä ja kun viime talvena koin ison menetyksen, huomasin että ketkä oikeesti on ystäviä ja keiden elämässä olen vaan heitä varten. Ystävyyssuhteissa mun mielestä ystävät ovat toinen toisiaan varten, vuorovaikutusta tapahtuu molempiin suuntiin. Musta on ollu myös tosi tärkeetä, et oon ite onnistunu tajuamaan, ketkä on valmiita myös kuuntelemaan mun juttuja eikä vaan toisinpäin. Tässä iässä en jaksa enää pelleilyä ja paskan puhumista. Mun ystävä ei oo ihminen, joka ei voi sanoa asioita mulle suoraan ja keskutella niistä. Onneks näitä oikeitakin ystäviä on ja feikeille en enää jaksa asioistani puhua. Jos ei muuta, niin aina on perhe, jolle kertoa ilot ja surut.
Meillä on perheen kesken tosi läheiset suhteet. Pystyn puhumaan lähes asiasta kuin asiasta kaikille niille. Jokaiseen kuitenkin vähä erilainen suhde, vaikka kaikki onkin yhtä rakkaita. Oon luokitellu itteni isän tytöks jo parin vuoden ajan, käytännössä katsoen siitä asti ku muutin Putaalle. Tää ei nyt tarkota sitä, et isi ostaa mulle aina ihan mitä ikinä mä haluan, melkeinpä päinvastoin. Olin ysin kesällä ekaa kertaa kesätöissä, vaatteet ostanu itelleni yläasteelta lähtien ite jne. Ei meille mitään ilmaseks anneta. Meidät on mun omasta näkökulmasta kasvatettu tosi hyvin. Meillä on ollu turvallinen koti, tiivis suku siinä ympärillä ja ymmärtäväiset vanhemmat. Tää on taas tää "tuki ja turva" semmonen sanonta, mikä kuvaa perhettä mulle kaikista parhaiten.
Mutta tosiaan, isin tyttö ollaan. Sen kanssa tulee juteltua tosi paljon ja välillä tuntuu, että sekin kertoo mulle asioita enemmän kun äitille. Porukat on mulle tavallaan semmonen esimerkki pari. Ei mikään semmonen täydellinen, et kaikki ois joka päivä hyvin ja ongelmia ei olis. Lähinnä semmonen realistinen. Ne rakastaa toisiaan, vaikka välillä tulee erimielisyyksiä, mikä on täysin normaalia. Pienenä aina mietin sitä, että kui raskaalta tuntuis, jos porukat erois. Eihän se ollu missään vaiheessa ees ajankohtanen se ero, mut katoin liikaa telkkaria ja päättelin et hei kaikki vanhemmat eroaa.. :D
Siitä sit päästiinkin tosiaan omiin parisuhteisiin. Voisin sanoa, et oon seurustellu ehkä kahdesti tai kolmesti. Mulle ollu tosi hankalaa se sitoutuminen, en tiiä miks. Oon seurannu tässä viime aikoina Iholla-sarjaa ja siinä yks niistä naisista sano, että kun se päätyy suhteeseen se alkaa huomaamaan siinä kumppanissa vaan ne huonot puolet ja sitä alkaa ahdistamaan. Mulle käy aina niin. Alkaa ärsyttämään jätkän tapa syödä, puhua ja kävellä. Jopa ne asiat, jotka sai mut aluks ihastumaan siihen saa mut hermostumaan.
Oon tavallaan tällä hetkellä täysin tyytyväinen tähän sinkkuna olemiseen. Just tän elämän risteysvaiheen takia, on helpompi ajatella et se jätkä tulee siinä mun valitsemalla polulla vastaan eikä valitse toista polkua kun minä, kun saavuttaiskin yhdessä siihen risteykseen. Haluan karistaa ens syksynä Viitasaaren ja Putaan tomut jaloistani ja alottaa uuden elämän. Tietenkin mun koti jää aina Viitasaarelle ja ystäviäkin molemmille paikkakunnille, mutta silti. Musta tuntuu et on mun aika alkaa elämään sitä omaa elämääni, just semmosena kun haluan sitä elää. Eihän sitä tietenkään tiiä, jos kesällä löydänkin jonkun Viitasaarelta, mut se on taas sit tilanne, mitä en halua ajatella etukäteen.
Siinä ehkä vähä pohtimista taas lisää itellekin, mutta ei tulevaisuus valmiiks miettimällä parane. Nyt mun pitää alkaa valmistautua Lapin reissua varten, ja voi olla, että en tänne viikkoon mitään kirjottele. Who knows. Nauttikaa keväästä, toisistanne ja elämästä. Me eletään sitä ihmisen parasta aikaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti