Vuosi 2015

Oon ehkä hieman ajoissa tän tekstin kanssa, mut viime päivinä ajatukset ovat eksyneet niin useasti kuluneen vuoden tapahtumiin, että tekstin kirjoittaminen nyt tuntui luontevalta, jopa hieman lohdulliselta. 13 päivää jäljellä vuotta 2015, joka on eittämättä ollut mun elämän raskain. En ois vuos, saatikka pari, sitten uskonut, että oisin tällisessa tilanteessa nyt. Vielä ei kaikelle menneelle pysty nauramaan, mutta niiden käsittely on helpottunut aika paljon. Tietenkin kaiken negatiivisen keskellä on ollut positiivisia asioita ja niistä negatiivisista on pitänyt ottaa opikseen ihan kantapään kautta.

Jos miettii joulunaikaa vuonna 2013 niin kaikki tämä tuntuu vielä uskomattomammalta. Vuonna 2013 elin silloisessa parisuhteessa, avoliitossa. Kaikki oli tasaista, turvallista ja tuttua. Niin tasaista, että vuoden 2014 alussa kaikki lähtikin muuttumaan. Tuli ero, tuli muutto, tuli uudet ihmiset, joiden kanssa vietin aikaa. Muutokset on aina ahdistanut mua, mutta silloin se tuntui niin raikkaalta. Myöhemmin tuli uusi parisuhde, "inttilesken" arki ja uusi kausi lentopallon parissa suurin tavottein. Syksy 2014 ohjasi mua mun mielestä enemmän kohti sitä, mitä halusin olla. Aloin tuntemaan oloni suhteellisen hyväksi, vaikka varsinkin epävarmuus parisuhteesta ja sen kestosta intin ja muiden "ongelmien" takia painoi mieltä. Silti koin viime vuonna näihin aikoihin itseni varsin onnelliseksi ja suhteellisen tyytyväiseksi siihen, millainen mun elämä oli. Vuoden 2015 piti olla edellistäkin parempi.

Henkilökohtaisesti koin ensimmäinen kolauksen maaliskuussa, kun kausi tössäsi taistelujen jälkeen välieriin ja tavoite liiganoususta jäi saavuttamatta. Vaikka tää laji on herättänyt ennenkin isoja tunteita, en oo ikinä pelannu niin ison tavotteen kanssa niin isossa roolissa. Tavoitteen saavuttaminen jäi niin pienestä kiinni, että koin ensimmäiset kunnon pettymyksen tunteet lajin parissa. Upea joukkue hajoaisi enkä välttämättä näkisi läheisiksi tulleita ihmisiä pitkiin aikoihin. Pettymys ja hävityn välieräpelin jälkeiset kyyneleet kertoivat itselleni aika paljon siitä, kuinka paljon tätä touhua rakastan ja kuinka paljon haluan pelaamisessa menestyä. Jälkikäteen tarkasteltuna se oli vaan yhden upean aikakauden loppu ja mulla ja meidän joukkueella on tällä kaudella taas uusi mahdollisuus.

Kevät oli perus tasapainoilua koulun ja töiden kanssa. Toukokuun alussa neljäs muutto Kuopion sisällä oli fakta ja tällä kertaa olinkin aivan yksin. Samaan aikaan kävin kahta taistelua itseni kanssa: välilevy alaselän nikamissa alkoi pullistelemaan ja jouduin käsittelemään tunteita, joita en koskaan aiemmin ollut kohdannut. Selän hajoaminen silloin oli kuin isku kuumalla paistinpannulla keskelle naamaa. Poikaystävä intissä ja se yks tärkein ystävä, joka oli ollut ennen tukena alkoikin etääntyä. Itkin itseni kuukauden ajan uneen joka ilta, välillä kivun ja välillä pahan olon takia. Päivät konttasin kämpässä paikasta toiseen ja yritin kehitellä mitä kummallisimpia asentoja, joissa pystyisin edes hetken olemaan. Selkä tulee teetättää töitä varmaan aina, että pystyn pelaamaan, mut henkiset kolaukset tuntuu paljon pahemmalta. Toukokuun alusta alkoi kierre, joka ei meinaa loppua sitten millään. Olen piipahtanut hetkittäin niin pohjalla, että koin välillä astuneeni masentuneen ihmisen saappaisiin. Se, jos mikä on pelottavaa. Psykologi puhui stressin helpottamisesta ja irtipäästämisestä, mutta minä pidin mieluummin kiinni ja stressasin.

Mä en tiiä, mikä musta on tullut. Se varmuus, mikä mulla oli itsestäni vuos sitten, on kadonnut. Musta on tullut varovainen, pelokas, vihainen ja oon koko ajan puolustuskannalla. Viihdyn enemmän yksin kuin muiden kanssa, koska haluan itse määrittää itseni enkä halua tehdä sitä muiden kautta. Musta on ollut hirveää huomata se, kuinka parhaan ystävän kanssa erkaantuminen aiheutti mulle kaiken tän. Uskallanko enää ikinä laskea ketään lähelle, koska laskin hänetkin pari viikkoa sitten pariksi päiväksi jutteluetäisyydelle ja löysinkin itseni taas peiton alta itkemästä ja miettimästä, mitä mä oon oikeesti tehny et ansaitsen tän? Oon ollut todella outo, ilkeä ja epäkunnioittava ihmisille toukokuun jälkeen ja oon koittanut psykologin kanssa selvittää sitä, miksi musta tuli tällainen. Vaihtoehtoja on monia, mutta ratkaisua ei oo löytynyt. Oon silti halunnut olla parempi läheisieni ja itseni takia ja silti jaksanut tehdä töitä. Oon käyttänyt niin monta tuntia siihen, että mietin omaa käyttäytymistäni ja myönnän itselleni sen, että monessa tilanteessa mikään ei oo oikeuttanu sitä, mitä oon sanonu/tehny.

Tästä vuodesta puolet on menny kylpiessä kaiken tän roskan seassa ja muistan viimeksi viime viikolla poikaystävälleni itkeneeni siitä, että millon tää loppuu. Miksi en osaa päästää irti vihasta, ikävästä ja yhdestä ihmisestä, joka ei omastakaan mielestään oo mun arvonen? Syy on mun mielestä aika yksinkertanen: tiiän ite tehneeni väärin enkä ikinä anna sitä anteeksi, että on mun syy, että asia on menny näin. Opin ehkä käsittelemään asiaa paremmin, mutta ajatus siitä, että en enää ikinä saa semmosta ystävyyttä, on aika murskaava. Toinen pystyy korvaamaan mut, mä en sitä ja se sattuu. Eniten sattuu se, että en saa/voi tehdä asialle yhtään mitään. Pitää päästä eteenpäin, pitää oppia ja pitää kasvaa. Ikävää, että asiat mitkä oon oppinut tästä on ollut lähinnä tyyliä "joskus se tärkein ihminen voi satuttaa eniten" tai "älä päästä ketään enää niin lähelle ystävänä". Mut onneks mul on paljon parempia ystäviä lähellä ja ne jaksaa ymmärtää sen, et edelleen tarviin paljon omaa aikaa ja rauhaa, mahdollisuuden käsitellä tätä kaikkea yksin. Ootte niin tärkeitä.

Ja maraton-postaus vaan jatkuu... Meidän parisuhde on käynyt hetkittäin yhtä pohjalla kun mäkin. Marraskuussa vedettiin hieman henkeä ja otettiin etäisyyttä, minkä jälkeen suhde on tuntunut paremmalta kuin koskaan. En voi ikinä kylliksi kiittää häntä siitä, kuinka hän on jaksanut seisoo mun rinnalla, vaikka en sitä oo hänelle helpoks tehny. Se, että mun lähiverkosta rakentuu hänestä ja mun perheestä on parasta, mitä tiiän. En ikinä haluis vaihtaa meidän perheen avoimuutta pois. Kuinka moni pystyy itku kurkussa kertomaan vanhemmille, että "välit parhaaseen ystävään meni tästä ja tästä syystä ja oon sen takia niin pohjalla, että oon päättänyt hakeutua psykologille"? Uskallan väittää, että ei kovin moni. Nää ihmiset perheessä, ystäväpiirissä ja parisuhteessa on pitänyt mut kasassa, vaikka tosiaan oon ollut aika hirvee ihminen niillekin välillä. Oon vaatinut tosi paljon ymmärrystä ja tukea, mutta en haluis aloittaa uutta vuotta keidenkään muiden kanssa.

Ootan vuodelta 2016 tasaisuutta ja turvallisuutta, jotain tuttua, mutta myös paljon uusia juttuja. Rakkautta, iloa, onnen hetkiä. Lohtua, voittoja, uusia retkiä. Tietenkin mukana on epäonnen päiviä ja epäuskoa. Surun hetkiä ja voimattomuutta. Keväällä mun pitäis saada kandinpaperit ja tutkinto ois tällöin jo yli puolen välin. Jäljellä on myös enää 4 alkulohkon peliä, jonka jälkeen taistelu liiganoususta alkaa pudotuspeleissä. Toivon kovasti, että uskallan jättää asioita vuoteen 2015 enkä raahaa niitä pilaamaan mun ensi vuotta. Vielä enemmän toivon, että onnistun kuljettamaan mukanani kaikki opitut asiat, kaikki ihanat ihmiset ja kaikki hyvät muistot, joita vielä seuraavien päivien aikana pystytään luomaan. Mulla on huomenna vuoden viimeinen työvuoro, jonka jälkeen saan muutaman päivän viettää rakkaiden kanssa Kuopiossa ennen kotikotiin lähtöä. Tän sekasotkutekstin myötä haluan toivottaa teille hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.

Lokakuisia kuulumisia

Istun mun harmaassa angry birds -yöpaidassa sängyllä juuri paikalleen laitettujen jouluvalojen kaltaisten tähtien valossa. Tukka sekasin ja märkänä suihkun jäljiltä ja iltapala sängyn vieressä. Kardashianit alkaa kohta, mun maanantai-illan kohokohta. Nilkkaa kolottaa vähän kun lenkillä astuin petollisen lehtikasan päälle ja alla olikin joku tyhmä kuoppa. Tuollaisista pitäisi varoittaa etukäteen tai sitten toimia niinkuin aikuiset ja kiertää ne lehtikasat. Lapsetti ja piti päästä kulkiessaan potkimaan lehtiä ilmaan... Tulin viime yönä kolmen maissa yöllä pelireissulta kotiin ja tää päivä on menny pitkälti koomaillessa. Oon kelaillu asioita mun päässä taas aika paljon ja väsyttänyt itteeni niillä vähän lisää.

Mut valtaa edelleen tosi paha mieli siitä, kuinka mun lempivuoden aika, kesä, oli tänä vuonna mun elämän synkimpiä aikoja. Mulla ei ole mitään hajua siitä, mitä tarkoittaa kun ihminen käy todella pohjalla, mutta koin saavuttaneeni itse silloin jonkinlaisen pohjan. En voi käsittää vieläkään, miten yksi elämänmuutos voi romauttaa mut niin alas. Oon edelleen todella paljon täynnä vihaa ja ahdistusta. Tuntuu, että en jotenkin ole vieläkään osannut jatkaa elämää tällaisena kuin se nyt on. En jotenkin pysty hyväksymään sitä, että tapahtunutta ei voi muuttaa vaan niiden asioiden kanssa pitäisi yksinkertaisesti oppia elämään.

Eniten tässä istuessani mietin sitä, kuinka paljon mun luonne on muuttunut. Yksi niistä piirteistä, mikä mussa on säilynyt tän kaiken jälkeen, on se, että en vieläkään osaa ajatella kaikissa päätöksissäni itseäni. Mietin edelleen liikaa, mitä muut aattelee tai mikä tekisi toisen ihmisen onnelliseksi, vaikka ei teekään minua. Aika karua, että kun kohtaa sen pohjan, niin silti on tavallaan valmis menemään omasta tahdosta vieläkin alaspäin, koska ei halua muiden kokevan tätä. Mun lupaus itsekkäämmästä elämästä ei ihan toteutunut. Varsinkin, kun uskalsin kesällä sanoa mielipiteitäni asioista ja sitten huomasi, että se vaan pahensi kaikkea.

Järkyttävintä on huomata kuinka paljon oon kääntyny itteeni. En tarkoita nyt sitä, ettenkö osaisi puhua mulle tärkeille ihmisille, joihin luotan. Aikaisemmin olen kuitenki ollut aikamoinen hölösuu ja kokenut tuntemattomillekin puhumisen jotenkin tosi helppona ja luonnollisena. Oon ihmisten suhteen siis ehkä hieman varovaisempi. Miksi laskea vieraita ihmisiä liian lähelle, kun joku rakkaimmistakin voi kuitenkin satuttaa? Musta on tullut myös epävarmempi ja viihdyn liiankin paljon yksin. Oon laiminlyönyt mun ihmissuhteita ihan kaikilla elämän osa-alueilla. Oon ollu paska ihminen ja tietenkin selittänyt itselleni sitä sillä, että en oo tällä hetkellä oma itteeni. Mut miks se oikeuttais mua kohtelemaan muitakin huonosti? En jälkiviisaana keksi yhtään syytä.. Anteeksi rakkaat!

Asioista puhuminen ja ihmisten läsnäolo auttaa, joten en ihan ymmärrä itteeni. Miksi ihmeessä sitten olen vähemmän sosiaalinen ja lukittaudun omaan yksiööni 31 neliön sisään? Ehkä mä alan pikkuhiljaa kapuamaan ammattiavun jne avulla täältä pohjalta, mutta siinä menee oma aikansa. Keväällä on taas harkinnan paikka sen suhteen, pitäisikö mun jättää Kuopio hetkeksi taakse. Pienet piirit, ilkeät muistot ja jatkuvasti mukana oleva viha saa mulle kotikaupungiksi muuttuneen paikan tuntumaan niin ahdistavalta. En jaksa ymmärtää, miksi ihmeessä annoin itse mennä tämän näin? Kuopio on kuitenkin paikka, jossa pystyn näkemään itseni asumassa aina. Itsesyyttelyn ajan pitäs olla ohi ja mun pitäs alkaa pikkuhiljaa hyväksymään omat virheeni. Ja uskon kyllä, että kaiken saamani avun kautta mä pystyn kyl siihen. Lentopallo on parasta terapiaa, ainakin yleensä, jos muistaa vaan keskittyä tekemiseen eikä siihen kaikkeen, mikä on ympärillä.
Kuulostaa kovin kliseiseltä, mutta tässä miettiessäni tätä kaikkea jälleen kerran alan oikeasti uskomaan siihen, että tavalla tai toisella mä saan itteni vielä takaisin ja selviän tästä kaikesta vahvempana. Haluan oppia elämään tämän nykyisen tilanteen kanssa, koska varsin selväksi on tullut, että paluuta vanhaan ei ole. Ja toisaalta, se vanha elämä ei ollutkaan enää mua varten. Haluan teidän kaikkien tätä lukevien läheisten ymmärtävän teidän merkityksen ja sen kuinka paljon mä rakastan teitä ja teidänkin hyvinvoinnin kannalta haluan itse tulla omaksi itsekseni. Toivon myös, että tää teksti taas avasi teidän silmiä siitä, että on ihan okei myöntää, että kaikki ei oo hyvin. Sen myöntäminen ei tee musta eikä sustakaan yhtään sen huonompaa ihmistä.

Sormet ei oikein enää jaksa liikkua näppäimistöllä ja puhelimen merkkivalo vilkkuu muutaman saapuneen viestin merkiksi. Haluan jo vastata reissussa olevalle miehelle. Ikävä ei ole kovin kivaa, kun sen kanssa elää nyt sen kaksi viikkoa. Pakastimessa odottaa viikon ainoan lepopäivän herkku, Ässämix-mehujää. Takapuolikin alkaa jo puuttua tässä varsin epäergonomisessa asennossa. Ehkä siis aika lopetella tää teksti tähän. Mä päätin just, että teen tästä viikosta taas paremman kuin viime viikosta ja hilaan itseäni taas pykälän lähemmäs pintaa. Pian voin taas hengittää paremmin.

Tuttavaksi jäi paniikin tunne

että en oo kukaan, en ees olemassakaan

Lakkaamatta etsin pelastajaa

On mulla ollut aina joku, jota rakastaa

Pelko päivät söi, mä ootin

hetkeä, kun jäisin yksin

Hahmotonta, kasvotonta

mustaa vuotta liian monta

En kiinni meihin jäänytkään

ja sittenkin voin hengittää, ilman sua

mä jään, pysähdyn ja mua ei kanna toiset enää

Antti Tuisku-Hengitän

10 reasons 2 B ME + muuta minusta

Mul on tapana ylös pistää

Kokemukset vaikeat

Pettymykset ja eron hetket haikeat

Mul on tapana lauluun laittaa

Myös ne hyvän muruset

Joiden ohitse huomaamatta kävelet

Mul on tapana mieltä purkaa

Kertoo tosi juttuja

Ja ne aiheet ovat kaikille tuttuja

Mul on tapana lauluun laittaa

Mitä kuulin, mitä näin

Silloin kaikkea en kanna sisälläin

Elämä on varjoa ja valoja

Joskus se kyyneliin tikistää

Silloin kun itkun kaulukset

Kurkkua kiristää

Elämä on sekoitus onnea

Ja surullisia vaiheita

Meil on täydellinen elämä

Täynnä laulun aiheita

Ylläolevat laulunsanat löytyy Suvi Teräsniskan biisistä Täydellinen elämä. Mä haluan avautua ja puhua mun asioista tosi herkästi. Se ei johdu siitä, että kaipaisin huomiota tai sääliä vaan saan siitä itselleni paljon apua. Vaikeista asioista puhuminen auttaa ymmärtämään ja hahmottamaan omia tunteita ja kokemuksia paljon paremmin ja kukapa ei haluaisi jakaa onnen hetkiä tärkeiden ihmisten kanssa. Oon joutunut elämässäni kantapään kautta oppimaan, että vaikka itse avaudun ja haluan olla jonkun toisen ystävä, en välttämättä saa samanlaisia tuntemuksia takaisinpäin. Oon huomannut kääntyneeni enemmän sisäänpäin ja koko ajan joudun puntaroimaan kenelle ylipäänsä haluan tai uskallan puhua asioistani ilman et mun tarvitsisi pelätä niiden leviävän.

Paskanjauhaminen ja toisten asioiden levittäminen on suhteellisen perseestä. Siellä ruudun takana monet varmasti pyörittää silmiään niin myönnettäköön heti alkuun, että samaa on tullut itsekin joskus tehtyä. Nykyään kuitenkin oon halunnut pyrkiä siitä eroon. Olen oppinut tarkastelemaan asiaa niin kuin äitikin pienenä minulle sanoi: miksi puhua paskaa toisista, jos ei halua, että itsestäni puhutaan paskaa? Mä oon monesti tässä blogissa painottanut, että en ole ihminen, joka haluaisi asettaa oman napansa muiden napojen edelle. Siitä huolimatta mua haukutaan itsekkääksi. Johtuuko se siitä, että oon väärinymmärretty tai sitten siitä, että ihmisten on oikeasti vaan helpompi ajatella toisesta pahaa. Mene ja tiedä.

Draamakuningatar on toinen minuun liitetty nimitys. Tunnistan tämmöisen draaman lietsojan -roolin itsestäni varsinkin yläaste- ja lukioajoilta, mutta sekin on ollut piirre josta haluan eroon. Siitä eroon pääseminen kun sattuu rauhoittamaan myös minua itseäni. Kysymys nyt kuuluukin, miksi minua voidaan loukata niin kevyesti, kun olen itse koittanut toimia muiden etua ajatellen jopa sellaisissa tilanteissa, joissa se on vaikeaa.

On minussakin vikaa enkä varmastikaan ole täydellisesti onnistunut poistamaan dramaattisuutta itsestäni. Silti musta tuntuu tosi raskaalta se, miksi minulle läheiset ihmiset ovat oikeesti valmiita satuttamaan minua, kun en koe tehneeni mitään sellaista, joka oikeuttaisi heitä kohtelemaan minua näin.Jonkun toisen loukkaaminen tietoisesti on mulle tosi iso asia enkä halua niin tehdä. Kuinka monet ilkeät nimitykset, tunteen purkaukset ja muut yleiset herjaukset ovat jääneetkään mun sisälle, koska en yksinkertaisesti ole niin suora ja ilkeä. En vaan pysty. Joissakin tilanteissa ois tervettä pystyä ja taas päästään siihen, että on tässäkin opittavaa.

Löydän itseni niin herkästi noista laulunsanoista enkä haluaisi itseni muuttuvan. Huomaan kuitenkin, että se piiri, jolle asioistani kerron on pienentynyt ja pienentyy jatkossakin. Mulle on valehdeltu, nimitelty, syytelty ja loukattu. Nyt mun on aika tajuta, ketkä ovat oikeesti mun ystävyyden arvoisia ja ketkä eivät. Haluan selviytyä tästä rankasta vaiheesta, mitä käyn elämässäni enkä usko sen olevan mahdollista, jos pidän lähellä ihmistä, joka on loukannut mua tässä elämässä enemmän kuin kukaan. Tästä purkautumisesta päästään tosi jouhevasti mun rakkaan ystävän Emilian blogissaan esittämään haasteeseen, jossa listataan 10 syytä, miksi juuri minä oon huippunainen. Empun ihanaan blogiin pääsette tutustumaan tästä.

1. Oon sosiaalinen

2. Mulla on ihanan pitkä ja urheilullinen kroppa

3. Mulla on kauniit silmät

4. Mulla on äänekäs nauru

5. Mun perhe on maailman ihanin

6. Olen avulias

7. Pyrin ajattelemaan toisten parasta

8. Uskon itseeni

9. Olen hyvä aikatauluttamaan

10. Rakastan aidosti

- Krisse

Kesä, eikä mitään tekemistä

Hei! Mä en tiiä onko se täällä kuinka selväks tullut, mut oon niitä ihmisiä, jotka tykkää suunnitella kaiken etukäteen. 20 päivän loma starttasi tossa keskiviikkona, eikä mitään hajua, mitä tekisi. Tänne lauantaihin asti oli vielä muun muassa talkoita ja eilinen meni aurinkoa ottaessa, muuten en ole mitään suunnitelmia saanut aikaan. Pystyy sitä siitäkin ressiä repimään. On selailtu äkkilähtöjä, haaveiltu auringonottokeleistä ja pohdittu kotimaassa reissailuakin, mutta aina löytyy syy, miksi joku ei onnistu. Oli se sitten raha, jäätävä Suomen kesä tai kadoksissa oleva matkaseura. Sentään kotiin ja sukulaisten luo tietää menevänsä ja reenaavansa. Kai niistäkin saa melkein kolmelle viikolle tekemistä.

Ette tiedäkään, miten hukassa ihminen voi olla ilman kalenteria, joka kertoo mitä tehdä milloinkin. Tavallaan niin toivoisi, että se kalenteri olisi täynnä ystävien tapaamisia ja yhdessä reissaamista, mutta asioita olisi yhdessä pitänyt suunnitella hieman aikaisemmin. Kuulostaahan tää nyt suhteellisen oudolta, kun valitan siitä, että lomalla ei ole tekemistä. Elämässä asiat ovat vaan muuttuneet ja musta tuntuu, et multa on yhden asian/ihmisen takia kadonnut kyky nauraa ja iloita elämästä niin kuin ennen. Kuulostaa ehkä hieman karulta, mutta tuntuu, että Kuopiossa yksin ollessa harvemmin voi sanoa kokevansa olevansa pelkästään onnellinen. Enemmänkin kerkee pyörittelemään murheita ja sitä kautta päätyy kuormittamaan itseään ja siksi sitä tekemistä kaipaa.

Mulla on elämässä tällä hetkellä menossa yks rankimmista vaiheista, joista pystyn teille tarkemmin kertomaan ehkä vähän myöhemmin. Tässä tilanteessa vaan haluisi viettää aikaa ihmisten kanssa, jotta ajatukset saisi näistä murheista pois, mut ei se ole aina niin yksinkertaista. Reenit ja työt sitoo mut aika vahvasti Kuopioon, lomalla tietenkin pelkästään vain edellä mainitut. Silti tuntuu siltä, et haluis vaan iskeä perseensä ensimmäiseen Viitasaarelle menevään bussiin ja paeta tätä kaikkee. Kotona Viitasaarella kaikki on aina niin hyvin ja löytää sen hymyn takaisin kasvoille pysyvästi ja siellä myös nukuttaa paremmin. Rakkaat ihmiset ja yhdessäolon tunne on aika huikeaa tämmösillä hetkillä. Rakastan mun perhettä ja sitä, millainen siitä on vuosien aikana tullut. Ei ole asiaa, mistä en niille voisi puhua.

Saa nyt nähdä minne nämä päivät mut kuljettaa. Keskiviikkona tai viimeistään torstaina pitäisi hyvästellä kaupunki ja siirtyä maalle itikoiden ja muiden ötököiden syötäväksi. Jos multa kysytään, voisin toisaalta viettää loppuloman mökillä paljussa loikoillen, jos aurinkokin suostuisi eiliseen tapaan lämmittämään ihan kunnolla. Ainiin, pitihän mun myös hehkuttaa sitä, että piiiitkän loukkaantumisten värittäneen jakson jälkeen palasin tällä viikolla täysillä palloreeneihin mukaan. Saatiinhan sitä jotain positiivista tähänkin postaukseen. Tavallaan ootan, että pystyn/pääsen puhumaan teille siitä, mikä mun elämää ja ajatuksia sotkee tällä hetkellä, mutta vielä en pysty/halua. Ehkä myöhemmin kykenette sitten ymmärtämään minua paremmin. Tällaista tänään. Koitetaan nauttia kesästä!

-Krisse

22062015

Mä oon se pikkutyttö maalta, joka lapsena teki kaiken niinkun vanhemmat sanoi. Keskimmäinen lapsi, joka sai osansa niin pikkuveljen kuin isosiskonkin naljailusta ja oli umpisurkea laukomaan mitään takaisin. Se "nössö", joka ei ala- ja yläasteen liikuntatunneilla uskaltanut hypätä pää edellä veteen ja sukeltaminenkin pelotti. Se tyttö, joka halusi ala-asteella koulun suosituimman tytön parhaaksi kaveriksi, turhaan. Mä oon se, joka on ikuisuuden haaveillut ystävistä, jotka on mun ystävä koska mä oon mä. Ja unelmoinut super romanttisesta miehestä ja kaikesta muusta romanttisesta hömpästä. Mä oon yksi niistä, joka on tajunnut, että kaikkea ei voi saada, mutta kaikki noi faktat ja haaveet on tehny musta tällasen.

Mun on ollut ajoittain vaikea ymmärtää sitä, että on hyvä, jos puoletkaan haluamistani asioita toteutuu. Faktahan on se, että suunnitelmat menee varmaankin enimmäkseen mönkään kuin, että ne onnistuisi. Mä oon kuitenkin aina ollut enemmänkin semmonen taivaanrannanmaalari. Oon halunnu uskoo, et elämässä tapahtuu elokuvamaisia hetkiä ja kaikki menee loppujen lopuksi aina hyvin. Ihmisistä uskotaan sitä parasta ja yritetään koko ajan tutustua uusiin ihmisiin. Mun avoimuus pohjautuu ehkä siihen. Samoin kuin pelko satuttaa muita. Kaiken pitäisi olla täydellistä, mukavan pumpulista ja turvallista. En oo ihminen, joka poistuu omalta comfort zoneltaan helposti. Mä pidän paljon siitä, että asiat ei muutu.

Edellä mainitut asiat ovat ehkä johtaneet siihen, että ressaan niin paljon. Stressi on mulle edelleen tosi iso mörkö, eikä oo mikään ihme, että puhun asiasta niin hemmetin paljon täälläkin. Mä oon onneks löytänyt elämääni niitä ystäviä, jotka pitää musta just tälläsenä ja tukee. Jokainen menetys, epäonnistuminen ja jonkun tahaton/tahallinen satuttaminen jättää ison jäljen muhun. Ja asiaa vatvotaan ja vatvotaan ja siitä vatvomisen ympyrästä on hirveen vaikee hypätä pois, voin kertoo. Jaaa stressi tuli siinä samas ympyräs vastaan. Mä tiiän, et oon saanut monen mielessä jonkun draamakuningattaren maineen, vaikka todellisuudessa mä inhoon semmosia tilanteita. Mä myönnän, että pahan olon ja ahdistuksen vallatessa tunteet, tulee lauottua mitä sylki suuhun tuo, mut eiköhän kaikki muutkin niin tee. Ja mä aijon parantaa tapani.

Yksi uusi ystäväni sanoi mulle tossa juhannuksena tosi fiksusti, että mun pitää oppii myös kovettaa itteni. Sosiaalisuus ja avoimuus on todella hieno asia, mutta mun ei tarvitse olla sosiaalinen ja avoin ihmisille, jotka ei ees yritä ymmärtää mua tai pidä musta tällasena. Mä en haluu olla itselleni ihminen, joka oli vaan kuuliainen nössö ja ikuinen haaveilija. Mä haluun olla se tyttö, joka uskoo itseensä ja tekee niistä haaveista totta. Tyttö, joka lähtee lentopallolinjalle lukioon ja aloittaa pelaamisen täysin nollasta tai uskaltaa rakastaa itseään juuri sellaisena kuin on. Ja jotta kaikki se on mahdollista, mun pitää oppia itsestäni asioita jatkuvasti. Tässä postauksessa oli taas asioita, joita olen viime aikoina oppinut. Ei ehkä sisällöltään mitenkään selkeä tai helposti ymmärrettävä, mutta toivottavasti se sai monet teidätkin ajattelemaan.

- Krisse

Ajatuksia ja puhdistumista

Mä oon huomannu et mulle on kehittynyt paha tapa alkaa miettimään elämää ja siihen liittyviä asioita tälleen illalla tosi paljon. Siinä vaiheessa, kun pitäisi silmät laittaa kiinni ja valmistautua unille, kaikenmaailman ajatukset valtaa pään. Enkä varmasti ole ainut tämän asian kanssa. Millon mietin huomisen aikatauluja, millon sitä kuinka joku asia ärsyttää jne. Yleensä kuitenkin viimeisenä ajatuksena viivähtää se, kuinka onnellinen olen ku mulla on toi yks tyyppi mun elämässä. Siis se samainen tyyppi joka nauro mulle tänään ku suklaakohokkaan onnistuessa hypin keittiössä tasajalkaa ja iskin pääni lamppuun.

Musta tuntuu et normaalisti teininä läpikäytävä identiteettikriisi on mulla joku elämän mittainen prosessi. Huomaan itsessäni piirteitä, joista en pidä tai joita en ole ennen itsessäni huomannut. Oon myös tiedostanut, että tietyt ihmiset tuovat esiin mussa näitä negatiivisia piirteitä. Vaikka kuinka oon miellyttäjä ihminen ja en pidä ihmisten loukkaamisesta, semmosista tyypeistä pitää päästää irti. En halua muuttua ihmiseksi, jollainen en todellakaan oikeasti ole.

Oon huomannut, että töihin ja reeneihin paluun myötä alan löytää taas tasapainon. Oon enemmänkin innostunut ja energinen kuin ahdistunut ja turhautunut. Mä haluan oikeesti oppii nauttii tästä elämästä ja mä alan myös oppii et keiden kanssa se onnistuu parhaiten. Esimerkiksi niiden kanssa, jotka tulevat monen kuukauden tauon jälkeen kylään ja joiden kanssa nauretaan masut kipeinä lukiomuistoille.

Elämä on jatkuvaa uuden oppimista ja se sisältää aika paljon luopumisia. Millon pitää luopua reeneistä välilevyn pullistuman takia, milloin ihmissuhteesta, joka ei tuo elämään mitään positiivista. Kaikesta oppii ja kaikkien luopumisien ja niiden mukana tulevien pettymysten seurauksena minä kasvan ja vahvistun. Näillä ajatuksilla kohti höyhensaaria!

-Krisse

Comeback

Oiskohan se vihdoin ja viimein aika elvytellä tätä blogia. Viisi kuukautta on menny kuin siivillä ja blogin jatkaminen alkaa tuntumaan vasta nyt luontevalta. Syynä ehkä kenties myös se, että kesän saapuessa aikaa on enemmän ja mielikin on paljon virkeempi. Ei tunnu niin pakkopullalta tää kirjottaminen tällä hetkellä, vaikka tietokoneen puuttuminen tekeekin tästä aika haastavaa. Puhelimella pitää koittaa jotain teille tänne tuhertaa nyt.

Vuosi 2015 on ollut aika haasteellinen ja rankka, mutta sopivasti on niitä onnen hetkiäkin putkahdellut elämään. Kausi taputeltiin maaliskuun lopulla katkeraan välierätappioon ja unelma liiganoususta siirtyi seuraavalle kaudelle. Kauden jälkeen polvi alkoi vaivaamaan ja kun sen sai kuntoutuksella kuntoon selän välilevy alkoi pullistelemaan. Vaikeuksia riittää sillä saralla, mut nyt taas kuntoutellaan ja syksyllä pystyn varmasti täysillä taistelemaan peliajasta. Myös toinen vuosi yliopistossa on ohi ja kandivuosi alkaa syyskuussa. Homma etenee ja sitä rataa.

Elämässä on tapahtunut myös muitakin muutoksia. Muutin kuukausi sitten kimppakämpästä yksiöön ja vielä vähän totutellaan yksin asumiseen. Asunto tuntuu kuitenki jo täysin kodilta, vaikkakin eilen palatessani Kuopioon viikon kestäneeltä Viitasaaren reissulta, tuntui oudolta olla taas täällä. Sosiaalisena ihmisenä yksin asumisessa on ollut totuttelemista varsinkaan kun ei selän takia ole päässyt reeneihin tai töihin juttelemaan ihmisille. Ensi viikko menee vielä ihan oikeella kesälomalla ja sitten mut näkee jo töissäkin ja varmasti pikkuhiljaa myös reeneissä hikoilemassa.

Oon kuluvan vuoden aikana ottanut jotenkin todella raskaasti kaikki elämässä tapahtuneet muutokset. Stressitasot hipoivat pilviä, mikä heijastui muhun niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Omia ajatuksia ja tunteita on pitänyt opetella käsittelemään. Oon alkanut vihaamaan valehtelua yli kaiken. Jos joku valehtelee pienestäkin asiasta ja saan selville asian, saatan pimahtaa täysin. Opittu on siis omista teoista aika pitkälti. Oon ajoittain ollut henkisesti niin sekaisin, et oon joutunu tutkiskelemaan omia ajatuksiani pintaakin syvemmältä. Pelottavaa havaita itessään semmosia piirteitä, jotka pelottaa ja ahdistaa. Nähdä, että paino putoaa 5 kiloo reilussa kuukaudessa kun ruokahalu katoaa stressin takia. Myös se, että päivät meni selän takia viimeisten 3 viikon ajan makoillen tai puolet hitaammin kävellen kuin ennen, repi hermoja. Välillä tuntu, et ei tästä tuu mitään. Kaikki ahisti, hermostuin ihmisille ihan vääristä syistä, en nukkunut tarpeeksi jne. Asioista pitää oppia päästämään irti. Niitä ei saa päästää liian syvälle itseensä.

Taisin tammikuussa edellisessä postauksessa kertoa olevani parisuhteessa. Rakkaus ja toisen tuki on kantanut mut tosi pitkälle. En halua viedä tätä tekstiä mitenkään överisti nössöilyks tai puhuu meistä sen enempää, mut oon onnellinen ja kerranki tuntuu et suhteessa edetään harkitusti ja fiksusti. On ollu tärkeetä tietää, et oli se toinen sit missä tahansa nii se on aina tukena ja saa mut tajuamaan omat hölmöilyni paremmin ku mä ite. Suhde on kasvattanut ja opettanut. Molemmat voi olla omia itsejään ja vaikka tää ei oo helppoo ollukkaan nii me ollaan silti me. Ja musta me ollaan jotain aika helvetin huikeeta.

Mulla on semmonen kutina et kesästä on tulossa huikea. Eilinen "kesän aloitus" pikkuveljen ja kahden ystävän lakkiaisissa antoi ainakin aika paljon positiivisia viitteitä. Käsillä saattaa olla ehkä jopa paras kesä ikinä ja haluun tänne kirjoittaa omista fiiliksistäni pitkästä aikaa. Hurjasti suunnitelmia ja kaikkee jännää tiedossa. Lähdetäänpä sit ottaa selvää mitä se kesä ja tulevaisuus tuo tullessaan! Meitsi on taas ohjaimis, koittakaa pysyy peräs. Hauskaa kesän alkuu sinne ruudun toisellekin puolelle! :)

- Krisse

Uusia tuulia

Ajan- ja motivaation puute. Oma kirjottaminen taas hukassa ja tää nykyinen blogi ei tunnu edes kovin omalta enää. Olen ehkä tietyllä tavalla kasvanu myös tän kirjottamisen yli tai tää ei enää anna mulle sellaista samanlaista fiilistä kun ennen. Ehkä tää jää mun viimeiseks postaukseks täällä, ehkä ei. Ehkä lopetan bloggaamisen kokonaan, ehkä jatkan sitä jossain toisessa ympäristössä. Blogin kirjoittaminen on suurimman osan ajasta mun ajatusmaailman ulkopuolella. On saattanu mennä viikkojakin ennen kuin havahdun et hei mulla on semmonenkin. Ehkä tän blogin tietynlainen sekalaisuus, sen punaisen langan puuttuminen, on johtanut myös siihen, että en koe enää tarvetta kirjoittaa. En suoraan sanottuna siis tiedä mistä enää kirjoittaisin.

Oon aina tienny, että en oo millään tavalla bloggaaja-tyyppi. Tykkään ja omasta mielestäni ainakin osaan kirjoittaa, mutta ehkä blogi ei oo se paikka. Pitäisi ehkä vaan koittaa keskittyä siihen paskan suoltamiseen yliopiston tenteissä, kun tuntuu tenttikirjoja lukemattakin irtoavan semmosta matskua et nelosia ja vitosia paukkuu. Ehkä se mun kirjoittamisen taito sit konkretisoituu siellä. Kaiken sen lisäks mun elämässä tapahtuu jatkuvasti mulle isoja ja merkittäviä asioita ja oon jotenkin niin keskittynyt niihin, että vapaa-aika menee ihan puhtaasti huilatessa. Aika kiitääkin sitten niin nopeasti ohi, että ei kerkeä tekemään kuin ne tärkeimmät jutut: reenata, opiskella tai käydä töissä, syödä ja nukkua.

Mua huvittaa hieman jo se, että ollaan esimerkiksi OPn kanssa koitettu viimeisen viikon aikana nähdä ja ollaan onnistuttu näkemään 15 minuutin ajan mun pelin jälkeen silleen, että kerettiin jotain toisillemme sanookin. Tosiaan toi lentopallo on mun elämässä tällä hetkellä tärkeimmässä osassa. Mikään, ei yksinkertaisesti mikään, mene sen edelle. Pelataan ylempää jatkosarjaa, tavoitteena liiganousu. Kaudella on tähän mennessä tullut ainoastaan yksi tappio, mutta pelit kovenee koko ajan. Huippua on nää omat ahaa-elämykset lajin kanssa niin tekniikan puolesta kun sit ajankäytönkin kanssa. Myönnettäköön, että aikaisimmilla kausilla omatoimiset reenit on saattanu jäädä väliin, jos vähänkin väsytti. Nyt ne tulee tehtyä ja aikaa otetaan sitten opiskelusta pois. Yliopisto on siinä mielessä huikee, että siellä saa tehdä asioita omalla tahdillaan. Tosin, kyl ne ihan aikataulussa noi mun opiskelut silti on. Oon alkanu ite tajuamaan, että mulla saattaa oikeesti olla tulevaisuuskin ton lajin parissa.

Viime vuosi oli tietynlainen opetus elämästä. Suurimpana opetuksena ehkä toi panostaminen siihen mikä on just nyt tärkeetä, mutta toisaalta myös eron myötä oppi myös sillä rintamalla jotain. Vuosi 2015 on varmasti paljon parempi kaiken osalta, kun kasvaa ja oppii asioista. Vuoden 2014 loppupuolelta mukaan tarttu myös yks mies, joka sattu pyyhkäsee jalat alta. Jotenkin hassua olla taas parisuhteessa, tietty hyvällä tavalla. Huikeeta on myös se, että on oppinu etenee hitaasti ja pitää kiinni kaikesta tärkeestä (lentopallosta). Mulle on tärkeetä, et kumpikin tajuu tukea toista ja toiselta oppii koko ajan jotain uutta. Pikkuhiljaa täs nyt sit katotaan, mitä tästä tulee. Ainekset on kyl vaikka mihin :)

Vaikka elämässä tapahtuu kaikkee uutta ja jännää, en koe tarvetta kirjotella siitä tänne. Somessakaan en oo suhteesta tai oikein mistään muustakaan puhunu. Ehkä mä oon tajunnu, et joistakin asioista tulee pitää kiinni ja säilyttää ne itellään. Jakaa sit ne onnen ja ilon hetket vain niiden harvojen ja valittujen kanssa. Blogin tulevaisuus jää nyt sitten avoimeksi. Iso kiitos kuitenkin teille jokaiselle, jotka ootte lukenu mun kuulumisia täältä ja eläny ees jollakin tasolla mukana. Onnen ja riemun täyteistä uutta vuotta kaikille hieman myöhässä! :)

- Krisse