Onnea, surua, rakkautta, vihaa. Musta tuntuu, että mun elämä ei eroa muiden nuorten aikuisten elämästä sen kummemmin, mutta tietenkin haluan ajatella, että mun elämä on ainut laatuaan ja tulen arvostamaan omaa elämääni varmasti lopun ikäni. Mulla on asioita joita ajoittain kadun, mutta mitään en silti toisin tekisi. Ihmisen pitää antaa olla ihminen ja tehdä omat virheensä, koska niistä ihminen oppii. Tässä nyt seuraa mun elämänstoori, toivottavasti löydätte kohtia, joihin pysytte samaistumaan!
Synnyin kesäkuun puolessa välissä 1993 Viitasaarella asuvan pariskunnan toiseksi lapseksi. Mun isosisko oli syntynyt vuosi ja 3 kuukautta ennen kuin minä tupsahdin maailmaan Jyväskylän keskussairaalassa. Meidän perheeseen kuului myös koira Safir, joka oli rotwailer, mutta jouduttiin myöhemmin luovuttamaan se toiseen kotiin minulle puhjenneen allergian takia. Muistaakseni vuosi oli sama eli 1996, kun Safir luovutettiin Laukaaseen ja meidän perheeseen syntyi poika. Sain pitkään kaipaamani pikkusisaruksen ja äidin sekä isän sanojen mukaan otin isosiskoudesta kaiken irti. Halusin aika ajoin itse syöttää Jarnolle pilttiä, vaikka ikää mulla oli itselläni noin 4 siinä vaiheessa. Halusin palavasti opettaa Jarnolle kaikki ne asiat, jotka olin itse oppinut. Halusin opettaa Jarnon rakastamaan perhettä yhtä paljon kuin minä itse. Meistä on kuvia, kun maataan keittiön lattialla ja yritän kuvakirjasta esitellä, että "tässä on auto, minä en niistä kovasti ymmärrä, mutta kysy isältä lisää". Jarno ei vielä siinä vaiheessa osannut edes kävellä..
Perheestä tuli mulle jo pienenä siis erittäin tärkeä, meidät kasvatettiin reippaiksi ja omatoimisiksi. Nykyään siis meidän perheeseen kuuluu myös kaksi kissaa ja koira. Saatiin lähes koko lapsuus elää kotosalla, kun lastenhoitajana toimi meidän oma täti, joka asui meillä. Vasta isosiskon suunnatessa kouluun, me pienemmät jouduimme keskustan perhepäivähoitajalle. Se vuosi oli mulle jotenkin hankala, muistan sen niin selkeästi. Muistan siitä ne ikävät asiat, kuinka se täti pakotti tekemään tyhmiä asioita ja oli aika ilkeä. Mun suojeluvaisto Jarnoa kohtaan kasvoi ja pelkäsin kertoa päivähoidossa tapahtuneita asioita äidille. Muistan kuinka puntaroin mielessäni onko fiksua kertoa yhdestä pienestä huudosta, jonka Jarno sai osakseen täysin turhasta syystä. En kertonut, enkä ole tähänkään päivään mennessä kertonut. Se vaan painui mun päähän todella selkeästi.
Kävin ala-asteen viidenteen luokkaan asti Mäntylässä meidän kotikylällä. Mun luokalla oli koko tämän ajan vaan yksi ja sama poika, jonka kanssa oltiin hyvät kaverit, oltiinhan me tunnettu jo seurakunnan ja 4h:n kerhoista asti. Mä tykkäsin jo pienenä koulusta, halusin olla siinä todella hyvä. Samoihin aikoihin, kun aloitin koulun aloitin myös lentopallon, josta näiden vuosien saatossa on tullut mulle elämäntapa. Ala-asteen viidennen ja kuudennen luokan kävin Kymönkoskella, koska meidän 18 oppilaan Mäntylän ala-aste lakkautettiin. Muutos oli todella iso, enää kouluun ei halunnut mennä verkkareissa, koska piti tehdä vaikutus toisiin. Koulumatka kasvoi lisäksi 20 kilometrillä ja meidät sysättiin linja-autoon joka aamu vaille kahdeksan.
Ala-aste ajoista muistan myös selkeästi sen, kuinka tärkeitä isovanhemmat ja muut sukulaiset olivat jo silloin. Vapaat viikonloput ja kesät vietettiin Maaningalla serkkujen kanssa ja sen paikan merkitys kasvoi noiden 6 vuoden aikana tämän hetkisiin uomiinsa. Se paikka on mulle rauhan tyyssija, mahdollisuuksia täynnä ja kuka tietää, kenties siellä tulen viettämään loppuelämäni oman perheeni kanssa. Yläasteelle mentäessä niin minä kuin moni muukin muuttui. Kaikki yritti aikuistua hieman, kukin omalla tavallaan. Osa alkoi tupakoimaan ja osa otti enemmän vastuuta omasta elämästään. Minä kuulun tuohon jälkimmäiseen porukkaan. Ala-asteaikaiset kaverisuhteet muuttuivat uusiin, perjantai-iltoja vietettiin kylillä, tuli rippikoulu, tuli poikaystävät ja kaikki se muu, mikä sen ikäisen tytön elämään kuului.
Kuten olen jo aiemmin kirjoituksissani maininnut, minun elämääni tuolloin kuului identiteettikriisi, jonka olen niin monesti purkanut läpi, että siitä en taida enää puhua. Jos jotakin kiinnostaa, kannattaa lukea minun aiempia postauksia :) Yläasteen aikana mun käsitys itsestäni muuttui aika paljon, syynä siihen urheilun puuttuminen ja siksi suuntasin lukioon Pihtiputaalle. Mun elämän parhaat 3 vuotta niin opiskelun kuin ystävienkin osalta tuli elettyä siellä. Sain elämääni 4 ihmistä, jotka eivät todellakaan ole lähdössä minnekään, koska minä en laske niitä pois. Me ollaan tärkeitä toisillemme ja tarvitaan toisiamme. Valmistuin lukiosta keväällä 2012 ja samoihin aikoihin löysin elämäni ensimmäisen rakkauden, kuka tietää onko se myös viimeinen.
Lopun te tiedättekin vielä vähän tarkemmin. Mun elämän peruspilarit: sukulaiset, urheilu ja ystävät kirjaimellisesti kannattelevat mun elämää. On ollut niitä hetkiä, jolloin joku näistä pilareista on kokenut kolauksen ja elämäni on ollut hetken aikaa tasapainottomassa tilassa. Nyt se on vakaammalla pohjalla kuin pitkiin aikoihin. Olen kiitollinen juuri tästä elämästä, olen kiitollinen siitä, vaikka se ei kestäisikään satavuotiaaksi. Minä haluan elää tätä elämää omalla tavallani, haluan tallentaa jokaisen hetken muistiini, jotta pilvenreunalla istuessani voin selata elämäni eri kohtia kuin elokuvaa. Oon kiitollinen mun vanhemmille siitä, miten ne kasvatti mua. Mulla on omasta mielestäni hyvät arvot elämässä ja ilman heitä, en niitä olisi koskaan omaksunut välttämättä. Heidän ansioistaan olen nähnyt maailmaan ja kokenut ties mitä seikkailuja näiden lähes 20 vuoden aikana.
Mun elämään on sisältynyt yksi iso asia, vaikea asia, joka on sen tason salaisuus, että sitä en tänne voi paljastaa. Kuitenkin ne, jotka sen tietää, tietävät, että se on muokannut musta tällaisen ihmisen kuin mitä olen. Se kosketti mua, pudotti mut todella syvälle, aiheutti osaltaan identiteettiongelmat ja oman kehon inhoamisen, opetti antamaan anteeksi ja kasvatti ihmisenä. Koen, että olen ikäistäni hieman kypsempi juuri sen asian takia, mun on ollu pakko oppia isoja asioita elämässäni jo aika varhaisessa vaiheessa. Mitään en silti muuttaisi, koska olen tyytyväinen siihen millainen nyt olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti