Mun tunneskaala on mennyt laidasta laitaan. Oon kokenut tän porukan reeneissä henkilökohtaisesti isoimmat onnistumisen fiilikset, mutta turhautuminen on noussut pilviin kauden aikana. Minä en koe, että olisin meidän joukkueen paras pelaaja enkä todellakaan halua nostaa itseäni millekään jalustalle, mutta pitää osata vaatia koko joukkueelta enemmän eikä pelkästään itseltään. Minä tiedän millä tasolla me reenataan ja kuinka hyvin me osaataan pelata, mutta valitettavasti sitä huippufiilistä ei saatu siirrettyä kentälle oikeastaan koko kaudella. Siellä seisottiin tumput suorina, ihan hiljaa ja pelin jälkeen alkoi hirvee urputus. Miksi niitä asioita ei voida tehdä siellä kentällä eikä puida sanoin pelin jälkeen?
Oon tietenkin tosi itsekriittinen pelaaja. Vaadin itseltäni tosi paljon ja minulle sattui myös pelejä, jolloin tuntui, että ei kulkenut. Meidän peli valitettavasti kuitenkin kaatui aivan liian usein vastaanottoon, johon en voi itse vaikuttaa kuin tsemppaamalla muita. Yhdessä pelissä, missä meillä ei noussut annoin itseni menettää hermot kesken pelin. Muutoksia ei tehty ja tuntui, että pallo ei noussut mihinkään ja sen sijaan, että oisin jaksanut loppuun asti tsempata muita turhauduin ekaa kertaa "julkisesti" muihin. Sen hetken jälkeen onneksi opin itsekin jotain....
Mutta se kausi on nyt ohi. On aika kelata kulunutta kautta tarkemmin oman pään sisällä, kerrata virheet, jotka mahdollisesti toistui ja keskittyä korjaamaan niitä. Vastustajilta on tullut opittua paljon ja joukkuetovereilta sitäkin enemmän. Sitä ei tiedä, missä kukin meistä pelaa taas ensi kauden alussa, joten nyt on alettava ankarasti reenaamaan unelmiensa eteen. Mun peruskuntokausi alkaa huomenna aamun kuntopalloreenillä ja jatkuu illalla loikilla. Ensi viikosta tulee rankka, koska meidän iltojen lajireenit jää pois ja korvaan jokaisen jollain fysiikkareenillä. Siihen tahtiin täytyy tottua, koska sellaista mun kesä tulee olemaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti