Pimeyttä ja pohdintaa

Joulukuun ensimmäinen päivä. Aurinkoa en oo nähny moneen päivään Kuopiossa. Uutisissa sanottiin, että viime viikolla keltainen pallo näkyi taivaalla kaikista vähiten juuri täällä. Aika jolloin aurinko viime viikolla horisonttiin ilmestyi oli mitattavissa minuuteissa. Kaikki nekin minuutit meni minulta ohi sisätiloissa reenaten tai opiskellen lukuunottamatta niitä säteitä, jotka osuivat kasvoihini sunnuntaina aamulla Pohjanmaan pelireissulla aamulenkin aikana. Väsyttää aika luvattoman paljon tämä pimeys. Talvi ei todellakaan ole tehty mua varten vaan tekisi mieli karata jonnekin todella kauas lämpimään auringon säteiden ympäröitäväksi. D-vitamiinia menee purkki tolkulla monta kuukautta naamaan ja koko ajan koittaa itselleen toitottaa, että kyllä se päivä kohta taas pitenee.

Mulla on menossa tän vuoden viimenen parin viikon rutistus tän tavallisen arjen kanssa ennen niin sanotulle joululomalle siirtymistä. Pari viikkoa vielä kovaa reeniä, kolme peliä, kaksi tenttiä, yksi seminaari ja kolme tiedonhaun tehtävää ja sitten olisi niin alkusarja kuin syyslukukausikin paketissa. Mulla ei varsinaista joululomaa ollut viime vuonna ja sama meno jatkuu tänäkin vuonna. Aika, jonka muut viettävät enemmän ja vähemmän lomalla, menee mulla Lidlin kassalla. Jostakin sen opiskelijan on rahaa saatava. Onneksi tänä vuonna jouluaaton saa kokonaisuudessaan viettää jo kotona ja saa edes muutamaksi päiväksi rauhoittua ja viettää juhlaa, joka on niitä pieniä valonpilkahduksia talven keskellä. Jos sitä luntakin saataisiin tänä vuonna..

Onhan niitä valonpilkahduksia muitakin. Päälimmäisenä sanottakoon vaikkapa yleisesti aika rakkaiden kanssa ja hetket yhdessä joukkueena. On ollut hirveen hankalaa estää sitä pimeyttä menemästä tonne pään sisälle ja on pitänyt vaan miettiä kaikkee positiivista ja nauttia juuri niistä hetkistä. On kuitenkin yksi asia, joka on tänä iltana mua vaivannut aika paljon ja olikin syy sille, että koneen otin syliin ja aloin naputtelemaan tätä tekstiä. Meen nyt aikalailla pintaa syvemmälle tän asian kanssa ja puhun asiasta ehkä vähän turhakin suoraan kuitenkaan syyllistämättä yhtään ketään yhtään mistään.

Haluan ihan alkuun sanoa, että mun vajaa vuos sitten päättyny parisuhde päättyi ihan minun omasta tahdosta. Otin samalla riskin, että menetän itselle tärkeitä ihmisiä. Laitoin minulle tärkeäksi tulleet ihmiset tilanteeseen, johon en ikinä haluaisi itse joutua. Tein joskus aikaisemmin postauksen, jossa puhuin ystävistä ja kerroin kuinka tärkeiksi pojat minulle ovat tulleet. Meidän kaikkien piti oppia tasapainoilemaan tilanteessa, joka oli täysin vastainen sille mihin kaikki oltiin meidän ystävyyden aikana tottuneet. Oon joutunut tottumaan siihen, että en voi olla minulle oikeastaan läheisimpien ihmisten kanssa silloin kuin haluan, koska joku toinenkin tarvitsee heitä yhtä paljon. Asia piti hyväksyä ja huomasin jossain vaiheessa taas ajattelevani tätä toista ihmistä enemmän kuin itseäni ja syyllistämästä itseäni koko tilanteesta. Minun siis piti vaan hyväksyä tilanne, koska olin sen itse aiheuttanu.

En sano, että minusta ei tuntuisi pahalta kun tiedän, että olen ulkopuolinen. Olen erilainen ystävä kuin pojat toisilleen. Pelkästään jo se fakta että oon tyttö vaikuttaa aika paljon tähän kaikkeen. En edelleenkään halua pakottaa poikia viettämään aikaa minun kanssa, mutta jotenkin sitä vaa löytää ittesä sängyltä makoilemassa poikien kanssa syvällisiä ja ei-niin-syvällisiä asioita pohtien. Faktahan on se, että eron myötä huomasi ketkä oikeasti haluaa olla mun kanssa ei vaan kaverin tyttöystävän kanssa ja tiettyjen tyyppien kaa tulee oltua yhteyksissä oikeestaan päivittäin. Oon kuullu mun tyttöpuolisilta kavereilta kuinka outo mun kaverisuhde on poikien kanssa, kun on täysin fine nukkua kaikki samassa sängyssä jne. Mut semmonen se on aina ollu ja semmonen se tulee aina olemaan, vaikka elämään tupsahtaakin joku jonka kanssa tulee niitä tunteita joista viimeks puhuin..

Mut tosiaan, siinä vaiheessa, kun tajuaa että alkaa epäilemään sitä, onko toiset mun kanssa omasta tahdostaan vai vaan säälistä, tajuaa et ei oo iha kaikki kotona. Arvostan poikia niin hirveen paljon. Jokainen niistä on joutunut jankkaamaan turhan paljon meidän kahden erilleen ajautuneen yksilön välillä. Jotenkin sitä koittaa ajatella poikia ja sitä, että ne ei mun päätöksistä joutuis kärsimään. Oon kuitenkin tajunnu, että mä tarviin poikia siinä missä se toinenkin, joten miksi en voisi kerrankin pitää omia puoliani enkä vain aina ajatella muita? No ehkä se en vaan ole minä silloin. Rakkaat pojat, varsinkin te kolme, tää on nyt julkinen KIITOS siitä, että OOTTE OLEMASSA! Ilman teitä mä en oikeesti olis tässä. Ootte mulle kaikkee mitä ystäviltä voi vaan toivoa ja arvostan oikeesti sitä, että kaiken tän jälkeen ootte edelleen siinä, vaikka en mä mikään ideaali ystävä ole aina ollutkaan. Rakastan teitä kaikkia.

Julkinen vuodatus tekee aina hirveen hyvää, ainakin mulle. En tiiä, mitä mieltä asian osaiset tästä on, mutta mun ajatus oli ainakin vaan saada aikaan pelkkää hyvää. Musta on tärkeetä, että ihmiset osaa olla suoria, se on asia jota oon parilta tyttökaveriltani oppinut, mutta se on myös asia jonka kanssa teen ite jatkuvasti töitä. Ehkä oon liian kiltti, kun tää pimeyskään ei saa mua olemaan bitsi kaikille, mut ehkä se on vaan ominaisuus mikä mun pitää hyväksyä itessäni. En sit tiiä oonko siitä niin tyytyväinen. Vuosi lähestyy loppuaan ja pitää taas tehdä uudet uuden vuoden lupaukset. Viime vuonna lupasin ainakin stressata vähemmän, mikä on onnistunut mielestäni suhteellisen hyvin ja lisäksi lupasin opetella olemaan itsekkäämpi. No sen lupauksen voisin säilyttää ensi vuoteenkin. Vai mitä?

Nyt ajatukset taas kirkkaampana päätä tyynyyn ja lentokoneen nokka kohti höyhensaaria. Blogin kirjoittamisella on näköjään aika isosti silmiä avaava vaikutus, joten voisi taas koittaa panostaa tähän, vaikka teksti meneekin aika syvälle mun elämään ja henkilökohtaisuuksiinkin. Ehkä tää on sit mun näkönen blogi, kertokaa te. Palaillaan.

-Krisse

Nämä ihmiset kanssani kulkee

Koen hirveän turhauttavaksi lähteä jauhamaan teille tämän hetkisestä arjestani: Jatkuvasta esseiden sun muiden koulutehtävien tulvasta, reenaamisesta, loukkaantumisesta toipumisesta, töistä (tai niiden vähäisyydestä) ja muusta sellaisesta, josta ehkä liiankin usein jankkaan. Ympärilläni olevilla ihmisillä tapahtuu aika rankkoja asioita ja ihmissuhteiden pohtiminen on ollut aika pinnalla viime päivinä. Omat murheet ovat alkaneet tuntua todella pieniltä ja sitä alkaa kasaamaan muiden murheista isoa painoa omille harteille. Tekisin edelleen mitä vain, että heistä kukaan ei joutuisi kokemaan mitään pahaa. Se on edelleen niin outoa, miten jonkun toisen paha olo voi tuntua mussa pahemmalta kuin oman elämäni murheet.

Oon aina pitänyt itseäni hirveän sosiaalisena ihmisenä. Monesti oon jopa väkisin hakenut muiden hyväksyntää ostamalla lahjoja ja olemalla joku jota en ole. Oon mennyt ajoittain todella alas vain siksi, että olen päättänyt että haluan olla jonkun ystävä, vaikka se ihminen suoranaisesti käyttääkin mua vaan hyväkseen. En ole ikinä meinannut hyväksyä sitä, jos joku ei tykkääkään minusta. Inhoan sitä, että minusta puhutaan pahaa selän takana tai minun seurassa ei viihdytä. Miksi en kelpaa? Ajan myötä sitä on oppinut, että kaikkia ei voi miellyttää, ei edes niitä jotka minusta aidosti tykkäävätkin. Yksi parhaimmista ystävistäni joskus totesi, että pitää osata olla itsekäs. Käsite tuntui minulle niin kovin vieraalta ja siinä vaiheessa, kun yritin ajaa tätä itsekkyys-moodia itteeni niin vedin sen ihan täysin överiksi. Oli vain minä ja minulle ei saanut sanoa yhtään mitään kritiikkiä. Tämä on siinä mielessä jäänyt edelleen päälle, että saatan itse sanoa itseäni hölmöksi tai vaativaksi, mutta siinä vaiheessa kun toinen sen minulle sanoo saatan hyvinkin helposti hermostua. Onko tuttua?

Oon huomannut kehittyneeni ystävänä. Parhaimpien ystävien kanssa ystävyys on niin vuorovaikutteista, että voi sanoa toiselle, mikäli kokee että tämä ei anna itsestään kaikkea. Mulle on tärkeää, että ne ihmiset jotka ovat mulle rakkaita kokevat myös olevansa rakkaita. Vaikeina hetkinä tulee olla läsnä, kuunnella ja auttaa. Hyvinä hetkinä on taas parasta kun on joku jonka kanssa jakaa se hymy. Ystävät ovat kaikki kaikessa tässä suhteessa, mutta parhaimmillaan elämässä on joku, jonka kanssa sen kaiken voi jakaa sanomatta sanaakaan. Sellainen yhteys on aika harvinaista, että toinen tunnistaa heti jos joku on vialla tai jos jotakin jää sanomatta. Uskoisin, että kaikki meistä etsii sitä omasta elämästään, vaikka tietenkin kukaan yksittäinen henkilö ei voi korvata ystäviä. Ehkä se menee niin, että kun sen yhteyden jonkun kanssa löytää, ystävät ovat silloinkin niitä, jotka hymyilevät kanssasi ja muistavat pitää ne jalat maassa.

Minulle ajatus sellaisesta yhteydestä aiheuttaa perhosia vatsanpohjaan. Jos joku oikeasti näkisi heti minusta, että joku on pielessä ja osaisi auttaa ilman että pyydän... Kuulostaa niin pelottavan hyvältä. Joku toinen tietäisi minusta jotain, mitä en välttämättä itse osaisi ajatella. Joku saisi minut punastumaan ja pelkäämään sitä, että nolaan itseni ja juuri sillä hetkellä isken pääni seinään rojahtaessani sohvalle. Sitten puna nousee entistä enemmän kasvoille. Joku joka saisi minut jännittämään niin paljon, että kömpelyyteni ylikorostuisi ja lähestyessäni häntä vetäisin häntä vahingossa turpaan. Ja jälleen punastuttaa. Silti olo olisi enemmänkin huvittunut kuin vaivautunut, koska kaikesta tuollaisesta huolimatta sen ihmisen kanssa olisi vain niin luonnollisen hyvä olla. Jokaikinen laulu, jonka kuulee liittyy jotenkin häneen. Pelottavinta on, että pitkänkin ajan jälkeen huomaat olevasi koko ajan yhteydessä häneen. Ystäväsi kysyy, mistä te oikein juttelette kun koko ajan joko näette, puhutte puhelimessa tai viestittelette. Alat itsekin miettimään. Et löydä muuta vastausta kuin elämä, me puhumme elämästä.

Siinä vaiheessa kun et enää sano puhuvanne sinun elämästä tai hänen elämästä, tajuat itsekin, että teidän elämänne ovat kiinnittyneet toisiinsa. Hän kävelee sitä polkua sinun kanssasi. Huomaa ne tulevat kuopat ehkä jopa ennen sinua ja valmistautuu nostamaan sinut sieltä pois. Hän näkee milloin polkua ympäröi upea maisema ja tarttuu sinuun lujemmin kiinni, koska haluaa sinun muistavan sen hetken aina. Hän on ajatuksissasi kun suljet silmät ja ensimmäinen mielessä kun heräät. Hän on se, jolle haluat ensimmäisenä kertoa, jos jotain tapahtuu oli se sitten jotain hyvää tai jotain pahaa. Hän on se, josta haluat loputtomasti höpöttää kaikille ja jonka kanssa saat riidan aikaan siitä, kun hän ei sanokaan niin kuin odotat. Tärkeintä on se, että te molemmat ymmärrätte, että riidoilla on teitä vahvistava vaikutus ja niiden myötä opitte toisistanne enemmän. Ne tekevät teistä parin.

Oon aina kokenut olevani ihminen, joka tarvii miehen. Suhteessa ei kuulu olla suhteen vuoksi vaan miehen vuoksi. Pitää siis osata olla myös yksin. Sitä kai tässä ollaan opeteltu. Yksin olemista. Jos osaan olla jo yksin ja osaan olla ystävä ja jatkuvasti kehittyä ystävänä, luulisi että ei enää tarvitsisi opetella hirveästi asioita. Mutta minulla on vielä paljon opittavaa itsestäni ja jostain toisesta, joka haluaa tarttua minua kädestä ja vetää minut omalle polulleen. Elämä on edelleen jatkuvaa oppimista ja tutkailua. Vaikka tässä tekstissä ei ollutkaan ehkä mitään päätä eikä häntää, sen minussa herättävät ajatukset saavat jalkani vispaamaan ja hymyn nousemaan kasvoille. Rakastan näitä ihmisiä ympärilläni ja siksi haluan toivottaa rakkauden täyteistä viikkoa teille jokaiselle!
(kuvat Googlesta)

- Krisse

Miksi karkuun juoksen?

Lauantaina aamulla heti herätessäni tunsin, että kaikki ei ollut hyvin. Liekkö syynä väärällä jalalla sängystä nouseminen vai muuten hieman epämukava fiilis, joka jylläsi sisällä. En vieläkään osaa sanoa. Mun viikonloppu oli aikoja sitten tiedetty vapaaksi lentopallon osalta. Töistäkin pyysin vapaata, jotta saisin tehtyä koulujuttuja ja ennen kaikkea levätä myös välillä. Hirveästi oli suunnitelmia. Piti käydä joukkuekaverin tupareissa, nähdä muitakin kavereita ja tehdä niitä koulujuttuja. Tuo aamu kuitenkin muutti kaiken.

Siinä vaiheessa, kun ensitöikseni kävin saattelemassa kummitytön ja muut pienet serkkuni junaan ja syyslomareissulle, mut valtasi jonkinlainen haikeus. Itekin kaipasi irtiottoa arjesta. Ei tarvitsisi murehtia koulujuttuja, töitä tai reenaamista. Saisi hetkeksi lyödä nollat tauluun ja vaan olla. Ehkä mä oon taas alkanut stressaamaan, ehkä en. Kuitenkin kaipaan hirveesti tukea ja siitä kertonee ehkä se, että oon panostanut taas ystäväsuhteisiin enemmän ja nähnyt niitä rakkaita useammin. Aamupala, aamureeni ja kesken reenin itku kurkussa soitettu puhelu kotiin: "Haittaisiko teitä, jos tulisinkin sinne?". Mulle niin rakkaaksi muodostunut kaupunki ahdisti. Täällä olo ja tiettyjen asioiden tiedostaminen sai palan heti nousemaan kurkkuun. Tein niinkuin kuka tahansa törmätessään isoon mörköön, lähdin karkuun.

Vajaa kaksi tuntia bussissa. Siitä ajasta 15 minuuttia itkemättä. Eroahdistus kaupungista iski ehkä päälle. Tajusin, että olin pettänyt ihmisiä, kun en ollutkaan Kuopiossa juhlimassa tupareita tai tekemässä muutakaan mistä oltiin sovittu. Mun oli vaan pakko päästä pois. Ennen bussista iskän kyytiin hyppäämistä piti koittaa kasata ittesä. Välttelin katsekontaktia. Tiesin, että isä näkisi mun läpi. Puhuin lentopallosta, se oli ainut asia mikä sai mut sillä hetkellä hieman paremmalle tuulelle. Loppujen lopuksi se paha olo taisi häipyä siinä vaiheessa, kun avasin kotioven ja tajusi olevansa turvassa, rauhassa. Lentopallon parissa vietetty ilta, iso keskustelu porukoiden kanssa ja mun oli parempi olla taas. Itse asiassa tätä oloa oon oottanut monta kuukautta. Mun on kevyt olla, voin puhua vanhemmille asioista niinkuin ne on ja ne on jälleen täysin osa mun elämää, mun iloja ja suruja.

Joskus tosiaan kaipaa sitä irtiottoa, mulle se oli matka reilun 100 kilometrin päähän ihmisten luokse, jotka ovat musta tällaisen luoneet. Äidin halaus, isin hymy ja kissan kehrääminen sylissä, niitä pieniä asioita, jotka saivat pahan olon pois. Maanantaina mä palasin taas innolla kaupunkiin, joka on osa mua. Uudella innolla tän viikon pari ensimmäistä päivää ovat olleet tehokkaita, vaikka pienoinen väsymys painaa. Jos se ahdistus johtuikin vapaasta viikonlopusta ilman lentopalloa? Koitan vaan tajuta, miksi mulle tuli niin polttava tarve lähtee pakoon jotain mulle niin rakasta. Oli miten oli, päätin, että ensi viikonlopusta ei samanlainen tule. Viime päivistä oppineena vinkki jokaiselle teistä: muistakaa puhua toisillenne. Ikinä et voi tietää, mitä siitä seuraa, jos et kokeile.

-Krisse

Mököpäivä, mene pois!

Mököpäivä. Ihmisen pahin vastus. Mikään ei onnistu. Kaikki sanat mitkä suusta tulee on negatiivisia. Vessapaperirulla koulun vessassa on ihan väärinpäin telineessä ja prkl vie ku se vituttaa. Siinä kun ei oo kuin yksi tapa laittaa se rulla oikein. Kuulitteko? YKSI tapa. Ja muahan ei todellakaan kiinnosta mikään helvetin puheviestintä ja ihmisten kanssa juttelu tänään. Mua ei vaan huvita. Ja mä en todellakaan halua oppia mitään uutta. Epäonnistun kuitenkin. Vittu kun tuonkin naama vituttaa tänään, vaikka eihän se mulle mitään oo tehny. Tyyny on huonosti. Miksi en voi vaan käpertyä jonkun kainaloon tänä yönä just nyt? Miksi mun pitää vaan tyytyä tähän himputin nalleen taas? Pyykitkin piti pestä. Miks hitossa oon tämmönen saamaton paska?) Miksi siivouspäivä siirtyi taas? Miksi meninkään syömään keksejä tänään? Mikä hitto mussa on vikana?? Rakas minä, se on vaan yksi päivä.

Eilinen tuntui kirjaimellisesti siltä, että kaikki oli mua vastaan. Jokaikinen vastaantulija ja hymyilevä kasvo. Ne varmasti vaan ilkku mulle ja mun murjottavalle ilmeelle. Kaikki piti kääntää itteeni vastaan. Kaikesta piti saada puristettua se viimeinenkin negatiivisuuden mahdollisuus irti. Mikään ei onnistunut. Oma kroppakin tuntui ihan vieraalta paikalta olla. Siihen isoin syy ehkä maanantain hieronnasta jäänyt hieman löysähkö olo ja fyssarikäynti. On se hassua, miten ihmiskropassa voi olla semmosia oikeita virheitä, jotka vaikuttaa elämään paljon enemmän kuin se yksi punainen finni keskellä otsaa juuri ennen treffipäivää. Kaikkeen tartuin eilen. Suurin osa lauseistani alkoi tai päättyi, tai sisälsi muuten vaan aivan liikaa kirosanoja. Lienee pyydettävä joukkuetovereiltakin anteeksi eilistä käytöstäni reeneissä.

Onneksi mököpäivistäkin oppii. Omia negatiivisia tunteita pitää oppia hallitsemaan ja voin kertoa, että jos eilen kaiken olisin päästänyt ulos oisin itkenyt puolet päivästä. Päätinkin jättää näköjään sen itkemisen tälle päivälle. Oon vaan lipunut liikutuksen hetkestä toiseen suurimmaksi osaksi siksi, että mussa velloo tunne, jota en todellakaan osaa hallita. Välillä en edes osaa selittääkään sitä, miksi nyt itkettää. Oon puhunut itekseni tänä iltana enemmän kuin pitkään aikaan. Koittanut purkaa pääni sisällä mikä tää tämmönen surkupäivä nyt sit on? Eikö mököpäivää seuraakaan päivä, jolloin instagramiin voi iskee vaikka sata kuvaa #lovemylife?

Mulle alkuviikko on ollu tunteiden vuoristorataa. Koitan vakuutella itelleni, että on oikein olla mökö välillä. Mutta entäs jos en haluaisi olla? Haluaisin olla se Kristiina, joka onnistuin olemaan tänään 2 tuntia toisin sanoen reenien ajan. Koin taas niitä onnistumisia, iloa ja nautintoa pelaamisesta. Olin oma iloinen, puhelias ja välittävä itseni. Sitten palasin sohvalle ja olkkariin omaan kuplaani omien tunteideni kanssa. Mikä tää tunne on, kun missään ei oo hyvä olla, vaikka elämässä on tällä hetkellä kaikki mitä haluaa? En voi suoraan sanoa mistä mökö- ja surkupäivät kumpuaa, koska en tiedä. Silti halusin tähän aikaan illasta, jolloin olen lähes poikkeuksetta ollut monena iltana jo nukkumassa, purkaa tätä kaikkea tänne huutoitkun saattelemana. Yks ystävä tossa äsken mua yritti piristää ja sanoi että itku puhdistaa. Tän illan jälkeen olo on varmasti puhtaampi kuin koskaan.

Mulla ei oikeesti oo mitään hätää. Tiiän, että oon onnellinen. Kaikki on hyvin. Tiiän, että jos tahdon, musta on mihin vaan. Musta on oppimaan takapateri satasen askelilla. Musta on juttelemaan tärkeelle ihmiselle ilman että kuulostan tylyltä tän oudon tunteen takia. Musta on kääntämään tää negatiivisuus huomenna positiivisuudeksi ja olemaan taas oma itteni.

Päähän koskee. Oon tänä iltana itkeny ihan tarpeeksi. Alkaa jo hieman väsyttää ja ajatus aamusta ilman herätyskelloa rauhoittaa. En tiiä oikein itekään, mitä oon viimeisen puolen tunnin aikana kirjoittanut. En tiedä saako kukaan teistä kiinni tän tekstin punaisesta langasta, mutta silti koen polttavaa tarvetta julkasta tän just nyt. Mä haluan myöntää sen, että mulla on huonoja päiviä. Haluan tuoda itselleni julki nää ajatukset, mitkä on päässä pyörinyt pari viime päivää. Mä haluan huomata aamulla, että tällä tekstillä oli vaikutuksensa muhun. Se, että sain purettua tätä kaikkea tähän, tekee musta vahvemman ja auttaa oppimaan itestäni. Jätän teksin tällaiseksi, kuvattomaksi ja puhtaaksi. Se on muistutus siitä, kuinka mun elämä on oikeesti valkea taulu, johon minä muodosta oman tarinani niinkuin muodostin tämänkin tekstin.

Mulla on kova kiire kasvaa ja olla vahvempi ihminen, aivan kuin olisin lapsi, joka haluaisi jo olla aikuinen. Näinä päivinä mä kuitenkin huomaan, että matkaa on vielä aika paljon. Musta kuitenkin tuntuu, että mulla on nyt ne tarvittavat palaset mun ympärillä, joiden avulla kokoan itestäni oman itteni. Olen kokonainen niinkuin monesti oon aikaisemminkin sanonut. Tän illan ja tunnemyrskyjen aikana mä oon päättänyt paljon. Mun tulee pitää mun kropasta hyvää huolta eli kuntoutettava jalat kuntoon ja pidättävä huoli kaikesta muustakin niinkuin tähän asti. Mun tulee uskoo itseeni ja ehkä se kaikista tärkein asia on, että mun tulee antaa ihmisten osoittaa välittämistä ja rakkautta mua kohtaan ilman, että kyseenalaistan sitä ja olen siksi töykeä. Ei kukaan voi lukea mun ajatuksia ja tietää, että nyt mulla on hankaaa, jos en sitä ääneen sano.

Onni tuntuu hyvältä

Moikka! Mun energiatasot on huipussaan, vaikka takana onkin pitkä päivä reenien ja koulun muodossa. Viimeisen viikon ajan oon noudattanu tarkkaa unirytmiä ja iltoihin on tullut mukaan säännölliset venyttelyt ja ruokarytmikin on paljon säännöllisempi. Olo on ku uudesti syntyneellä. Voin jo viikon jälkeen paremmin nii fyysisesti ku psyykkisestikin, että en todellakaan aijo luopua tästä rytmistä. Musta tuntuu muutenkin, että mulla on jotenkin niin hyvä fiilis niin monesta asiasta, että nyt saatte sit varautua avautumiseen.

Mulle onni ei oo ikinä ollu mitenkään itsestäänselvyys. Oon kokenut elämässä niin paljon haasteita ja vastoinkäymisiä, että ne on saattanu muuttaa helpostikin mielen matalaksi ja minut stressaamaan. Stressi on lukion alusta asti ollut mulle ehkä se suurin ongelma sen lisäksi, että oon monta vuotta joutunut hakemaan itteeni ja sitä mitä oon. Vuosien aikana oon kuitenkin tajunnu, et mun onni rakentuu pitkälti muiden kautta. Oon onnellinen, jos saan jonkun toisen onnelliseksi. Olen onnellinen, jos joku minulle tärkeä ihminen onnistuu tai saavuttaa jotain itselleen suurta ja tärkeää. Tähän ehkä pohjautuu mun tapa yllättää ihmisiä. Se tunne, kun näkee sen ilon ja aidon yllätymisen toisen kasvoilta saa mulle aina kyyneleet nousemaan silmiin ja huokailemaan onnesta. Mulle muiden onni on aina ollut se tärkein.

En oo koskaan koittanu elää oman onneni kustannuksella kunnes viime syksynä aloin pohtimaan silloista parisuhdettani. Mun ei enää ollut hyvä olla. Joku meni pieleen. Mutta sen sijaan, että oisin uskaltanu itse olla onnellinen, aloin miettimään vaan toisen etua ottaen sen riskin, että se voi ajaa mut aikamoiseen lukkoon ja epämukavaan tilaan. Aloin voimaan fyysisesti pahoin. Mun maha oli järestään kipeä, ruoka uppos vähän miten uppos ja myönnettäköön, että karkki oli aika iso apu siinä vaiheessa, kun olin pahimmassa lukossa. Just tässä muutama päivä sitten sanoin kavereille, et viime syyskuusta jonnekin maaliskuun alkuun elin tunnelissa. Mä en muista oikeestaan mitään siltä ajalta vaan mun päivät oli pelkkää suorittamista. Kaikki ajatukset pyöri siinä uskallanko olla itse vuorostani onnellinen toisen kustannuksella. Mun ei oo tarkotus nyt pahottaa kenenkään mieltä, mutta itseni kannalta se päätös oli oikea.

Mä oon oppinut viimeisen puolen vuoden aikana aika paljon itsestäni. Oon oppinu millainen oikeasti olen ja mitä mun pitää tehä, että voin olla tämmönen. Oon haalinut ympärilleni ihmisiä, joiden seurassa voin oikeesti olla oma itteni ja ne kaikki on vahvistanut mua ihan hirveesti. Viimeiset kaks päivää on ollut hyviä esimerkkejä tästä. Eilinen meni mun poikien kanssa. Oon ikuisesti niille kiitollinen siitä, että vaikka asiat on ollut suhteellisen hankalia enkä mäkään voi niitä nähdä ihan millon haluaisin niin silti ne on pysynyt mun vierellä. Ne kuuntelee ja kertoo mulle omia asioitaan ihan niin kuin aikaisemminkin. Taisin eilen OP:lle sanoa, että parasta on kun niiden kanssa voi jatkaa aina siitä mihin jäi, oli siitä edellisestä näkemisestä sitten päivä tai pari kuukautta. Eilinen ilta-ajelu ja juttutuokiot Jounin, OPn ja Tanelin kanssa sai mut taas niin hyvälle tuulelle, et pakostikin jaksaa oottaa seuraavaa kertaa.

Tänään sit taas, kun tuli aika palata yliopistolle pitkän tauon jälkeen niin olo oli enemmänkin odottavainen kun turhautunut (ainakin siihen asti kun ekalle luennolle päästiin..) Olin niin mun mukavuusalueella, oma itteni ja ilonen kun pääsin Hopsujen kanssa istumaan ruokalaan ja juoruamaan kuulumiset sun muut. Hopsujen kanssa tuntuu aina siltä, et ei tarvii yhtään esittää vaan asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja suoraan. Meidän opiskeluvuosi alkoi sillä, et piti käydä ostamassa liput ekoihin bileisiin, koska eihän kouluun paluuta voi olla juhlistamatta. Joskus tämmösiä aivot narikkaan -iltoja kyllä tarvii ja sillon on lupa valvoa vähän pidempään. En oikeesti malta oottaa.

Tällä hetkellä mulle onnen tunnetta aiheuttaa muun muassa ystävällinen ihminen ranskan tunnilla ja ylipäänsä se, että sitä kieltä pääsee edes opiskelemaan. Oon siis oppinut, että onnen ei tarvii olla sitä, että kaikki ois täydellisesti vaan elämään kuuluu se, että joku päivä menee vähän huonommin, mutta silti se onni on koko ajan mukana. Pitää vaan uskoa siihen ja antaa sen kantaa niiden huonojenkin päivien yli. Vaikka joku päivä tuntuisi siltä, että elämä potkisi päähän, oon silti onnellinen, koska saan terveenä ja rakastettuna kulkee täällä kaupungissa, joka tuo itsestään jo musta parhaat puolet esiin. MinäsydänKuopio

Kun unta on saanut tarpeeks niin oon oppinut nauttimaan asioista, jotka ajoittain tuntuu pakkopullalta niinkun esim. töistä. Viikonloppu meni hymyillen kassalla ja palkkioks sain yhdeltä erittäin hurmaavalta parikymmentä vuotta mua nuoremmalta hymypojalta lentosuukon. Siitäkin sai taas hymyilyn aihetta moneksi päiväksi. Kun on hyvä olo ittensä kanssa, stressi unohtuu ja alkaa aidosti nauttimaan tästä elämästä. Yksi ihminen on aiheuttanut mulle muita enemmän ilon aiheita ja hymyn suuntautumista korviin. Mun isoin turva ja tuki tässä maailmassa tällä hetkellä, oot tärkee!

Onni on lentosuukko pikkupojalta, halaus tärkeeltä ihmiseltä, juttuhetki kaverin kanssa, huutonaurut yliopiston ruokalassa, hyvät yöunet ja stressitön elämä. Onnea on uskaltaa myöntää, että kaiken raskaan ja vaikean ajan jälkeen oon päässy siitä tunnelista ja oon onnellinen. Kiitos teidän kaikkien, jotka ootte mun tukena ja kiitos lentopallolle, kun on olemassa. Ilman sitä monet patoumat ja paha olo ois jääny purkamatta. Huh. Ihanaa ja onnen täyteistä viikkoa teille kaikille. Rakastakaa itteenne ja toisianne.

 Kuvat taas viimeisen kuukauden ajalta vähän sieltä täältä

-Krisse

Kuulumisia jälleen kerran

Nyt ois kesä sitten virallisesti mun osalta taputeltu. "Kesätyöt" loppuivat sunnuntaina ja viikon päästä ollaan jo kuluttamassa luentosalien penkkejä. Työthän mulla jatkuu edelleen, mutta teen vaan vuoron-kaksi viikkoon omalla tahilla sen mukaan miten jaksaa ja ehtii. Mä en oo yleensä semmonen mikään himoshoppailija, ostan vaatteita jne vasta kun oikeasti on jollekin tarvetta. Ja yleensä shoppailen enemmän kesällä kuin talvella. Suurin kulu on siis toisin sanoen ruoka ja mielummin ostelen kaupasta mitä haluan miettimättä sitä, kuinka paljon mikäkin maksaa. Siksi ylimääräinen raha on aika tärkeetä ja mielelläni sitä hankin työn merkeissä. Opintotuesta kun ei tällä vuokralla hirveemmin jää käteen.

Töiden loppuminen tarkottaa koulun alkamisen ohella myös sitä, että kauden alku alkaa lähestyä. Meidän joukkue on tätä kautta varten jo kasassa ja ite lähen tosi positiivisella ja motivoituneella asenteella kohti alkavaa kautta. Meillä on reilun viikon päästä Syysturnaus täällä Kuopiossa, jossa sitten kohdataan ekaa kertaa oman sarjan joukkueita ja päästään mittaamaan omaa tasoa. Mulla meni viime viikko taas vaihteeks sairastellessa, kun poskiontelotulehdus tuli kylään. Kokonainen viikko meni enemmän ja vähemmän sängyn pohjalla kuumemittarin ja nessupaketin kanssa, mutta eilen palattiin jo reeneihin uudella innolla. Reenaaminen tuntuu oikeesti paremmalta kuin pitkään aikaan ja toi kaikki on mulle semmonen henkireikä, että en pystyis enää kuvittelemaan elämääni ilman lentopalloa.

Tällä hetkellä Puolassa pelataan lentopallon MM-kisoja ja niitä saakin nyt sit tän viikon seurata ihan rauhassa, kun menen töihin vasta viikonloppuna. Saa siis keskittyä vain ja ainoastaan lentopalloon nää arkipäivät. Eilen oli mukava pyörähtää myös yliopiston starttibileissä kattomassa millasia fukseja oli tullut ja tietenkin myös moikkaamassa vanhoja tuttuja. Nyt mua sit ootteleekin tossa vieressä tän syksyn eka tenttikirja, jota pitäisi alkaa kahlaamaan läpi, että saisi kuun lopussa napattua taas pari opintopistettä lisää. Arki täältä tullaan!

Kävin ekaa kertaa elämässäni viime viikolla kehonkoostumusmittauksessa ja siitä innostuneena oon hieman taas muuttanut omaa ruokavaliotani ja elämäntapojani. Tai en kyllä tiiä oliko mittauksella vai pienellä asiantuntevalla keskustelulla enemmän vaikutusta, mutta katsotaan miten muutokset alkaa vaikuttamaan muhun ja mun jaksamiseen. Toivon todella, et poskiontelotulehduksen myötä ei ala mikään sairastelukierre vaan toi mun vastustuskyky nyt kestäis tän talven ilman sen kummempia lepotaukoja. Syön monivitamiinia ympäri vuoden kuten myös maitohappobakteereja ja magnesiumia, mutta nyt kun syksy tekee vahvasti tuloaan lisäsin D-vitamiinin määrää, syön kalaöljykapseleita sekä kalsiumia.  Mä en juo maitoa paljaaltaan ja herkästi tulee tota kalsiuminpuutosta niin oon syöny noita tablettaja vähän kuuriluontoisesti.

Tärkeetä on myös uni. Mun elämä on suhteellisen hektistä suurimmaksi osaksi ja joudun painamaan päivän ilman lepotaukoja aika usein. Yöunien pitää siis vähintään olla 8 tuntisia ja mahdollisimman hyvälaatusta unta pitäis saada, että sitä oikeasti sitten jaksaa. Tämäkin asia mun on pitänyt tietyllä tavalla oppia kantapään kautta, mutta tärkeintä on et sen nyt sisäistää ja tajuaa kuinka tärkeä osa hyvinvointia se on. Joo, mutta se tästä paasauksesta. Mä alan uppoutua oikeudenmukaisuuteen tenttikirjan muodossa ja keräämään energiaa illan reenin. Pahoittelut kuvattomasta postauksesta, mutta en onnistunut jostain syystä siirtämään kuvia koneelle. Palaillaan :)

-Krisse

Elämä on arvokasta vain jos sillä on joku arvokas kohde

"Kesä, eikä mitään tekemistä. Kaupunki nöyränä sylissä.." Tänä kesänä tekemisen puute on ollut täysin vieras ilmaisu. Jokaiselle päivälle on ollut jotain suunnitelmaa: reeniä, ystäviä, sukujuhlia, töitä ja näin loppukesästä myös koulujuttujen järjestelyä. Tuntuu suorastaan ihan huikeelta, että kuukauden päästä saa tarrata kiinni siihen tuttuun ja turvalliseen arkeen kun vuorotyö vaihtuun luentosaleihin, pelit täyttää viikonloput ja kavereita näkee joka päivä ilman suurempia suunnitelmia laatimatta. Kulunut kesä on ollut mulle tietynlaista tunteiden vuoristorataa. Oon puhunut paljon siitä, kuinka ihminen oppii jatkuvasti, kuinka minä opin, niin omista virheistään kuin ihan muutenkin. En siitä tiedä olenko niinkään virheitä tehnyt, mutta alkuvuodesta alkanut jonkun sortin kasvaminen ihmisenä on ottanut lisää tuulta alleen ja musta tuntuu, että alan oikeesti ymmärtämään itseäni paremmin.

Mut ennen kuin alan sen enempää paasaamaan taas elinikäisestä oppimisesta yms. haluan vähän kerrata kulunutta kesää. Lentopallon saralla asiat on olleet aika selvät koko kesän. Sopimus tehtiin ajoissa, polvi tuli kuntoon ja nyt ollaan painettu ilmastoimattomassa salissa kolmesti viikkoon pallon kanssa kovemmalla motivaatiolla kuin koskaan aikaisemmin. Ensi viikosta eteenpäin lajireenejä on neljä ja päästään harjoittelemaan kotisaliin, sinne jossa pelataan kaudella kaikki pelit.Täyttelin eilen urheiluakatemian hakemusta, joka meidän tulee joka vuosi täyttää. Joka vuosi me siis listaamme tavoitteemme niin lajin kuin työurankin suhteen. Ensimmäistä kertaa ikinä suurimmat tavoitteeni ei listautunutkaan sarakkeeseen "Urasuunnitelmat ja tavoitteet". Ensimmäistä kertaa uskalsin laittaa mustaavalkoiselle siitä, mikä on ollut mun tavoite siitä asti kun "paluun" kentille tein. Tavoite on henkilökohtainen, minun, ystäväni ja akatemian koordinaattorin välinen, mutta uskokaan minuun, että jos se toteutuu te myös siitä kuulette.

Vaikka pallo onkin vienyt kesästä ison osan reenien ja talkoiden muodossa, töissä on silti pitänyt jaksaa tehdä normaalia tuntimäärää. Takana on siis säännöllistä työtä toukokuun alusta tähän päivään ja vielä pitäisi jaksaa painaa tämä kuu loppuun ennen kuin palaan taas "vuoro viikossa"-rytmiin. Poikkeuksena edellisiin kesiin olin myös ihan oikeasti lomalla. Ne kaksi viikkoa hurahti aivan liian nopeasti. Tuli hengailtua serkkujen kanssa, veneiltyä, reenattua, rentouduttua mökillä, uitua enemmän kuin viime kesänä yhteensä unohtamatta viimeistä viikonloppua sukujuhlissa ja kotona. Oon niin ilonen että näillä näkymin saan edelleen jatkaa tuolla töissä. Viimeiset 15 kuukautta Lidlissä on menny niin nopeesti ja siihen paikkaan ja porukkaan on niin kiintynyt, että oudolta tuntuisi nyt lopettaa.

Kaiken edellä mainitun lisäksi mun kesään on mahtunut huikean paljon vapaa-aikaa. Ollaan istuttu kavereiden kanssa lounaalla torilla, otettu aurinkoa vänärillä, juhlittu Maijun ja mun tupareita, sekoiltu Kuopion yöelämässä ja kuten aikaisempinakin kesinä mun kesään on kuulunut yleisurheilukisat. Tänä kesänä tuli nähtyä yhdet kansalliset kisat Viitasaarella, keihäskarnevaalit, poikien kanssa Lapinlahden eliittikisat ja viime viikonloppuna mun ehdoton kesän kohokohta Kalevan kisat. Mä nautin niin siitä kun saan istua koko päivän helteessä urheilukentällä ja kattoo ku yksilöt kilpailevat toisiaan ja itseään vastaan. Parasta tietenkin on se, että kentältä löytyy niin monta tuttua ja tärkeää kasvoa, ystäviä. Koska yksilöurheilu on mulle tietyllä tavalla täysin vierasta, oon päätyny seuraamaan sitä mielenkiinnolla sivusta. Yksilöurheilu on raakaa, tukea ei saa samalla tavalla kuin joukkuueessa ja kaikki on täysin omasta päästä ja kropasta kiinni. Katson tietyllä tavalla ihaillen niitä, jotka antavat itsestään kaiken siellä juoksuradalla, heitto- tai hyppypaikalla tms.

Tiedostan, että musta ei olisi siihen. Tarvitsen sen joukkueen ympärille, tukea niin reeneissä kuin peleissä. Tärkeää on se, että pystyn tiedostamaan tämän ja olen pystynyt löytämään lajin, joka on minulle se oikea. Yksilölajeissa et saa olla lainkaan epävarma itestäs. Sun pitää uskoo omaan tekemiseen, jotta kaikki muutkin voi uskoo suhun, sama on myös joukkuelaissa, vaikkakin siinä on ehkä hieman erilainen sävy. Joukkuelajeissa voit hakea joukkuetovereilta tukea heikolla hetkellä, uskoa siihen että meistä on siihen. Mutta niin.. musta on ihana seurata kaikkia muitakin urheilulajeja ei pelkästään lentopalloa. Ja kenties jouhtuen siitä, että niin moni mun ympärillä on yleisurheilija, sitä tulee seurattua lentopallon jälkeen eniten. Olisihan se aika puuduttavaa viettää kesätkin pelkästään biitsiä kattomalla ja talvisin vapaat viikonloput muiden lentopallopelejä seuraten. Jalkapallo, jääkiekko ja vaikkapa hiihto auttavat myös samalla tavalla ottamaan etäisyyttä omaan lajiin ja tarkastelemaan urheilua eri näkökulmasta ja tuomaan sillä tavalla laajuutta myös omaan ajatusmaailmaan. Ei me loppujen lopuks niin erilaisia olla keskenämme, vaikka eri lajeja harrastetaankin.

Viime viikonloppu oli kyllä täynnä niin paljon tunteita että huhhhuh. Tuli iloittua ystävien onnistumisten myötä, elettyä pettymykset yhessä ja nähtyä ekaa kertaa livenä kun Suomen ennätys tehdään. Nautin kyllä jokaisesta hetkestä. Tämän kesän kisat on nyt livenä nähty ja seuraavassa urheilutapahtumassa, jonne pääsee paikanpäälle onkin sitten itse urheilemassa. Tulkaahan kaikki Kuopioon katsomaan Syysturnausta syyskuun toisena viikonloppuna! En malta odottaa kauden alkua ja sitä, että pääsee näyttämään muille mitä kesän aikana ollaan saatu aikaan. Vaikka tunteella eletään ystävien suorituksissa, niin silti isoimmat elämykset tulee siellä kentällä kun saa itse tehdä parhaansa joukkueen eteen.

Vaikka kulunut kesä alkaakin jäädä taakse helteineen ja valoisine päivineen, mä odotan tulevaa syksyä suuremmalla innolla kuin koskaan aikaisemmin. Tulevat loskakelit, synkät illat tai pitkä ja kylmä talvi ei ahdista lainkaan. Minä teen jokaisesta päivästä sellaisen kuin haluan, oli sitten kesä tai talvi. Minä voin ihan itse muuttaa omaa ajatusmaailmaani, ajatella, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Syksyllä tapahtuu tietysti muutama muutoskin osa isompia ja osa pienempiä, mutta nehän on aina vaan hyvästä. Pääasia on, että saan taas Hopsut takas kasaan ja itteni kiinni arkeen. Uudella innolla, isolla motivaatiolla ja uskolla itteeni painetaan eteenpäin. Hyvä kausi ja lukuvuosi tulossa, tietenkin parhaassa mahdollisessa seurassa!

- Krisse

Mietippä sitä!

Oon aikaisemminkin kirjoittanut teille siitä, kuinka sairaana olo syö mua. Kuinka vituttaa suoraan sanottuna se reenaamattomuus, yksin olo, sisällä nyhjöttäminen ja ruokahaluttomuus. Oon pitkästä aikaa juurikin tuollaisessa tilanteessa. Sosiaaliset kohtaamiset rajoittuu Lidlin kassalle, jonne oon nyt kahtena päivänä itteni onnistunut raahaamaan. Minä kun en sitä saikkulappua lähde ulisemaa ennen kun kuuma nousee ja olo on kuin oisi jyrän alle jäänyt. Nyt taisteltavana oisi enää huominen ja sitten saisin vihdoin ja viimein levätä ja taudin selätettyä palata taas reeniarkeen kiinni.

Ihmiset pitävät elämänsä aikana ihan liian monia asioita itsestäänselvyytenä: ruokaa, puhdasta vettä, terveyttä ja toisiaan. Kipeenä kun on niin tulee ajateltua aina kaikkee tämmöstä. Töissä porukkaa on saikulla, mutta minä vedän siellä nenä tukossa seitsemän tuntista päivää. Oon niin kiitollinen mun esimiehille siitä, että oon saanut nököttää onnellisesti siellä kassalla eikä mun oo tarvinnu rasittaa itteeni. Kuitenkaan se raha kuin ei oo mulle itsestäänselvyys, sen eteen pitää tehdä edes jonkinlaista työtä. Mä en halua olla sellainen ihminen, joka vetää rahat himaan saikulta makaamalla kotona, vaikka töissäkin jaksaa olla. En mä kuitenkaan mikään hullu oo ja omat rajat tulee tuntea, että osaan mä saikkuakin hakea jos siltä tuntuu (äiti ei hätää).

kotitie

Toinen asia mitä oon tässä muutaman päivän aikana miettinyt on ikävä. Oon ikävöinyt kotia, sitä että saa maata sohvalla ja äiti tekee ruokaa ja hoitaa. Oon ikävöinyt ystäviä, joita en voi nähdä etten tartuta kaikkia mulle rakkaita. Oon ikävöiny sitä tunnetta, kun mihinkään ei koske ja voi hengittää normaalisti. Ikävä leimataan aika usein negatiiviseksi. Itekin aina mietin sitä, kuinka raskaalta ikävä tuntuu, varsinkin kun sille ei oikein voi mitään tehdä. En voi vaan ottaa ja lähteä kotiin töitä karkuun hoidettavaksi. En voi nähdä ystäviä ilman, että tuntisin huonoa omaatuntoa siitä, että tekisin sen vain omaa napaa ajatellen. En voi poistaa tätä tautia sormia napauttamalla, vaikka kuinka niitä koittaisinkin napsautella. On vaan osattava ajatella positiivisesti.

Juhlittiin lauantaina meidän tupareita

Kuinka huikeelta se tuntuukaan, kun pääsee tiistaina kotiin kunhan eka käy sukulaisia moikkaa Maaningalla. Tarkoituksena yllättää ukki ja mummo jo ylihuomenna. Parasta. Kuinka paljon sitä hyvää oloa osaakaan arvostaa siinä vaiheessa, kun tauti on taas selätetty ja saa riuhtoa salilla menemään kuin viimeistä päivää. Kaikista eniten odotan sitä, että saan halata niitä ystäviä, joita en oo pystynyt nyt näkemään. Pääsen nauramaan ja juttelemaan ilman sitä huolta, että minun seurasta olisi toiselle haittaa. Ikävä palkitaan aina. Se kasvattaa ja opettaa arvostamaan kaikkea sitä mitä on ympärillä. Kaikki ne rakkaat asiat ja ihmiset.. niitä ei opi rakastamaan ilman että niitä ikävöisi ensin.

Mulla ois päässä niin monta asiaa joista kirjoittaa, mutta en vaan kykene siihen. En saa puettua kaikkia ajatuksia järkevään muotoon. En saa niitä ajatuksia kuulostamaan järkevältä ees omassa päässä. Tällä hetkellä mun ajatukset on jo kulkeutunut ukin ja mummon luo. Siihen kun puolilta öin hipsutellaan aittaan nukkumaan, järvi on peilityyni eikä kuulu pihahdustakaan. Tekisi niin mieli mennä laiturin nokkaan istumaan ja katselemaan vaan sitä hiljaisuutta. Loman ensimmäiset 4 päivää varmasti palauttavat ja lataavat mut täyteen iloa ja onnea, rakkautta ja kiitollisuutta. Sen jälkeen onkin mukava mennä kotiin rauhoittumaan ennen Kuopioon paluuta. Päätin, että haluan viettää toisen lomaviikon Kuopiossa, koska mun elämä on täällä. Tänne oon rakentanut sen oman tukikohdan. En tietenkään halua jättää noita muita paikkoja, en ikinä, mutta tänne haluan alkaa rakentamaan sitä paikkaa, minne joskus kaipaan samalla tavalla kuin ukin ja mummon luo tai kotiin.

Tää postaus oli taas yhtä selkeä kuin mun pää tällä hetkellä. Jotenkin kaipaisi tällä hetkellä yhtä halia vain.. Kyllä kai tää tästä. Huomenna klo 21.30 meikä kulkee Lidlin ovista ulos hymy kasvoilla, loma on ihan kohta täällä!! Vinkkinä kaikille naisille: jos masentaa, osta itsellesi kukkia!

-Krisse

Hymyile ja kaikki on taas hetken aikaa paremmin

Sen sijaan, et alottaisin tän tekstin anteeks pyydellen, koska saikkuhan tuli päätökseensä jo kaksi viikkoa sitten ja minä en oo blogin kanssa saanut mitään uutta aikaan, totean vaan että elämä on ihanaa. Mä en tiiä mikä uus feng sui -asenne mut on vallannut, mut tiiättekö ihmiset mitä? Tää tyttö, joka on pienen ikänsä tuntenut käsitteen stressi ja vielä kaiken lisäksi reagoinut siihen kropallaan, yleensä vatsallaan, on pikkuhiljaa pääsemässä tästä pahasta tavasta eroon. Tuntuu kuin joku olisi mennyt pääni sisään ja puhaltanut sieltä kaiken pölyn pois ja kaiken sen roskan alta paljastu aivot, joita tässä pikku hiljaa taas opetellaan käyttämään. Oon tietyllä tavalla elänyt elämääni suorittamalla. Aikatauluttaminen on siinä mielessä tosi hyvä asia, et ilman sitä mä saattaisin naama punaisena myöhästellä joka päivä töistä ja muista tapaamisista, mutta siinä vaiheessa kun joudut kalenterista katsomaan mitä minäkin kellonlyömällä pitää tehdä, asiat alkaa mennä överiksi.

Jos elämää oikeesti koittaa elää niinkuin minä oon koittanu oikeastaan koko Kuopiossa oloaikani ajan tehdä, tuloksena on pidemmän päälle burn out. Halusin olla kaikessa paras. Paras tyttöystävä, työntekijä, opiskelija, lentopalloilija, ystävä.. mitä näitä nyt on. Eka feilas pahemman kerran oikeestaan jo viime syksynä, tajusin että en ollut valmis olemaan sellainen tyttöystävä mitä oon aina halunnut olla, hetki oli väärä. En ollut tarpeeks kypsä.Ystävänä oon pikkuhiljaa alkanut kehittymään, vaikka varmasti löytyy niitäkin ihmisiä siellä ruudun toisella puolella, jotka haluaisivat palavasti sanoo tähän eriävän mielipiteensä, mut hei mua on vaan yks ihminen, en voi hajota useampaan paikkaan. Noiden muiden kohdalla oon oppinut sanan priorisointi. Mun piti oikeesti päättää mikä mulle on tärkeintä ja liekkö syynä nää mua ympäröivät enemmän ja vähemmän urheiluhullut ihmiset, oon valinnut pallon.

Opiskelut on mulla aina kulkenut elämässä jotenkin omalla painollaan, varsinkin nyt kun oon omalla alallani. Tuntuu, että iha turhaa stressata asiasta, joka on mulle kuitenkin niin itsestään selvä ja hyviä arvosanoja tulee lähes lukemattakin, kun asiaa osaa valmiiksi jo soveltaa. Opiskeluilta liiennyt aika menee suoraan kropan huoltoon ja reeneihin. Ellei olisi noita töitä sotkemassa. Oma vikahan se osaksi on, että ei saa itteensä tiettyyn rytmiin kii, puhun siis unesta, vaan päivät menee vähä mite milloinkin kropan jaksamisen vaihdellessa. Mutta rahaa tarviin ja tän kesän mä vielä meen niin, että työt ja reenit on vaan saatava yhdistettyä. Syksyllä mun elämässä on vaan yks numero ykkönen ja se on lentopallo.

Voi olla et kirjotan tätä nyt ehkä hieman innostuksen huuruttamien lasien läpi, koska kävin tänään ekoissa lajireeneissä sitten maaliskuun ja kipu ei kuulunut enää kuvioon. Enkä ollut täysin surkeakaan, vaikka edellisestä pallokosketuksesta sisällä oli aikaa.. Tiedän et haluun kehittyä, haluun hitto vie joku päivä olla paras. Haluan osoittaa itelleni, et musta oli siihen ja samalla hankkia itelleni vielä unelma-ammatinkin. Mut tää kaikki ei tuu koskaan onnistuu, jos mä aina stressaan tällä tavalla. Yks ihminen, mulle tosi läheinen, on ollut mun tukena tän kevään. Saanu mut kasvamaan ihmisenä, opettanu mulle asioita, joita en ees ollu tajunnu aikasemmin aatella. Saanu mut tajuu, et mun pitää priorisoida, päättää mikä mulle on tärkeintä ja mihin panostan. Kyllä ne muut asiat tulee mukana. Sille samaiselle henkilölle tein muutaman uuden vuoden lupauksen vuoden alussa ja tää tais olla niistä viimeinen, jota en oo vielä toteuttanu. Lue se nyt täältä: MINÄ EN ENÄÄ STRESSAA!

Mä en osaa sanoin kuvatakaan kuinka paljon mun pitäis kiittää sitä henkilöä, joka on tän olon mulle tuonu. Reggae-musiikki soi non-stoppina päässä ja aamulla kun nousen hymyn kare nousee heti kasvoille eikä se illalla nukkumaan mennessä oo minnekään kadonnu. Tätä voisi oikeastaan kutsua rakkaudeksi, koska oon löytänyt sellaisen. Oon löytänyt rakkauden omaa elämääni kohtaan. Joku viisas hopsu joskus sanoi, että ei voi elää toisen kanssa ennen kuin oppii elämään itsensä kanssa. Oon tainnu saavuttaa ensimmäisen aika ison vaiheen tosta itseni elämisen kanssa, vaikka paljon pitää vielä töitä tehä. Kesälle oon miettiny kaks projektia: joka viikon maanantai päätän jonkun asian, mitä teen tulevalla viikolla ja toinen on, että vihdoin ja viimein teen itsestäni ulkoisesti sen näköisen miltä musta myös tuntuu. Tää eka viikko lähti lyhyellä ja vähä kattavammalla päätöksellä, et teen tästä viikosta huikeen ja ainakin näin kahden päivän jälkeen oon tainnu siinä onnistua. Toinen projekti lähtee liikkelle kunhan palkka napsahtaa tilille. Enkä siis tarkoita ulkoisen olemukseni muutoksella laihduttamista tms vaan yritän uusia vähän lookia ja samalla tehä tästä mun uudesta huoneesta mun näkösen :) Muuttokin nimittäin tapahtui tuossa reilu viikko sitten!

En sit tiiä johtuuko tää sisäinen hyvä olo stressittömyydestä, kesästä, lentopallosta, uudesta rakkaudesta vai mistä, mutta mun olo on kevyempi ja raikkaampi ku moneen kuukauteen. Sinä rakas ihminen, joka varmasti mun käskystä tän luet tällä hetkellä tiiät, et tuossa aikaisemmin puhuin juurikin sinusta. Oot tehny musta vahvan, ihmisen jollainen oon aina halunnut olla. Oon vihdoin oma itsevarmempi itteni, oon löytänyt sun avulla sen väylän, jota tiedän haluavani kulkea. Kaikki on paljon selkeempää ja pyydän sulta nyt anteeks, koska tiiän et mun piti mennä klo 23 nukkuu, mut tää nyt piti vaan saada kirjotettua.. Onneks on ystäviä, ei mulla muuta. Palaillaan taas, mutta en lupaa milloin, koska mä oon nykyään nii lepponen et en jaksa ottaa ressiä tästä kirjottamisestakaan. Tää kun tuntuu tälleen "vahingossa" luonnistuvan paljon paremmin. Enkä kertaakaan ees kerrannut mitä oon viime aikoina tehny, hyvä mä. Ehkä siitä puuduttavan jankkaavasta postaustyylistä päästään nyt eroon, ehkä. Seurailkaa mua igssä, jos haluutte arkee nähdä. Sieltä mut bongaa iha omalla nimellä, täällä nää kuvat on vähä sieltä sun täältä. Kiitos rakkaat, et ootte olemassa. Teidän takia mä täällä tätä vielä kirjottelen, pus!

Krisse

Pikakuulumisia

Hei! Viimeisesä postauksesta on tainnut vierähtää jo kuukausi. Saamattomuudesta ja inspiraation puutteesta tää taas on johtunut. Ennen kirjoittaminen oli mulla henkireikä, mutta nykyään, kun vietän aikaa entistä enemmän ystävieni kanssa ja pystyn puhumaan asiasta kuin asiasta niin tää bloggailu on jäänyt vähän vähemmälle. Onneksi tälleen tarpeen tullen tänne pääsee edelleen purkamaan vähän ajatuksia ja ennen kaikkea kertomana kuulumisia teille, joiden kanssa nähdään harvemmin.

Mun elämään kuuluu tällä hetkellä tenttikirjat ja sairasloma. Mua tammikuusta asti vaivannut ja reenaamisen estänyt polvi tähystettiin eilen. Sieltä löytyi samanlainen kalvopoimu, joka minulta poistettiin jo muutamia vuosia sitten molemmista polvista. Oudointa oli, että se poimu on synnynnäinen ja sen ei pitäisi uusia. Lääkäri ihmetteli monta kertaa ääneen, että ei ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, tällä kertaa kun se poimu olikin tulehtunut ja mahdollisesti aiheuttanut nivelkalvotulehduksen muualle polveen. Nyt pitää siis ootella vielä, että saadaan koepaloista tulokset ja tiedetään, onko tulehdusta vai ei. Sairaslomalla oon nyt kolme viikkoa eli on hyvin aikaa kuntouttaa ja hoitaa nuo viimeisetkin tentit alta pois.

Kaiken tän härdellin keskellä onnistuttiin myös löytämään kämppä kaverin kanssa ja kesäkuun alusta me muutetaankin sitten tosi viihtyisään kolmioon tähän keskustaan. Hieman haikeelta tuntuu lähteä tästä kämpästä, mutta kulusyistä on pakko. Muistot jää ja musta on mukava muuttaa jonkun kanssa, koska siellä saa sopivasti omaa rauhaa, mutta ei kuitenkaan ole yksin. Lisäks kun pelataan samassa joukkueessa ja kaveripiirit on suht samat niin uskon, että meille tulee toivottavasti monta mukavaa vuotta tuossa asunnossa. Se on tosi hieno ja uuden näköinen, joten ei tarvii heti ajatella, että sitä joutuisi remontoimaan. Laittelen asunnosta sitten omaa postausta, kunhan päästään muuttamaan.

Mun reenit on nyt viikon pannassa, koska en tikkien takia saa hikoilla. Kuntoutus on kuitenkin jo kovassa vauhdissa. Koukistelen ja suoristelen jalkaa fyssarin ohjeiden mukaan ja jatkossa kuntoutus tapahtuukin sitten valmentajan antamilla ohjeilla. Pääsen kesäkuussa jo hyppimään, how cool is that!! Oon 100 % motivoitunut saamaan tän polven kuntoon ja mikään ei tuu mua siinä estämään. Tää postaus oli nyt enemmän tämmöstä yleistä jorinaa ja muutenkin jää vähän pintaraapaisuksi, koska lääkemömmöissä ei kannata mitään syvällistä rueta raapustamaan. Kuvat kuitenkin kertokoon puolestaan mun viime aikojen kuulumisista ja mä palailen varmasti mahdollisimman pian tässä saikun aikana höpöttelemään teille vähän järkevämpi. Pus!

-Krisse

Love this city!

Heipparallaa! Talvi on vihdoin ja viimein tainnu pysyvästi vaihtua kevääseen ja minun suupielet jumittuneet korviin kiitos tuon ison möllykän, joka vielä tähänkin aikaan vaikuttaa tuolla horisontissa. Oon keskimääräistä onnellisempi silloin kuin aurinko piristää läsnäolollaan oli elämäntilanne mikä tahansa. Nytkin kun polven tähystys on fakta ja myös se, että en vieläkään pysty reenaamaan normaalisti ja täysipainoisesti niin silti osaan nähdä asioissa ne parhaat puolet. Tän päivän oon fiilistelly tätä huikeeta kaupunkia!

Oon pienestä pitäen aina viihtynyt täällä. Jos porukat suunnitteli shoppailureissua ja vaihtoehtoina olivat Jyväskylä ja Kuopio, minä varmasti liputin Kuopion puolesta. Tää kaupunki on aina vetänyt mua jollakin oudolla tavalla puoleensa. Kokonsa ja rauhallisuutensa puolesta just täydellinen! En oo itse asiassa missään vaiheessa löytänyt mitään, mistä en pitäisi. Oonkin nyt ottanu tavoitteekseni kierrellä kävelylenkkejä täällä ympäriinsä ja tutustua tähän kaupunkiin paremmin. Vänäri on ollut mulle aina tosi rakas paikka ja sinne saatan mennä vaan istuskelemaan ja ihailemaan maisemia kuten tänäänkin tein. Kesä tulee melko varmasti vietettyä juurikin siellä suurimmaksi osaksi varsinkin kun Kalevan Kisat kisataan siellä mun lomien aikaan :)

Oon jopa miettinyt jo sitä, että Kuopio voisi olla se paikka, jonne haluan asettua sitten "isona". Maisemat ja ihmiset on vieny mun sydämen täysin. Tuolla kun on kävelly ympäriinsä musiikit korvilla ja hymyilly niin oon saanut niin paljon hymyjä takasin, että sitä hymyilyä jatkaa loputtomiin :) Uusi puhelin ja uudet kuulokkeet on ollu tosi kovassa käytössä ja oon niin paljon tykännyt kuunnella spotifysta musiikkia reenatessa. Kävellessä tekee mieli välillä rueta tanssimaan, mitä yleensä harrastan kotona metsän keskellä, mutta täällä sitä ei ihan keskellä katua voi tehdä. Siinä lienee ainut miinus, joka sekin ois korjattavissa vaan heittäytymällä itse.

Mulla on muutenkin viime päivinä ollut tosi positiivinen fiilis. Luennot vetelee viimeisiään ja vaikka toi luettavien kirjojen pino onkin ihan järkyttävän kokoinen, en ole jaksanut stressiä ottaa. Suurin osa aiheista on tosi kiinnostavia ja kirjat tulee luettua kuin itsestään. Mulla starttaakin sitten ensi kuun alusta työt ihan kunnolla ja pääsee sitten arkea ja reenejä rakentaa työvuorojen mukaan. Ihanaa kun pääsee kelien lämmitessä reenaamaan myös enemmän ulkona :) Varsinkin kun ton jalan saa nyt kuntoon. Kroppa on lähteny hyvin kehittymään, kun on tullu fysiikkaa tehtyä. Voimatasojen kanssa on tietenkin edelleen tosi paljon tekemistä, mutta silti tuntuu ihan huikeelta kun kroppa kehittyy silmissä :) Reenaamisesta pitäisi väkertää postausta kunhan tää lukeminen antaa vähän paremmin periksi.



mun normi-ilta..

Mä rupeen nyt hieman syömään iltapalaa ja nautiskelemaan tästä hyvästä ja raikkaasta olosta. Tänäkin yönä tulee varmasti nukuttua hyvät unet parin tunnin ulkoilun jäljiltä. Muistakaapa tekin nukkua hyvät yöunet, hyvää yötä :)

- Krisse

Olet juuri niin vahva kuin tahdot olla

Mulla on ihan sairaan energinen fiilis tänään. Takana yhdeksän levollisesti nukuttua tuntia eikä aamulla ulkona odottanut takatalvikaan ärsyttänyt lainkaan. Oon kyllä huomannut ton unen tärkeyden. Musta tulee väsyneenä helposti tosi kärttynen ja käännän jokaisen sanomiset itteeni vastaan, mutta nyt kun on muistanut nukkua enemmän olokin on paljon freesimpi. Oon yrittänyt päästä eroon päikkäreistä, koska tuntuu et ne vaan venyttää mun nukkumaanmenoa eikä varsinaisesti siis poista sitä univelkaa, mikä kertyy yöllä. Hyvin nukutun yön jälkeen jaksaa paljon paremmin touhuilla päivällä, tehä koulujuttuja ja reenailla.

 Meidän kauden päättyessä valmentaja löi uudet reeniohjelmat pöytään ja sitä sai lähtee toteuttamaan sen mukaan, miten oma kroppa reakoi. Mun polvi on kipuillut luvattoman paljon kauden päättymisen jälkeen osittain johtuen kuntoutuksesta, osittain kauden tuomasta rasituksesta. Nyt oonkin sit päättäny, et en reenaa lajia hetkeen, vältän hyppyjä/loikkia, koska sillon jalka menee virheasentoon ja se sattuu sekä en tee jalkapunttia vapailla painoilla ennen kuin saan sen pidettyä kunnolla paketissa. Noita vapailla painoilla tehtäviä reenejä alan ens viikolla taas lisäämään, mutta painot on pidettävä matalina ja keskityttävä tekniikkaan erityisesti siihen, että polvilinja pysyy kuosissa eikä turhaa heilumista tule.

Oonkin nyt sit kuntouttanut polvea lähestulkoon päivittäin. Poljen kuntopyörää, uin ja vahvistan polven ympärillä olevia lihaksia. Tänään, kun ohjelmassa oli vuorossa jalkapuntti, aloitin reenin polkemalla kuntopyörää 10 minuuttia ja päälle muut lämmittelyt. Tein mm. etureisiä laitteessa niin, että jalkojen alastuonti tapahtui mahdollisimman hitaasti ja autoin kädellä viemään painon ylös. Puntilla tein myös prässiä leveällä sekä kapeella jalkavälillä, takareisiä kahvakuulalla ja jumppapallon kanssa, pakaroita ja vielä vähän etureisiä. Sarjat oli kaikissa liikkeissä 3x10-15. Mun on tosi vaikee selittää eri liikkeitä ja koska käyn puntilla lähes poikkeuksetta yksin, kukaan ei ole ottamassa kuviakaan. Nää mun selostukset reenaamisesta jää siis tän mallisiksi. Tarkemmin en myöskään reeniohjelmia tänne jaa, koska meidän valmentaja tekee ne. Mutta tällä hetkellä meidän ohjelmasta löytyy toiminnallista voimaa, crossfit-punttia, perusvoimaa jaloille ja yläkropalle, lyöntivoimapuntti, loikkareeni ja aerobisia reenejä. Oon huomannu et mun kropalle toi palautuminen on tosi tärkeetä, että seuraavan päivän reenin voi sit vetää taas täysillä. Sen takia tämäkin ilta päättyy, joko uintiin tai kävelylenkkiin sekä pitkään venyttleytuokioon. Oon myös miettinyt hierojalle menemistä, mutta en vieläkään ole saanut sitä aikaiseksi.. Kuinkakohan kauan kerkeen siitä puhua ennen kun saan itteni varaamaan ajan?

Reenaamisen ja tän hirveen koulutehtäväsuman sivussa pääsee onneksi vähän huokaisemaan. Tänään mennään yliopistotyttösten kanssa Houkutukseen kahville eli meidän tapaan kailottamaan koko kahvilalle kaikki meidän mielipiteet niin miehistä kuin koulustakin. Näiden naisten seurassa ei kyllä hirveesti tarvii miettiä uskaltaako sanoa omaa mielipidettään vai ei, ihanan suoraa porukkaa! Mulle on tiedossa todennäköisesti taas kotiviikonloppu Viitasaarella, mikäli asiat menee suunnitelmien mukaisesti. Kovasti odottelen jo myös ensi viikon viikonloppua, kun suuntaan pitkästä aikaa Jyväskylään siskon luo. Mulla on sille vaikka kuinka paljon kerrottavaa ja keksitään varmasti kaikkee kivaa tekemistä meidän tyttöjen iltaan. Toivon tosissani, että tää energisyys jatkuu ja kantaa mua tän seuraavan kuukauden, kun pitäisi vielä puristaa kaikki irti koulurintamalla. Toukokuussa teenkin sitten säännöllisemmän paluun Lidlin kassalle. Kesä tulee, kuinka ihanaa ja jossain siellä heinä-elokuun vaihteessa mua odottaa elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma! :) Toivottavasti nää lumet sulaa pian ja päästään nauttimaan kevään tulosta hiirenkorvineen ja leskenlehtineen! (kuvat nyt on mitä on, aiheeseen sovipia ei nyt löytyny)

-Krisse